Aloitan blogini uudestinimeämisen kunniaksi kategorian, jonka nimi on "Kirjan arvoisia henkilöitä". Luonnehdin kategoriassa ihmisiä, jotka olisivat vähintään kirjan arvoisia siitäkin huolimatta että sattuisivat olemaan olemassa.

These characters will not be based on actual events.

Eräs ihminen on alituiseen kahnauksissa ympäristönsä kanssa. Kutsuttakoon häntä vaikkapa Miniäksi.

Miniä on hyvin energinen ihminen, mutta hän ei aina osaa suunnitella ajankäyttöään tai kohdistaa energiaansa rakentavalla tavalla. Hänen tyylisiään ihmisiä voisi ikävään sävyyn nimittää lahkeessa roikkujiksi. Miniän elämä on yhtä takertumista. Hän tarkkailee muita ja tarttuu jokaiseen sanaan tai tekoon mitä näkee ja kuulee. Hän pyrkii vaikuttamaan kaikkeen mitä hänen ympärillään tapahtuu. Ei ole olemassa päätöstä jossa hänen sormensa eivät olisi olleet pelissä.

Jos jokin päätös tehdään ilman häntä, hän kieltäytyy osallistumasta sen toimeenpanoon. Eihän häntä voi sitoa päätös josta häneltä ei ole kysytty mielipidettä. Ja jos häneltä kysytään mielipidettä, hän ei kerro sitä ennen kuin sitä on häneltä perätty lukemattomia kertoja. Hän kysyy neuvoja mielipiteisiinsä useilta eri ihmisiltä ja odottaa näiden kommentteja ennen kuin kertoo oman mielipiteensä. Miniä ei paljasta kenen tai keiden mielipidettä on kysynyt, jottei näihin henkilöihin yritettäisi vaikuttaa. Näitä henkilöitä Miniä kutsuu ystävikseen. Miniän läheisetkään eivät tunne heitä.

Miniän mielipiteistä ei ole aina piitattu, mutta nykyään tilanne on toinen. Miniä on onnistunut pakottamaan muut kuuntelemaan itseään. Hän on osoittanut kykynsä järjestää ikävyyksiä kenelle tahansa joka ei kuuntele häntä tai ota hänen mielipiteitään huomioon. Hän ottaa toisin sanoen menetettyjä takaisin korkojen kanssa. Hänen ylitseen ei enää kävellä. Tämä on Miniän ehdoton käsitys vallasta.

Ongelmallista on, että Miniä näkee kaikki tilanteet mahdollisina ylikävelytilanteina. Jos häntä esimerkiksi pyydetään tekemään jotakin, hän suhtautuu pyytäjään hyvin epäluuloisesti ja kyselee tarkkaan yksityiskohtia. Pyytäjälle tulee hyvin nopeasti sellainen olo kuin olisi käyttämässä Miniää hyväkseen. Tilanteet muodostuvat useimmiten hyvin ikäviksi - ikävyyksiksi. Kun pyytäjä sitten perustelee pyyntöään, Miniä kimpaantuu. Joko siksi, että häneltä ylipäänsä pyydetään mitään, tai vaihtoehtoisesti siksi, että pyytäjä aivan selvästi pyyntöään perustelemalla yrittää leimata Miniän hankalaksi tyypiksi.

Miniällä on aika erikoislaatuinen tapa kohdata ihmisiä. Hän osaa olla perin juurin miellyttävä, huomaavainen ja kohtelias, ja hakeutuu nopeasti lähelle toista ihmistä. Hän kyselee toisen kuulumisia, harrastuksia, kaikenlaista mitä toisen elämään liittyy. Hän myös muistaa kaiken mitä toinen on kertonut. Tällaisestahan kuka tahansa pitää; tuo on kiinnostunut minusta ja asioistani. Mutta heti kun toinen kääntää selkänsä, alkaa moittiminen. Miniä moittii kaikkea mitä toinen tekee, ajattelee, tahtoo tai ei tahdo, sanoo tai jättää sanomatta. Kukaan ihminen ei Miniän mielestä ole oikein onnistunut. Kukaan ei ole täydellinen vaikka niin monet yrittävät olla. Kukaan ei ainakaan ole parempi kuin hän. Hän jakaa mielellään nämä moitteet muiden kanssa, halusivat nämä tai eivät.

Miniä ei siedä eri mieltä olevia ihmisiä. Toinen saa joko myötäillä Miniää, tai kuunnella hiljaa Miniää ja Miniän loputtomia moitteita, mutta missään tapauksessa toinen ei saa ei saa arvioida tai kyseenalaistaa Miniän näkemyksiä, koska silloin kyseenalaistuu myös Miniä itse. Toisaalta toisen on aina oltava ehdottoman rehellinen. Vaikeneminen on epärehellisyyttä. Mikä tahansa kommentti, joka ei ole Miniälle mieleinen, johtaa samaan lopputulokseen: "Sun kanssa ei voi puhua!" , hän puuskahtaa ja häipyy paikalta. Hetken päästä toinen saa kuunnella Miniän selostavan puhelimessa nöyryyttävää tilannettaan jollekin ystävistään. Ystäviensä kanssa Miniä puhuu aina kuiskaamalla. Hän nimittää tilanteitaan "kriiseiksi".

Hän, joka ryhtyy puolustamaan Miniän raadeltavana olevaa ihmistä, saa kuulla ajattelevansa väärällä tavalla, ja että kyseinen ajattelutapa on perusteitaan myöten sairas. Jos useampia keskustelijoita on paikalla, Miniä kaappaa tilanteen haltuunsa ja rupeaa jakamaan mielipiteitä. Hän tietää mitä mieltä kenelläkin on oikeus olla. Hän itse edustaa tervettä ajattelua ja enemmistön kantaa. Hän nimittäin on enemmistö.

Olen ollut yhtä mittaa äänessä kohta kaksi ja puoli kuukautta.

Nyt vaikenen joksikin aikaa ja luovutan puheenvuoron teille, arvoisat lukijani.

Jos teillä on mielipiteitä, ajatuksia, kommentteja tai kerrottavaa joko tästä blogista, kirjoittamisesta, kirjoista, kirjallisuudesta, tai mistä tahansa muusta sopivaksi katsomastanne aiheesta, tai haluatte lähettää terveisiä tämän blogin kirjoittajalle tai vaikka toisillenne, niin olkaa hyvät. Kommentoikaa.

Sana on vapaa.

Olen rakentanut päämiehelleni oman kodin. Hän asuu suuren suuressa kerrostalossa pienen pienessä kaksiossa. Koti on sisustettu päämiehelleni rakkailla esineillä.

Kodin sisustaminen toiselle on aika erikoista puuhaa. Koti nimittäin kertoo hurjan paljon siitä minkälainen ihminen joku on. Kodin täytyy joko vastata henkilön itsestään antamaa vaikutelmaa, tai sitten sen on oltava aivan päinvastainen. Tunnen ihmisiä jotka näyttävät aivan toisenlaiselta kuin kotinsa. He eivät silti näytä vierailta omassa kodissaan. Itselläni on toisinaan sellainen tunne. Ehkä siksi, etten osaa tai jaksa aina keskittyä varsinaisiin sisustuspäätöksiin samassa määrin kuin muu perhe. Käsialani tai persoonallisuuteni eivät juuri näy kotini sisustuksessa. Ehkä persoonallisuuteni on vähäeleinen...

Ongelmana fiktiivisessä sisustuspuuhassa on ollut juuri se, että tiedän vain vähän sisustusasioista. Onneksi päämiehenikään ei tiedä kovin paljon. Hänen kotonaan pääosa on varattu päämiehelleni itselleen, ja seuraavalla sijalla ovat esineet ja muut oikeasti tärkeät asiat eivätkä sievät tekstiilit tai omaperäiset asetelmat. Päämieheni arvostaa toimivuutta enemmän kuin näyttävyyttä. Tietenkin hän pyrkii tietynlaiseen tyylikkyyteen vaikka on niukkuuden ystävä. Hän on saanut sisustaa pesänsä täsmälleen haluamallaan tavalla. Kaikki on sopivasti käden ulottuvilla, jotkut tarvikkeet eivät ehkä sijaitse kaikkein perinteisimmissä paikoissa kokonaisuuden kannalta, mutta hyvin hän on nämä poikkeuksellisuutensa sijoittanut kotiinsa.

Koti on tietyllä tavalla ihmisen sielun maisema, sielun koti. Se paikka jossa sielu lepää, täydentyy ja uusiutuu. Päämiehelläni on työhuone kodin ulkopuolella, mutta hänen suuntautuneisuutensa näkyy myös kodin esineistössä ja tunnelmassa. Työhuoneessaan hän tekee kaikkein vaikeimmat työnsä, laatii perustavimmat ratkaisunsa ja tekee suurisuuntaisimmat päätöksensä. Mutta tärkeimmän pohjustustyön, sen, mikä ei missään näy, hän tekee kotonaan, omassa rauhassaan ja yksinäisyydessään. Yksinäisyys työhuoneessa ei ole sama asia kuin yksinäisyys kotona. Yksinäisyys on kotona yksityisempää kuin muualla. Minulla on työhuone kotona, ei tosin mikään oma huoneeni, mutta työhuoneeksi sisustettu tila. Käyttöoikeudesta joudun kilpailemaan niin kuin perheissä yleensä joudutaan. Yksityisyyttä minulla ei juuri ole.

Ehkä päämieheni koti on myös minun sieluni koti, koska olen päämieheni sielun luonut. Olen toisinaan tullut ajatelleeksi minkälaisen kodin sisustaisin itselleni jos asuisin yksin. Se olisi tietenkin hyvin toisenlainen kuin tämä missä nyt asun ja tätä juttuani kirjoitan. Jollekin toisenlaiselle ihmiselle kuin minä se saattaisi olla aivan mahdoton paikka asua ja elää. Mutta mitäs siitä. Se olisikin minun kotini.

Tuohon unenomaisuuteen liittyen olen ryhtynyt elättelemään toistakin vakavaa ongelmaa. Miten ihmeessä hoidan kirjani harvojen seksikohtausten kuvaamisen?

Kuinka olennaista seksikohtausta on ylipäänsä kuvata? Tarkkaan ajatellen seksikohtauksen yksityiskohdat vaikuttaisivat hyvin päälleliimatuilta aaveromaanissani. Rakastelun kuvaaminen yksityiskohtaisesti äänineen, tuoksuineen ja liikkeineen saattaisi jopa olla tyylirikko. Jos genreni nyt sitten on fantasia tai maaginen realismi, niin kuinka monessa esimerkiksi scifi-teoksessa on mitään suorasanaisia rakastelukohtauksia? Olen lukenut läjän maagisen realismin tyylilajissa kirjoitettuja teoksia, ja ainoastaan yhdessä teoksessa tähän asti (Himilce Novas: Mangot, banaanit ja kookospähkinät : kuubalainen rakkaustarina) kuvataan aistikkaasti rakastelua, ja senkin mielestäni vertauskuvallisesti. Rakastelu on vertauskuva jollekin muulle. Sinällään meininki on teoksessa varsin reilu.

Toisaalta unenomaisuus tuo lisää vapauksia. Seksin ei tarvitse olla mitenkään "tästä maailmasta", vaan toteuttamistapojen kirjo kasvaa huomattavasti. Lihallisen puolen merkitys on vapaasti päätettävissäni. Koska päähenkilöni on mies, lihallista puolta tuskin voi kokonaan sivuuttaa. Nyt on paljastettava, jos en ole jo jossain vaiheessa paljastanut, että kuvaan tapahtumia päämieheni näkökulmasta mutta itsenäisen kertojan silmin. En ole päämieheni nahoissa vaan kertojan.

Eräs kirjoittajatovereiden kanssa toisinaan uupumukseen asti pohdittu seikka on se, miten eri tavalla naiset ja miehet tuntevat ja kokevat rakastelun - tai seksiaktin. Mieskertoja käyttää aivan eri kieltä ja ilmaisuja kuin naiskertoja. Ja on aivan eri asia kuvata sitä miltä rakastelu näyttää kuin miltä se tuntuu. Tavallaan minulla olisi nyt mahdollisuus tehdä kummin vain, eli voisin jättää toisen kokemistavan kuvaamisen pois. Ja olla muutenkin lyhytsanainen, koska aaveromaanissani seksipitoiset kohtaukset eivät ole vertauskuvia vaan seksiä. Tai rakastelua, kumpaan nyt ikinä päädynkin. Minusta näillä kahdella on eroa.

Eräs neuvo kuuluu, että kirjoittaja voi aina ottaa perusmateriaaliksi jonkun oman seksi- tai rakastelukokemuksensa ja muunnella sitä sitten omien henkilöhahmojensa toiveiden ja ominaisuuksien sekä tarinan vaatimusten mukaan. Kieltämättä tämä olisi hyvä lähtökohta, mutta kuinka niihin omiin kokemuksiin voisi koskaan suhtautua kuten "perusmateriaaliin" suhtaudutaan? Perusmateriaali-sanasta tulee mieleen jotakin luonteetonta massaa, ainetta tai olosuhteita, joita käännellään kuin paistia ja sorkitaan ja tökitään veitsillä ja pinseteillä, muokataan työkaluilla, hakataan vasaralla ja vatvotaan ja vaivataan. Omat kokemukset tuntuvat liian hennoilta, rakkailta tai haavoittuvilta tällaiseen. Kadottaisinko muistojeni herkkyyden?

Ehkä olen yksinkertaisesti liian kokematon. Minulla ei ole rakkauskokemuksia tuhlattavaksi asti. On siis keksittävä päämiestäni varten kokonaan uusia.

Lueskelin aaveromaaniluonnostani. Yhtäkkiä havaitsin tekstini sisällössä piirteen jota en ole aiemmin havainnut: lähes jokainen lukemani kohtaus voisi hyvin olla unta.

Ei siis ollenkaan totta, kuten olen aiemmin luullut ja jopa kehdannut täällä blogissani väittää. Tekstini ei vastaakaan proosan määritelmää. Se ei kerro meistä ihmisistä eikä maailmasta, joka ei ole totta, mutta voisi olla totta.... eiku....siis ihmisistä jotka voisivat olla...... eiku...... sama se. Olennaista on nyt enää kysymys: Olenko kirjoittanut uniromaanin?

Eli päämiehenikö nukkuu koko romaanin ajan? Kuorsaa kenties?

Aaargh, kuinka alentavaa.

Tämä on kammottavaa, koska olen mielestäni yrittänyt kirjoittaa hyvinkin selkeästi tiedostavan, tai tarkemmin ilmaistuna selkeään tietoisuuteen heräävän henkilön näkökulmasta. Kaikki mitä olen pannut päämieheni kokemaan on ollut minulle kirjoittajana kuin oman elämäni tapahtumia, yhtä todellisia ja autenttisia. En tiedä onko kirjallinen toteuttamistapani tai -taitoni riittänyt välittämään ne tunteet ja elämykset joita ole kirjoittaessani kokenut, mutta mitäs siitä.

Nyt, kun yhtäkkiä huomaan ettei mitään ole oikeasti tapahtunut, katson tulleeni kaksinkertaisesti petetyksi. Tekstini on pettänyt sekä minut että päämieheni. Uskon, että päämieheni on myös kuvitellut kokevansa kaiken tässä ja nyt. Näin olen ainakin halunnut hänen uskovan.

Pitäisikö minun nyt herättää hänet? Olisiko siinä pelastava käänne? Siis käänne pelastaisi minut, kirjoitustyöni voisi vihdoin jatkua.

Olen eräästä tekstistäni saanut palautetta, että tekstini todistaa mahdolliseksi sen, että järjettömässäkin voi olla järkeä. Ehkä voisin aaveromaanillani todistaa sen, että järkevä voikin olla järjetöntä?

Huokaus. Syvä huokaus.

Ei kai pitäisi koskaan lukea omaa tekstiään kuin joku fiksu, pohdiskeleva lukija. Pitäisi vain lukea sitä kuin joku samanlainen heikkopää mitä itse olen. Silloin järjen käyttö olisi jollain tavalla balanssissa niin lukemisen kuin kirjoittamisen osalta. Mutta onko sellaisia lukijoita? Lukevatko heikkopäät?