Tämä kirjoitus on laadittu kiihtyneessä mielentilassa.

Kohtasin tänään ihmisen, josta en voi olla varma onko hän hullu vai pelkkä puolihullu. Hänen tapansa esittää asiansa on aivan hullu, vain hullu puhuu niin kuin hän, mutta se, miten hän osaa laskelmoida kulloisenkin hulluutensa asteen, osoittaa, ettei hän voi olla enempää kuin puolihullu. Vaikutelma on varsin hämmentävä. Vähän niin kuin esimerkiksi karski putkimies rupeaisi yhtäkkiä esittämään yksityiskohtaisia ja perusteltuja näkemyksiä kauneudenhoidosta. Tarkoitan, että tämän ihmisen ulkoinen olemus ja puheet, sen paremmin kuin hänen yleensä esille tuomansa ajatusmaailma eivät yhtäkkiä enää millään tavalla kohtaa. No tämä oli huono esimerkki. Mutta yllätys on aina yhtä suuri.

Hän esittää hullut puheensa täysin epäaidoissa asiayhteyksissä, ja hän yhdistelee eri näkökantojaan toisiinsa siten, että ne kumoavat toisensa, ja aivan erityisesti kumoavat kaiken sen, mitä kuka tahansa täysjärkinen voisi pitää ymmärrettävänä. Kyse ei kuitenkaan ole omaperäisyydestä, vaan vääristelystä.  Keskustelusta tulee ihmeellistä vapaapainia, jossa tämän ihmisen kimpussa näyttävät olevan kaikkien läsnäolijoiden lisäksi hän itse. Riippumatta siitä, onko muilla läsnäolijoilla osaa taikka arpaa koko asiassa. Tämä ihminen sitten uhri, myös omien hyökkäystensä kohde, vaikka hän saa nämä omat hyökkäyksensä näyttämään siltä, että muut ovat hyökänneet.

Toisinaan tuntuu, että tämä ihminen tekee kaiken tahallaan. Siksipä hän ei voi olla hullu, vaan ainoastaan puolihullu, ja siten ainakin osaksi vastuussa tekemisistään ja puheistaan. Ei hän kovin suurta vahinkoa onneksi pysty aiheuttamaan, hänellä ei ole kaikkea haluamaansa vaikutusvaltaa, eikä juuri edes vastuuta, enää. Siinä mielessä olisi helppoa vain sivuuttaa hänet, mutta kun hän ei anna periksi vaan kulkee perässä niin kauan että toinen herpaantuu. Järkevä ihminenhän ei herpaannu vaan yrittää ymmärtää. On vain niin kovin vaikeata saada selvää mihin hän käytöksellään pyrkii.

Niin kauan kaikki on ns. hyvin, kun kukaan ei vastusta tätä ihmistä. Heti jos hänen asiansa kyseenalaistuu, hän nousee voimakkaaseen vastarintaan. Tässä ei sinällään ole mitään hullua, suurin osa meistä kestää varsin huonosti periaatteita koskevaa arvostelua. Mutta kun nämä periaatekysymykset on vedetty aivan lattiatasoon, ja pölyhiukkasestakin syntyy mahtava konflikti.

Parinkin varsin läheiseksi tulleen ihmisen kanssa juuri hiljattain keskustelin aiheesta kova ihminen. Olen tuota ominaisuutta pohtinut omalta osaltani toisen harrastukseni parissa, jossa tietynlaista kovuutta kysytään. Seuraavassa hiukan tajunnanvirtaa ja editoimatonta vuodatusta kovuudesta.

Yleensä kovan ihmisen ajatellaan kai olevan lähinnä tunteeton. Pärjäämiseen liitetään perään- ja anteeksiantamattomuus, ankaruus niin itseä kuin muita kohtaan. Itsekuri? Taitaa mennä asian edelle, tai ainakin ulkopuolelle tämä viimeksi mainittu.

Minusta kovuus ei kuitenkaan ole tunteettomuutta, vaan päinvastoin, omien tunteiden hyväksymistä ja ilmituomista siitä huolimatta mitä muut ajattelevat. Eräässä mielessä kovuus voi siis olla myönteinen asia, rajojen rikkomista, roolien murtamista. Ei ole helppoa kulkea vastavirtaan, pitää kauhoa kovaa, sietää kylmyyttä ja yhteentörmäyksiä, ottaa vastaan iskuja ja antaa niitä. Itkeä välillä, sääliä itseään ja muita, ja sitten taas nousta kauhomaan. Ihminen voi syntyä kovaksi, tai tulla kovaksi. Kovuus on lahja ja siunaus, vitsaus ja helvetti. Kovan ihmisen elämä ei ole koskaan tasaista.

Itsekuri on puolestaan käsittääkseni sitä, että ihminen asettaa itselleen rajat joita ei ylitä. Jossain mielessä itsekurinalainen elämä on jopa helpompaa kuin itsekuriton, koska silloin tietää mitä voi tehdä mitä ei, ja missä on oma paikka. Lapsellista ajattelua ehkä, mutta uskon että me kaikki omalla tavallamme etsimme syntymästä kuolemaan vain rajojamme, emme muuta. Kaikki mitä matkan varrelta poimimme mukaamme, rajoittaa meitä, hidastaa kulkuamme, säätelee nopeuttamme, ohjaa valintojamme.

Aikuisenhan ei ehkä odoteta tarvitsevan käyttäytymiselleen, ajattelulleen tai tunteilleen mitään ulkopuolisen asettamia rajoja, vaan hänen edellytetään jo oppineen ne lapsena. Puhutaan hyvin kasvatetuista ja huonosti kasvatetuista ihmisistä. Eli itsekuri lienee sittenkin jotain mikä meille annetaan, ei jotain mikä meissä jo on. Tiukan itsekurin sääntelemä elämä on tasaista, koska kovuutta ei juuri tarvita. Tarvitaan vain sopeutuvainen mieli ja taipuisa keho.

Kovuutta rajojen sisäpuolella pysyttely tosiaan vaatii. Yhtenäkin päivänä parisen viikkoa sitten jouduin tekemään valintoja (valintojen tekemisestä olen tämän blogin alkupuolella jorissutkin jotain) sen suhteen, kuinka kova minun piti siinä ja silloin olla itselleni. Oliko hyvän tuloksen saavuttaminen tärkeämpää kuin tekemisen jatkuvuus?  Te, jotka sielunliikkeitäni olette ehkä jo perehtyneet ennustamaan, arvannette, että valitsin jälkimmäisen. Olin vähemmän kova itselleni ja saavutin tavoitteen. Tyydyiin toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Parantamisen varaa jäi, mutta toisenlaista kovuutta olen valmis käyttämään itseäni kohtaan sitten kun olen siihen valmis.

Lastenkin kanssa olen kovan jätkän problematiikkaa pohtinut. Lapsenihan ovat molemmat poikia. Kuopus kertoi koulutoveristaan, jota pidetään yleisesti kovana jätkänä. Aikuisen elämänkokemuksen läpi tulkitsin kuvaukset siten, että kaveri hallitsee poikaporukoita pelolla. Lapsukainen on tottunut pitämään kunnioituksena sitä, että muut pelkäävät häntä. Esikoinen puolestaan kertoi, että hänen luokallaan oli ollut samankaltainen "mafioso", joka oli neljännen luokan syksyn kuluessa yhteistuumin nujerrettu. Kukaan ei enää ollut halunnut pelätä. Varmaankin jokainen kouluikäisten lasten vanhempi pystyy kertomaan tämäntapaisia tarinoita koululaistensa elämästä. Ei näissä mitään uutta eikä erikoista ole, vaan näin nämä asiat kai sitten vain etenevät.

Kovuutena olen myös oppinut pitämään sitä, jos ihminen kulkee valitsemaansa tietä välittämättä arvostelusta, houkutuksista, taivutteluista tai rooliodotuksista. Olen esimerkiksi jossain määrin vieraantunut kaikenlaisista tavaroista. Minulle on kerrottu, että naiset eivät yleensä ole sellaisia, vaan naiset pitävät tavaroista, suorastaan keräilevät niitä. On väitetty, että tavaroiden palvonta on naisellista käytöstä. Minä en juuri osta mitään tavaroita, enkä ainakaan sellaista mitä en tarvitse. Ei tähän ole sen jalompia syitä kuin ehkä laiskuus ja kiinnostuksen puute. Nyt-liitteessä oli pieni juttu värikkäistä vessapapereista. Oikein värähdin kun luin jutun ja tulin ajatelleeksi, etten ikinä enkä missään tapauksessa käyttäisi sekuntiakaan aikaa sen miettimiseen, minkä väristä vessapaperia käytän. Ja värähdin uudelleen kun tajusin kuinka paljon tässä maailmassa on ihmisiä, jotka saattavat omistaa paljonkin aikaansa näiden yksityiskohtien pohtimiselle ja suunnittelulle, joille vessapaperin väri on tärkeätä, joissain tilanteissa ehkä tärkeämpää kuin mikään muu.

Kesä sinnittelee, mutta elämä jatkuu. On aika palata reviirille, saalistamaan, tulemaan saalistetuksi - kirjoittamaan.

Kaappiblogistin vuodenkiertoon sopii kesälepo. Kesä on aistikasta, levotonta, rehevää toiminnan ja liikkeen aikaa. Synkkä kaapissa bloggailu ei sovi kesään.

Ilokseni havaitsin, että poissaoloni aikana pölyttyneen kaappini pohjalle oli kertynyt  postia, eli viestejä teiltä rakkaat ihmiset, jotka olette uskollisesti käyneet lueskelemassa näitä vaatimattomia hengentuotteita. Samalla kun luin kommenttejanne tulin silmäilleeksi vanhoja kirjoituksiani ja totesin, että kesälepo tuli totisesti tarpeeseen. Kommenteistanne huokuu paitsi syvää huolta Kaappiblogistin yleisestä tilasta, myös salaisia ja julkilausuttuja toiveita siitä, että kaapissa lymyilyn rasituksista toivuttuani jatkaisin taas tekstien tuottamista. Kaappiblogistin hidasta leposykettä kiihdyttivät erityisesti kommentit, joissa ilmaistiin rohkaisevia mielipiteitä kirjoittamiseen ja teksteihin liittyvistä seikoista. Kiitos niistä.

En tahdo tuottaa teille pettymystä. Kirjoittaminen jatkuu, rakkaat lukijani. Rauhoitusaika on päättynyt ja työt alkavat. Syksyn raikkauden, viileyden ja hämäryyden voittaessa kesän savuisuuden, lämmön ja auringon Kaappiblogisti ahtautuu kömpelöine koneineen ja näppäimistöineen kaappiinsa ja ryhtyy jälleen kirjoittamaan. Tarkkaa päivämäärää en tiedä, vielä on jokunen kesälepoon liittyvä koitos läpäistävä, mutta sen voin luvata, että tänä syksynä tulee valmista.

Kaappiblogistin kesälepo on ollut aktiivista aikaa. Paikallaan pysytteleminen ei ole välttämättä paras tapa rentoutua minulle. Teille, jotka eivät toista blogiani ole seuranneet, voinen lyhyesti kertoa, että olen yltänyt jopa itseäni hämmästyttäviin tekoihin, jotka ovat tuottaneet minulle paitsi suurta tyydytystä myös varsin hyvän fyysisen kunnon. Tätä saavutettua tilaa en saata hukata, vaan käytän noiden jopa itseäni hämmästyttäneiden tekojen kautta kertyneen ns. harjoitusvaikutuksen hyväkseni mahdollisimman tarkkaan. Kirjoittaminen saa odottaa niin kauan kunnes nämä energiavarat on investoitu ruumiinkulttuuriin.

Tämä riittäköön sormiharjoitukseksi. Pysykää lähistöllä, päivityksiä on luvassa, ja huomattavasti useammin kuin parin viime kuukauden aikana.