Torkuin paikallani tänä aamuna bussissa ja keskityin hengittämään tuhisematta. Havahduin komeaan, syvään miehen ääneen, joka kuului bussin etuosasta. Avasin silmäni ja kurkistin; oli ihan pakko nähdä minkänäköisestä komistuksesta lähti tuollainen ääni. Käskevä mutta ehdottoman ystävällinen.

Keskiovien edessä seisoi salskea harmaapäinen mies, jonka yhä komeata ryhtiä tuki kyynärsauva. Mies osoitti sauvallaan lattialla lojuvaa pienikokoista mustaa hansikasta ja katsoi kysyvästi lähimpien naishenkilöiden silmiin hymyillen valloittavasti. "Kenen lienee, näin hyvännäköinen musta hansikas?" 

Kaikenikäiset naiset kohensivat asentoaan, tähyilivät lattialle, pudistelivat päätään, joku kikatti. Jokainen nainen olisi kiivaasti halunnut hansikkaan kuuluvan itselleen. Minäkin tarkistin nopeasti käsinetilanteeni ja petyin hienoisesti huomattuani, että olin aamulla siepannut lipaston laatikosta lähimmät lapaset, jotka olivat kaiken lisäksi käsissäni. En olisi mitenkään voinut edes teeskennellä tuon tavoitellun hansikkaan omistajattaruutta ja sitä myöten saada osakseni hanskan pelastusta yrittäneen ritarin erityistä huomiota. Sillä ritari mies oli, ritariksi syntynyt. Vuodet eivät tuota ominaisuutta miehestä poista, eivätkä ritarillisuuden alkukantaista viehätysvoimaa.

Hansikkaalle ei siis löytynyt omistajatarta. Mies kysäisi vielä kertaalleen bussin etupään naisilta, tuloksetta. Hansikas jäi lattialle. Mies ei sitä kumartunut noukkimaan, ymmärrettävistä syistä. Hän oli tehnyt parhaansa. Bussi pysähtyi pysäkille ja mies astui arvokkaasti ulos. Kaikki naiset kääntyivät katsomaan häntä kun bussi lähti taas liikkeelle.

Hansikas lojui lattialla. Viimein eräs nainen nousi, otti sen lattialta ja vei sen kuljettajan hoteisiin. Sieltä se päätyy aikanaan löytötavaratoimistoon ja satojen kaltaistensa yksinäisten, hylättyjen hansikkaiden joukkoon. Mutta harva niistä on ollut kerran yhtä himoittu kuin tuo yksi.

Kiivaan työputken jälkeen jää aina hurja hööki päälle. On vaikeata asettua aloilleen ja tottua siihen, ettei ole koko ajan ihan kamala kiire. Kun on liikaa aikaa, laiskuus yllättää. Tai joku.

Olen tällä viikolla pari päivää hiihtolomaleskenä. Muu perhe häipyi lomanviettoon jonnekin Etelä-Suomeen ja minä jäin hoitamaan projektit loppuun. Työtä on vielä aika lailla, mutta pahin urakka on nyt tehty. Kun joskus seitsemän jälkeen raahauduin eilen illalla kotiin, tyhjyyden tunnetta vielä korosti se, että koti oli autio. En oikein osannut ryhtyä mihinkään. Olin ajatellut siivoilla kotona ja käyttää aikaa hyödyllisesti hyödykseni, mutta kävi niin, että söin jotain, surffailin hiukan netissä ja siirryin yhdeksän aikaan telkkarin ääreen jumppakuminauhojeni kanssa. Siinäpä ilta sitten vierähti. Puolenyön jälkeen menin suihkuun ja sielläkin onnistuin vetelehtimään niin että pääsin nukkumaan vasta puoli kahden aikaan. Aamulla nukuin pommiin koska oli niin oudon hiljaista. Minulla oli muka kiire töihin, mutta en oikein saanut mitään liikettä niveliin, vaan söin aamupalan ja silmäilin lehteä kuin olisi sunnuntaiaamu. Nippanappa ehdin juoksematta bussiin kun en saanut takkia reippaammin ylleni.

Bussissa sitten huomasin ajattelevani, että kyllähän tämä näinkin sujuu. Joinakin päivinä sitä on kuin Hannu Hanhi, vaikkei mitään erityistä onnistumisten ketjua edes yrittäisi tavoittaa. Asiat vain tulevat eteen ponnistelematta ja tapahtuvat oikeassa järjestyksessä, vaikka minä kuljen vain laput silmillä ja tulpat korvissa eteenpäin.

Tänään ja huomenna vielä raadan töissä vuorotta. Illalla voisin taas yrittää siivousta, mutta toisaalta tänään on lenkkipäivä ja mitä parhain sää sitä ajatellen. Taidan siis vain kotiin päästyäni häippäistä hölkkäämään, toivottavasti ehdin valoisan aikaan, todennäköisesti en, mutta yritän kaikkeni. Ja sitten taidan mennä saunaan ja sen jälkeen katsoa jonkin leffan. Pojat saavat siivota kun tulevat kotiin. Kiäh kiäh.

 

Työmatkani varrella on pensaikko, jonka juurelle joku ystävällinen sielu heittää joka päivä kasoittain muonaa pulujen ruoaksi. Puluja parveilee siinä kohtaa runsain mitoin. Yleensä kävelen vain ohi ja yritän olla astumatta niiden päälle - ne ovat niin orgioidensa lumoissa että varovat ihmisiä vielä vähemmän kuin tavallisesti. Lähellä ruokintapaikkaa on rakennustyömaa, jossa tehdään louhintatöitä. Työmaan meteli pelottaa lintuja toisinaan.

Eilisaamuna näin vihdoin tuon "ystävällisen sielun". Hän oli aivan pulujen peitossa, mutta selvästikin naishenkilö. Linnut istuivat hänen olkapäillään ja päälaellaan ja lentelivät hänen ympärillään niin etten nähnyt hänen kasvojaan. Jälleennäkemisen riemua siinä kai oli ilmassa, hyvä haltiatar oli saapunut suojattiensa luokse. Sinänsä ihailtavaa ja suurta eläinrakkautta osoittavaa työtä tuollainen, pulut ovat kaupungistumisensa myötä laitostuneet ja menettäneet suurimman osan aloitekyvystään ja taitavat olla nykyään riippuvaisia meidän ihmisten hyvästä tahdosta. 

Samassa rakennustyömaalla räjähti. Kaikki pulut syöksähtivät yhtä aikaa ilmaan, näytti kuin haltiattaren yli olisi pyyhkäisty harmaalla, lepattavalla silkkihuivilla. Olin juuri saapumassa paikalle ja enkä ehtinyt väistämään lintupaljoutta vaan jähmetyin paikoilleni, samoin kuin kaksi muuta ihmistä, jotka lähestyivät lintuparven takaa. Vaistomaisesti peitin suuni ja nenäni kädelläni. Tunsin kasvoillani lintujen siipien havinan, saatoin haistaa niiden ominaishajun. Minuun iski ajatus miljardista biljardista lintuinfluenssapöpöstä jotka tulvehtivat ylleni pulujen pehmeän untuvaisisista kehoista. Suljin silmäni, yritin olla hengittämättä. Kuhinaa ja kahinaa kesti muutamia sekunteja, ja kun kaikki oli ohi, avasin silmäni ja näin kahden muun lintuaallon alle jääneen seisovan paikallaan täsmälleen samanlaisessa asennossa kuin itse olin. Ainoastaan hyvä haltiatar seisoi suorana ja silmät avoimina ja katsoi minuun halveksivasti. Minua hävetti heikkouteni, se, etten kyennyt luottamaan onneeni samalla tavalla kuin hän, ja livahdin tieheni niin nopeasti kuin kykenin.

Oikeassahan hän oli, tuo hyvä haltiatar. Mihin tämä maailma oikein on menossa, jos meidän on ruvettava pelkäämään lintuja?

Hyvin alkanut romaaninkirjoitusinnostus on nyt tyssännyt täysin. Tiedän periaatteessa täsmälleen mitä tahdon teokseeni kirjoittaa, mutta jostain syystä en saa sitä aikaiseksi. Pohdiskelin tänään asiaa - missäs muualla kuin metron rullaportaissa. Siellä sitten kai tunnen nykyään vahvimmin eläväni. Lenkkeilyrintamalla ei nimittäin ole tiedossa mitään uutta.

Pohdiskelin siis tuota outoa saamattomuuttani. Oikeastaan kyse ei ole innostuksen puutteesta. Olen hyvin innokas saamaan tekstin siihen tilaan että voin lähettää sen luettavaksi ja arvioitavaksi. Tulin ajatelleeksi, että samalla kun olen innokas, olen myös huolissani (kiitos Sauli kun toit huolen sydämeeni asumaan). En oikeastaan välitä siitä kuinka tekstin sitten arvioitsijan käsissä käy, vaan olen huolissani siitä mitä minulle tapahtuu sen jälkeen kun teksti on muka arvioitu ja muka valmis. Todennäköisesti rupean ikävöimään  aikaa kun teksti aaveili jatkuvasti mielessäni, ja kun pakenimme vuorotellen toinen toisiamme. Mitä ilmeisimmin jään kaipaamaan tätä päättymäisillään olevaa kuherteluvaihettamme.

Monissa blogeissa kirjoitetaan irtautumisen ja luopumisen vaikeudesta. Ollaan tilanteessa, jossa olisi aloitettava itsenäinen elämä, ilman jotakuta, tai jotakin. Joillekin irtautuminen on ollut täydellinen shokki, joillekin suuri helpotus. Ilman jälkiä ei kukaan kuitenkaan taida selvitä. Mietiskelin - lipuessani hitaasti ylöspäin - minkälaisia jälkiä kirjallinen tekeleeni on mahtanut jättää minuun. Käykö minulle niin, että joka kerta kun kosketan huomaamattani jotain sielussani olevaa arpea, hätkähdän kivusta ja pelosta siitä, että joudun taas ajattelemaan jotakin kadotettua. Sillä jotenkin minusta tuntuu, että jos joskus saan teokseni valmiiksi, se katoaa minulta.

No, niin kai tekstien on tarkoituskin käydä. Ainakin hyvien tekstien on tarkoitus lähteä omille teilleen, liittyä toisiin teksteihin ja jatkaa omaa elämäänsä osana jotakin suurta kokonaisuutta, kirjallista traditiota tai mitä tahansa. Ehkä yksi suurin huoleni (kiitos, Sauli) onkin juuri se, onko tekstini ollenkaan hyvä ja lainkaan valmis kohtaamaan pahan maailman.

 

Olenpa laiminlyönyt tätä blogia pahasti. Kiinnostuksen kohteet ovat painottuneet toisaalle viime aikoina, on riittänyt työtä ja monenlaista kiirettä. Aavekirjoitustyötkin seisovat kuin kellolla.

Eilisessä sanomalehdessä oli juttua 88-vuotiaasta rouvasta, joka on kuorinut perheensä perunat samalla veitsellä jo seitsemänkymmenen vuoden ajan. Veitsi on aivan nysäksi kulunut, mutta edelleen käytössä. Minusta oli jotenkin kauhean kiehtovaa ajatella, että rouva on kuorinut samalla veitsellä perunoita, jotka on nostettu maasta jo ennen toista maailmansotaa, ja perunoita, jotka on nostettu maasta kaksi viikkoa sitten. Samalla veitsellä on valmistettu ruokaa perheelle Hitlerin marssiessa Euroopassa, Kennedyn tullessa ammutuksi Dallasissa, silloin kun Kuussa on ensi kertaa kävelty ja silloinkin kun minä olen syntynyt, näitä merkittävimpiä maailman tapahtumia luetellakseni.

Veitsi on todennäköisesti todellinen ruokataiteilijan instrumentti, joka tekee tarkkaa ja huolellista työtä, eli viiltää kuoren perunasta säästeliäästi. Veitsi on valmistettu kauan ennen kaiken maailman vanamojen ja kolmosten valistusaikaa, jolloin perunoita ei tullut kuuloonkaan keittää kuorineen. Sen sijaan kaikenpuolisen niukkuuden aikana oli tärkeätä, että perunasta säästyy kuorimisen jälkeen syötäväksi niin paljon kuin mahdollista. Mummoni kauhistuisi jos näkisi kuinka kuorin porkkanatkin. Ne oli hänen mielestään ehdottomasti raaputettava puhtaiksi.

Mitähän esinettä olisin kuljettanut mukanani läpi koko elämäni? Kymmenvuotiaana sain lahjaksi valkoisen nallen. Se on minulla yhä tallessa, mutta ei minun elinaikanani ole kerta kaikkiaan tehty sellaisia tavaroita jotka kestäisivät vuosikymmenestä toiseen. Omistan muutamia hyvin vanhoja esineitä, mutta ne onkin tehty silloin kauan sitten kun rauta oli vielä rautaa ja puu puuta. Näistä nykyajan kapistuksista ei perintökaluiksi ole.

 

Pyysin eräältä ihmiseltä tukea eräässä asiassa. Hän kieltäytyi sanoen, ettei aio ruveta tekemään kaikkea puolestani. Lapsi pyysi tukeani läksyjen teossa. Kävi ilmi, että hän oletti läksyissä tukemisen tarkoittavan sitä, että minä teen läksyt hänen puolestaan. Työtoverin oli lähdettävä hoitamaan sairastunutta isäänsä. Tuin häntä tulemalla vapaapäivänä töihin. Vapiseva laitapuolen kulkija pyysi minulta kahta euroa, oli pikaisesti päästävä Korsoon. En tukenut hänen ilmeisen tekaistua matkustusaiettaan. 

Tuki, tukeminen askarruttaa. Mikä määrä tukea on oikea? Poliitikot ovat ymmällään aina kun jokin kansalaisiin kohdistettu, huolellisesti suunniteltu, valmisteltu ja toteutettu tukitoimi osoittautuu epäonnistuneeksi. Yleensähän kai yhteiskunnan tukitoimet epäonnistuvat väärinkäytösten takia. Inhimilliset tekijät ovat arvaamattomat.

Kirjatuki. Maataloustuki. Asuntotuki. Vammaistuki. Hoitotuki. Telakkatuki. Nimikkeitä riittää.

Mitä tukeminen oikeastaan on? Konkreettisimmillaan tuki on esine. Kaatunut aita voidaan nostaa pystyyn ja tukea pölkyillä. Jalkansa loukannut voi tukea itseään kyynärsauvalla. Tukea voi myös antaa tai saada kuvaannollisesti. Ystävä voi tukea surevaa tämän  menetyksen hetkellä. Opiskelija voi hakea rahallista tukea opiskeluaikansa elämisen tueksi. Päiväkodin täti voi tukea hoidokkiaan ja opastaa tätä kavereiden hankinnassa. Voin pyytää ystävältä tukea jos minun on ilmoitettava jokin vaikea asia läheisilleni.

Tukea voi antaa ja saada, pyytää ja tyrkyttää, vaatia ja janota. Siitä voi kieltäytyä. Sen voi evätä. Tuki on instituutio, aineellista tai aineetonta pääomaa, jota ei voi panna säästöön eikä tuhlata. Tuki on olemassa vain silloin kun sitä tarvitaan.

Ystävänpäivä oli jo. Tämä kirjoitus ei liity mitenkään siihen. Jätin niinsanotun ystävänpäiväkirjoituksen kirjoittamatta aivan tietoisesti, koska en oikein osaa innostua ystävänpäivästä. Olen kuullut motkotettavan, että ystävänpäivän merkitys on Suomessa vääristynyt - alkuperäisen Valentinen päivän ideana on ollut muistaa rakastettuaan eikä ketä tahansa kavereita. Minusta ajatus päivästä jona jokainen muistaisi ystäviään on ajatuksena houkuttelevampi kuin mikään pinnallinen kuhertelupäivä, mutta minusta sekä ystäviään että rakastettuaan pitäisi muistaa, ajatella ja tukea aina.

 

 

Tuolla aiemmassa kirjoituksessani pohdiskelin moottorin avulla liikkuvien ihmisten mielenliikkeitä. Meidän jalankulkijoiden mielenliikkeet ovat tuskin kummoisempia, mutta olemme kuitenkin moottoripäihin verrattuina aika paljon heikompia ja hitaampia. Lapsijalankulkijat ovat aivan erityisen suojattomia, kokemattomia ja siten myös arvaamattomia. 

Osa meistä ei mitä ilmeisimmin ole koskaan ollut lapsia, koska tätä viimeksimainittua asiaa tuntuu joidenkin tielläliikkujien olevan aivan mahdotonta ottaa huomioon.

Tämän saimme karvaasti kokea kotikulmillamme. Paikassa, josta kerroin, pieni koululainen loukkaantui pahasti muutama päivä sitten. Eräs onnettomuuteen vaikuttanut syy oli mitä ilmeisimmin autoilijan liian suuri nopeus olosuhteisiin ja muuhun liikenteeseen nähden. Pieni koululainen sai terveydellään maksaa kuljettajan oikusta. Kiireisen ja tärkeän autoilijan ei kai vain sitten ollut mitenkään mahdollista pysähtyä odottamaan ja antaa tietä pysäkille meneville koululaisille. Tai enhän minä tiedä täsmällisesti mikä esti kuljettajaa hidastamasta vauhtiaan lapsia vilisevän bussipysäkin kohdalla. On se vaan kumma niin.

Toisaalta, eihän tuo kaahailu ole muuta kuin oire. Se saadaan kuriin vain jos vaikutetaan suoraan syihin. Ei riitä, että varomaton ajaminen tehdään mahdottomaksi niissä paikoissa joissa sillä voi olla kohtalokkaita seurauksia. Ei nimittäin ole olemassa paikkoja, joissa varomattomalla ajolla ei voisi olla kohtalokkaita seurauksia.

Yksi tapa voisi olla liittää ajokoulutukseen jonkinasteinen persoonallisuustesti. Testin mukaan kaahariksi osoittautuvalle kokelaalle ei myönnettäisi ajokorttia. Testissä olisi jo kortin saaneidenkin käytävä määräajoin osoittamassa kypsyytensä moottoroidun ajoneuvon kuljettamiseen. Tuo kypsyys voi tosin äkkiarvaamatta kadota kuljettajalta joka pääsee ajotaitoaan ja henkisiä kykyjään vastaamattoman ajoneuvon puikkoihin. Siksipä testin läpäisyä edellytettäisiin myös henkilöiltä, jotka harkitsevat uuden auton hankintaa. Auton merkki ja malli merkittäisiin ajokorttiin, ja ajokortin haltijalla olisi oikeus kuljettaa vain kortissa mainittua tai muuten vastaavaa kulkuneuvoa.

 

Tuolla toisessa blogissa suoritin pienen jatkopohdiskelun liittyen edelliseen kirjoitukseeni täällä. Tämä on nyt sitten jatkoa sille. Ei uskoisi että nämä kirjoitukset liittyvät toisiinsa mitenkään, mutta uskon asioita onkin maailmassa aika vähän.

Kyllä minäkin tarvitsen jonkin korkeamman voiman mihin luottaa. Uskontoihin olen tavallaan pettynyt jo lapsena. Uskontoon liittyy mielenkiintoisia tarinoita ja kiehtovia metaforia, mutta siihen se viehätys jääkin omalta osaltani. Tiedän, että miljoonat ihmiset ovat löytäneet elämälleen suunnan ja sisällön ja ongelmilleen ratkaisun uskonnon avulla. Kuten aaveromaanini tunnuslauseeksi juuri viime viikolla lopulta kirjoitin, tärkeintä ei ole etsiminen vaan löytäminen.

Ongelma piilee kai sitten siinä, että itse toimin tuota tunnuslausetta vastaan. Olen väsymätön etsijä. Jos löydän jotain, rupean heti etsimään jotakin muuta. Jokainen löytö johtaa uuteen etsintään, koska maailma ei tule valmiiksi koskaan, eikä ole tarviskaan tulla.

Kirjoittaminen on etsintää. Etsin totuuksia ja osatotuuksia, elämälle suolaa ja sokeria, pippuria ja kanelia, pehmeyttä ja kovuutta, ärsykkeitä kaikille aisteille. Joillekin lukeminen merkitsee samaa kuin minulle kirjoittaminen. En tiedä miksen minäkin voisi tyytyä vain lukemaan muiden kirjoittamia, järjestään omiani huomattavasti parempia tekstejä, jotka antavat jatkuvasti uusia etsimisen aiheita. Asia on vain niin, etten osaa etsiä pelkästään pääni sisällä, vaan minun on päästävä fyysisesti tekemään etsintätyötä. Joko kirjoittamalla tai juoksemalla.

Olen langennut ottamaan kantaa kaiken maailman presidentinvaaleihin ja gallupeihin. Menköön tämä länkytys samaan syssyyn, ja jääköön viimeiseksi. Inhoan politiikkaa samalla tavalla kuin pinaattikeittoa. Inhoan pinaattikeittoa, mutta tuo ruokalaji myös kiehtoo minua aivan valtavasti, koska niin monet ihmiset pitävät pinaattikeitosta vaikka minua se oksettaa.

 

Minusta on ensiarvoisen tärkeätä että ihmisellä on jotakin ehdottoman pyhää. Joudun omia ehdottomia pyhiäni tosin oikein miettimään, mutta kaipa sitten pidän itsemääräämisoikeuttani kaikkein koskemattomimpana. Sitä ainakin olen joutunut/vaivautunut aktiivisesti suojelemaan. Itsestäänselvästi lapseni ja heidän turvallisuutensa ja terveytensä ovat minulle niin ehdottoman pyhiä asioita, että jääkööt tässä yhteydessä yksityiskohtaisemmin käsittelemättä.

 

Pyhät asiat luovat jatkuvuutta ihmisen elämään, ne antavat toivoa ja valavat uskoa. Pyhä asia on johtomotiivi, joka vaikuttaa joko taustalla tai päällimmäisenä kaikissa niissä päätöksissä joita ihminen tekee. Se kulkee ihmisen sielussa ja sydämessä koko hänen elämänsä, ja on hänen turvanaan ja apunaan vaikeina hetkinä, jos hän vain antaa sille tilaa kasvaa ja kehittyä.

 

Selvää on, että eri asiat ovat pyhiä meille. Tunnustan, että halveksun monia muiden pyhinä pitämiä asioita, samoin kuin moni varmaan halveksuu minun pyhimpiäni. Tämä ei silti tarkoita sitä, ettenkö voisi suvaita toisten pyhiä asioita ja kunnioittaa toisten vakaumusta tai näkemystä. Kunnioittamisen ei tarvitse olla suureellista kehumista tai jalustalle nostoa, mielestäni ihminen voi kunnioittaa toista myös siten, että jättää hänen pyhät asiansa rauhaan, ei pilkkaa, ei häpäise, ei halvenna julkisesti.

 

En varmaankaan tarttuisi tähän asiaan jollen tietäisi kipeästi kuinka herkkä olen itse puolustamaan esimerkiksi itsemääräämisoikeuttani. Siinä mielessä muslimien reaktiot ovat minusta ymmärrettäviä. Sitä en sitten hyväksy, että aivan ilmeisesti tätä tapahtunutta loukkausta käytetään nyt hyväksi poliittisesti, eli luodaan kaaosta ja hajaannusta jo ennestäänkin kaoottiseen ja hajaantuneeseen yhteisöön. Toisaalta taas, sen vähän perusteella mitä islamista tiedän, politiikkaa ja uskontoa on äärimmäisen vaikeata erottaa toisistaan muslimimaissa. Siksipä juuri minusta onkin erityisen tuomittavaa, että tilannetta hyväkseen käyttävät ovat itse muslimimaailmasta lähtöisin.

 

Kaiken kaikkiaan tuntuu pelottavalta puhua "muslimimaailmasta" ja "länsimaista". Näiden tapahtumien myötä tuo rajanveto on muuttunut yhä tiukemmaksi ja suvaitsemattomammaksi.

 

Tapahtumien kimmokkeena olleiden pilakuvien julkaiseminen oli kieltämättä hyvin harkitsematon teko. Niiden yhä jatkuva levittäminen ei minusta ole enää harkitsemattomuutta tai taistelua sananvapauden puolesta vaan tietoinen, halpamainen provokaatio. Minusta on sekä sananvapauden että itsemääräämisoikeuden pilkkaamista väittää, että loukkaavien ja halventavien viestien levittäminen olisi sananvapauden nimissä oikeutettua. Sananvapaus tarkoittaa näkökulmastani oikeutta lausua mielipiteensä vapaasti, mutta ei sitä, etteikö vapaalla mielipiteenilmaisulla voisi olla seurauksensa. Nämä seuraukset olisi sitten kyettävä kantamaan. Samalla tavalla itsemääräämisoikeus tarkoittaa ihmisen oikeutta hallita vapaasti itseään, mutta ei itsemääräämisoikeuden nimissä voi silti ruveta muita riistämään tai ottamaan oikeutta omiin käsiin. Näin muslimit ovat taas sitten "puolustautuakseen" tehneet.

 

En minä tiedä mitä tässä vaiheessa olisi syytä tehdä. Levottomuudet pitäisi saada loppumaan ennen kuin on liian myöhäistä. Mitä tuo "liian myöhäistä" sitten tarkoittaakaan, sitä en uskalla edes kuvitella. Sananvapauden nimissä kuitenkin ilmoitan mielipiteekseni, että tanskalaisten olisi tässä tapauksessa nöyrryttävä ja tunnustettava, että Muhammed-aiheisten pilakuvien enempi levittely oli aivan vitunmoinen virhe.

 

Taksin saaminen on sitten vaikeata tässä kaupungissa.

Rouvaseurueemme osoitti olevansa entisellään, eli baarikestävyyttä riitti. Neljän aikaan aamulla me sitkeimmät sissit sitten hakeuduimme taksiasemalle kumijalan löytämisen toivossa. Pakkasta oli reilut parikymmentä astetta. Ei liene vaikeata kuvitella että taksijono oli metrojunan mittainen, mutta autoja ei vain näkynyt. Tilauskeskukseen oli turha edes yrittää soittaa.

Väki oli kylmissään. Itse olin sonnustautunut kuin naparetkeä varten, mutta paikallaan seisoskellessa kylmyys hiipii vähitellen tuhdeimmankin varustuksen läpi.

Kannoin huolta erityisesti niiden nuorten naishenkilöiden puolesta, jotka olivat lähteneet pakkasyönä liikkeelle varsin kevyissä vaatteissa. Joillakin oli valehtelematta navat paljaina. Monet olivat paljain päin. Mitä ihmettä heidän mielessään oli oikein liikkunut? Siellä he kyhjöttivät kylmästä täristen, nenät sinisinä ja varpaat kippurassa. Jotkut heistä olivat kaiken lisäksi huomattavan päihtyneitä. Onkohan eurooppalaistuminen mennyt vähän liian pitkälle joissain tapauksissa, ainakin vaatetuksen jos ei juomatottumusten suhteen. 

Taksinmetsästysjoukkueemme poistui taksijonosta uuden ongelmanratkaisutavan ilmaannuttua, mutta sääliksi kävi noita neitokaisia. Toivon, että he ovat kaikki päässeet turvallisesti kotiin. Olisimme ottaneet omaan kyytiimme jos vain olisi mahtunut.

 

Tänään olen lähdössä pitkästä aikaa ryyppäämään. Ilta on naiselliseen tapaan lavastettu eräänlaiseksi re-unioniksi, vanhojen tuttujen tapaamiseksi illastamisen merkeissä, mutta kaikki tiedämme varsin hyvin mihin lopulta päädymme. Vähän jännittää, mutta samalla uuvuttaa jo- tunnen suurta kiusausta jänistää viime hetkessä eli soittaa kavereille ja peruuttaa kaiken. Rimakauhua. Muistan tämän tunteen villistä nuoruudestani. Mielessä risteilee loputtomia vaihtoehtoja illan mahdollisesta kulusta. Eniten pelottaa ajatus siitä että juon liikaa, että nolaan itseni tai teen tai sanon jotakin peruuttamatonta. Kuitenkin tiedän, ettei illan aikana tapahdu mitään muuta peruuttamatonta kuin se, että olemme viimeistään puolenyön aikaan melkoisessa hönössä joka iikka.

Eräs pelottava elementti on krapula. Nuorempana railakkaasta illasta toipui noin päivässä. Nykyään menee kaksi päivää. Kahden päivän rällästämisestä toipumiseen menee neljä päivää ja neljän päivän putkesta tokenee reilussa viikossa. Kunnon kännin vaikutusten poistuminen toisin sanoen vaatii kaksi kertaa niin kauan aikaa kuin känni kestää.

No, vähän pitää isotella. Oikeasti en ole ollut kunnolla kännissä kuin kerran viimeisen kahden vuoden aikana. Hiljaiseksi tissutteluksi kotioloissa on alkoholinkäyttö hiipunut. Silloin tällöin vetäistään lähimpien kanssa lievät kalsarikännit, mutta niistäkin pitää yleensä toipua seuraavaan keskipäivään mennessä.

Juomien valinta on tärkeä kohta. Alkuillasta on tyydyttävä vain mietoihin virvokkeisiin. Ruoan kanssa ei pidä juoda viiniä jos ilta jatkuu aterian jälkeen. Kotioloissa näin voi tehdä, koska silloin iltaa voi jatkaa viinillä loppuun asti, tai mahdollisesti joillakin jälkiruokajuomilla, konjakilla, calvadoksella, brandyllä, irish creamilla tms kalliimmalla juomalla mitä ravintolassa ei tule enää nykyään tilatuksi. Ravintolassa tulee tilata juomia, joiden hinta, laatu ja annoskoko ovat yleistaloudellisesti sopivassa suhteessa toisiinsa. Käytännössä tämä tarkoittaa siiderin tai oluen lipittelyä. Siideri ei oikein sovi ruokajuomaksi, jos ruokana on muuta kuin makkaraa tai salaattia, eli näiden kahden välillä on suoritettava oikein ajoitettuja valintoja.

Ehdottoman tärkeätä on, että ryypiskelyillan aikana myös syödään. Silläkin uhalla, että tunnelma latistuu aterian jälkeen muutamaksi toviksi. Nimittäin mikään ei vaaranna ryypiskelyillan jatkuvuutta enempää kuin verensokerin romahtaminen. Silloin seurueen jäsenet rupeavat voimaan pahoin, tai juovat ylen määrin siinä toivossa että piristyisivät, tajuamatta että ainoa pelastava aines siinä vaiheessa olisi ruoka. Näitä iltoja on vuosien mittaan vietetty niin monta, että tämän illan seurueemme tuskin erehtyy läträämään tyhjällä vatsalla.

Ikuinen kysymys on tietenkin vaatetus. Tänä iltana paukkuu pakkanen. Taksijonossa seisominen muodostuu extreme-elämykseksi jollei siihen varaudu pukeutumalla oikein. Baarissa on tietenkin pyrittävä näyttämään siistiltä ja hienostuneelta, on ehostettava piirteet ja kiharrettava tukka. Kaikki tämä pitää kuitenkin voida muuntaa nopeasti pakkaskelin varustukseksi. Meikin pitää kestää viimassa silmistä tihkuva vesi ja kiharoiden on palauduttava pipon paineen alta. On sitä paitsi mahdollista, että baari vaihtuu, jolloin tätä vekslaamista tapahtuu useita kertoja illan aikana. Baarin valintaan vaikuttaa tungoksen määrä, musiikin laatu, hintataso, vastakkaisen sukupuolen edustajien laatu ynnä muut varsin yleisesti tunnetut seikat.

Eli ryhdynpä välittömästi suorittamaan valmisteluja. Ilta alkaa nimittäin jo iltapäivällä, jolloin tapaan ensimmäisen seurueemme jäsenen. Olemme sijoittaneet pakollisen kulttuuriosuuden viisaasti niin varhaiseen ryypiskelyillan vaiheeseen, että saatamme vielä huomenna muistaa mitä koimme.

Raquel Welchillä oli siisti uimalakki eilisessä myöhäiselokuvassa!

 

Muistan nähneeni 'Fantastisen matkan' ensimmäisen kerran noin kymmenvuotiaana. Olin mummolassa yökylässä ja mummo antoi minun katsoa elokuvan koska oli ilmeisen tietämätön sen aiheesta, tyylilajista sekä juonesta. Vanhempani eivät olisi antaneet minun katsella sitä. Tämänkin jätin kertomatta mummolle.

 

En tahdo paljastaa liikaa juonesta, mutta kerrottakoon vihjeeksi, että elokuvassahan urhoollinen retkikunta kutistetaan mikrobin kokoiseksi ja ruiskutetaan kuuluisan tiedemiehen verenkiertoon. Retkikunnan päämääränä on fantastisen matkansa aikana tuhota lasersäteellä tiedemiehen aivoihin murhayrityksen aikana syntynyt tukos. Mahdollisia yhteiskunnallisia metaforia tai muuta symboliikkaa en aio nyt käsitellä. Olen saanut tarpeekseni politiikasta. Minulle tuo elokuva on ja on ollut silkkaa seikkailua.

 

Asetuin siis yömyöhällä telkkarin ääreen katselemaan lapsuuteni ehdotonta suosikkielokuvaa. Vieläkö se kiehtoisi samalla tavalla, kokisinko jännityksen hetket yhtä intensiivisesti, menisivätkö efektit yhtä täydestä, näyttäisikö miespääosan näyttelijä yhtä komealta kuin silloin kauan sitten? Raquelista minulla ei jostain syystä ollut mielikuvaa. Elämystä täydentämään olin kähveltänyt lasten karkkikätköstä kourallisen hedelmänamuja.

 

Mutta uimalakki. Muistaisin, että Raquelilla on ollut uimalakki melkein jokaisessa elokuvassa missä hän on esiintynyt. Hän on myös ollut varsin usein elokuvissaan tekemisissä veden ja sukeltamisen kanssa. 'Fantastisessa matkassa' hän oli ainoa henkilöhahmo joka sukelteli lakki päässään ihmiskehon nesteissä. Steriliteetin säilyttäminen ei voinut olla motiivina, koska retkikunnan miehet eivät päätään suojanneet. Miesten hiukset eivät edes olleet olennaisesti lyhyemmät kuin Raquelin. ja sitä paitsi koko jengi oli steriloitu kiireestä kantapäähän ennen kutistamista. Todennäköisesti Raquelin roolipukuihin oli sisällytetty uimalakki joko siksi, että se sopi Raquelin siroihin piirteisiin, tai siksi, että porukan ainoa nainen erottuisi muuten sekavissa sukelluskohtauksissa.

 

Elokuvassa selitettiin asiantuntevasti, että veri on punaista vain paljaalla silmällä nähtynä. Mikrobin kokoiseksi kutistettujen, kaulavaltimoon ruiskutettujen henkilöhahmojen näkökulmasta verisolut olivat punaisia ja muu aines muistutti merivettä - liekö samaa ainetta kuin lapsivesi, jossa on kuulemma sama koostumus kuin alkumeressä. Laskimoissa verisolut olivat puolestaan sinisiä. Valkosolut eivät sen sijaan olleet valkoisia vaan jotakin harmahtavaa, aivan kuolettavan pelottavan näköistä ainetta. Vasta-aineet olivat vastenmielisiä takertujia, jotka aivottomasti tuhosivat kaiken vähänkin epäilyttävän mitä niiden tielle osui.

 

Onneksi retkikunnan jäsenillä oli yllään tehokkaat, kaikenlaisia olosuhteita sietävät haalarimaiset asut. Donald Pleasence, tuo ihana kelmi, näytti kiistämättömän seksikkäältä valkoisissaan. Kymmenvuotiaan ihastuksen kohteena oli elokuvan tumma ja komea sankari, mutta nyt aikuisena huomioni kiinnittyi Donaldin karhean miehekkääseen, kätketyssä fanaattisuudessaan traagiseen luonteeseen ja olemukseen, jota on sittemmin hyödynnetty useissa kuuluisissa elokuvissa. Sankarin osaa näytellyt Stephen Boyd (?) taisi jäädä myöhemmällä urallaan sivuun isoista rooleista. Raquelin nyt tuntevat kaikki.

 

Valitettavan pinnalliseksi tuon retkikunnan sisäisen dynamiikan esittely jäi. Ei ollut kunnon ristiriitoja, ei edes romanssia. Mutta jännitettä oli tapahtumiin ladattu, tahdon suunnat olivat selkeät ja vastuksia riitti. Miljöö oli lievästi sanoen poikkeuksellinen. En tiedä oliko 1960-luvulla jo olemassa enteitä nanoteknologiasta. Eivätkä tehosteet nyt niin kamalan kökköjä olleet, vaikka digitaaliajan kasvatille ne tuskin kelpaavat. Silti vaikuttavin tehoste elokuvassa taisi nykyisestä näkökulmastani olla Raquelin uimalakki.

 

 

Kirjoitan tätä tekstiä metron rullaportaissa.

 

No ähäkutti sentään. Olen onnistunut varastamaan itselleni kaksi päivää aikaa, jotka aion pyhittää kirjoittamiselle. Istun kotikoneen ääressä ja teen tätä aamun sormiharjoitusta.

 

Minun kyllä pitäisi parhaillaan toipua koko yön kestäneen session rasituksista, mutta päätin eilen illalla kirjoittamisen sijasta syödä hiukan karkkia, tuijottaa televisiota puoleenyöhön asti ja mennä sitten nukkumaan. Ihan hyvä päätös. Viime viikonlopun ruumiillinen työ raukaisee yhä. Nyt tulee virkeä olo heti kun saan kahvia.

 

Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa. Työni pitäisi olla palautuskunnossa viimeistään helmikuun puolivälissä, mutta tuntuu siltä että tarvitsisin vielä ainakin kolme viikkoa tällaista keskeytymätöntä työskentelyaikaa. Viimeksi kun pääsin tekstini ääreen, selailin sitä ja masennuin siitä kuinka selvästi työskentelyn katkonaisuus näkyy tekstistä. Näytti kuin aivan eri ihmiset olisivat kirjoittaneet siihen jaksoja väliin. Toisaalta, mistä minä tiedän mitä rakkaat kotikoiranleukani ovat saattaneet keksiä. Olisivatko ne perhanat löytäneet salaisen tekstini? Vai onko joku tunkeutunut kotiini ja …..

 

Ei! En suostu tuhlaamaan vaivalla varastettua aikaani vainoharhaisuuteen. Näinä kallisarvoisina päivinä etsin ainakin hämärimmät kohdat ja stilisoin ne muun tekstin näköisiksi. Tiedän, että olen kirjoittanut osan noista tyylillisesti poikkeavista pätkistä öiseen aikaan, jolloin pimeyden voimat ovat saattaneet ottaa vallan ajatuksistani, enkä voi oikeastaan olla pohtimatta, olisiko talvipäivänseisauksen aikana vapautunut jotakin energiaa, joka….

 

Huh. Tämähän riistäytyi heti käsistä. Ryhdyn mitä pikimmin töihin. Mikäli minusta ei kuulu mitään pariin päivään, olen sotkeutunut sukkiini paetessani aikavaraspoliiseja ja makaan todennäköisesti vetokoukussa jossain salaisessa arkistossa.

Saulista ei tullut presidenttiä, mutta jatkan huolilinjalla. Kohta muutun sinivihreäksi.

Oikeastaan tämä kirjoitus sai alkunsa jo monta päivää sitten. Silloin luin jostakin hömppälehdestä sanat "elämässä selviytyminen". Sen jälkeen tuo sanapari on osunut silmiini lukemattomia kertoja, myös täällä blogimaailmassa, eri yhteyksissä tosin.

 

Viimeksi tänään metron rullaportaissa mietin (oikeasti vietän aikaani muuallakin kuin metrossa, mutta siellä muualla minulla ei ole aikaa miettiä mitään), että ihmiset ovat nykyään kovapintaisempia kuin ennen. Muistan lapsuudestani luokkatovereita ja muita kavereita, jotka olivat hyvin herkkiä loukkaantumaan. Myös monet aikuiset olivat hauraita, minunkin silmissäni, vaikka olin vielä lapsi. Tai sitten silloin näytettiin nuo tunteet avoimemmin kuin tänä päivänä. Jos joku pahoitti mielensä, häntä lohdutettiin. Tai sitten riideltiin ja myöhemmin sovittiin. Joka tapauksessa tuntui siltä, että oli aivan sallittua menettää malttinsa, ja että loukkaantuminen ja mielensä pahoittaminen ei ollut mikään tappio eikä merkinnyt maineenmenetystä vaan oli aivan luonnollista ihmisen käytöstä. Sama toistui kaikkialla; kotona, koulussa, kotipihalla, kavereiden luona. Jopa televisiossa.

 

Ihmisyyttä määrittelee 2000-luvulla yksi sana: itsetunto. Itsetunto on hyödyke, joka joko on hallussa tai ei ole. Huono itsetunto on yhtä kuin puuttuva itsetunto. Ihminen, jolla ei ole itsetuntoa, loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, eli on häviäjä, itkupilli, heikko, nöyrä, ylikäveltävä, anteeksipyytelijä. Hyvä itsetunto on yhtä kuin normaali itsetunto. Ihminen, jolla on itsetunto, ei heilauta eväänsäkään vaikka kuinka sattuisi, ei suutu, ei loukkaannu, ei pety, ei odota, ei kaipaa, ei pyydä anteeksi. Onko itsetunto suojamuuri, jonka taakse ihminen voi vetäytyä salaa itkemään, katumaan, pettymään, pyytämään anteeksi?

 

En osaa kuitenkaan tarkkaan sanoa milloin tunteiden näyttäminen muuttui heikkoudeksi ja heikkous puolestaan kasvoi itsetunnon puuttumiseksi. Selvää minusta kuitenkin on, että tällä vuosituhannella tuo kehitys on vain kiihtymään päin. Elämä on todella palaamassa selviytymistaisteluksi, jossa vahvin (ja tunteettomin) voittaa.

 

Hyvä esimerkki voisi olla myös äskeinen presidentinvaali kampanjoineen. Nyt puutun taas politiikkaan, mitä minun ei oikeastaan koskaan pitäisi tehdä, mutta heitettäköön päämäärättömään ajatusten virtaan vielä tämäkin.

 

Vahvempana pidettiin toisella kierroksella ehdokasta, joka käyttäytyi väittelyissä kuin viilipytty ja yleisesti ottaenkin sukupuoliroolinsa vastaisella tavalla. Hänen arveltiin olleen heikko vain silloin kun hän käyttäytyi sukupuoliroolinsa mukaisella tavalla. Ehdokas käyttäytyi ja käyttäytyy kuin Suomi olisi yksi suuri partioleiri, jossa kaikki noudattavat sääntöjä ja halaavat toisiaan säännöllisesti. Tietenkin on mahdollista nähdä kaiken olevan hyvin jos oikein kovasti tahtoo. Maailma paranee jos kaikki saadaan katsomaan samaan suuntaan käsi kädessä. Tästä tulee maailma, jossa kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään vaikka kuinka sattuisi. Järkähtämätön johtaja ja neuvottelija äksyilee vain kulissien takana, ja sieltä kipu ei kauas kanna. Jos kantaa, ihmisten arjen turva vaarantuu. Mikäpä olisi pahempaa kuin jos ihmiset havahtuisivat huomaamaan, että heidän arkensa ei ole turvattu.

 

Heikompana taas pidettiin ehdokasta, joka sai kuitenkin vain parin prosenttiyksikön verran vähemmän kannatusta. Ehdokas menetti malttinsa väittelyissä, kantoi huolta, puhui epäselvästi ja tunteen ajamana. Aivan ilmiselvästi siis käyttäytyi sukupuoliroolinsa vastaisella tavalla. Silti ehdokas kohteli kannattajiaan ja muita ehdokkaita kuin ihmisiä ja odotti myös tulevansa kohdelluksi kuin ihminen. Pelkäsi vyön alle osuvia iskuja, joita ei itse kyennyt antamaan. Tämä oli ehdottomasti heikkoutta, vaikka tavallaan ilmensikin vahvuutta, mutta vääränlaista vahvuutta. Ehdokas oli vahva kuin torni, kuten kuuluisaksi tullut, erään näyttelijättären esittämä suorastaan freudilainen vertaus kuului. Tornista ei kuitenkaan ole juuri hyötyä, sehän ei liiku, ei väistä eikä hyökkää, vaan suojautuu omiin korkeuksiinsa. Tai liittyy vastustajiinsa siinä toivossa, ettei tulisi kaadetuksi.

 

Mutta mitä tekemistä näillä nyt on itsetunnon kanssa? Ehdokkailla oli keskenään hyvin erilaiset itsetunnot, vaikka hyvin vahvat ja järkkymättömät. Toinen kertoi nukkuvansa niin sikeästi, ettei näe unia. Toinen taas kertoi olevansa niin väsynyt, ettei näe unia. Tästä voidaan kai sitten päätellä, että kummankaan mieltä ei mikään vaivaa?  Heillä on itsetunnot kohdallaan? Kumpikaan ei ainakaan ollut pettynyt. Toisen mielestä odotettua huomattavasti pienempi kannatus oli raskas haaste, ja toisen mielestä häviö ei ollut pelkkä häviö, vaan monessa mielessä suuri voitto. Toisen mielestä on syytä perehtyä siihen miksi hävinnyttä ei valittu. Toisen mielestä häviön jälkeen sopii poistua vähän äkkiä viettämään mukavaa elämää politiikan ulkopuolella.