Kirpunen on onnistunut lisääntymään, joten jossain vaiheessa koittaa aika astua uuteen elämään isovanhempana.

Väkisinkin tulee pohtineeksi suhdettaan isovanhempiinsa, ja aivan erityisesti vanhempiinsa. Miksi näin? Siksi, koska omilta vanhemmilta se isovanhemmuuden malli otetaan.

Kirpusella ei ole ollut sitä onnea myötä, että olisin puolisoni kanssa saanut runsaasti kasvatus- ja hoitotukea omilta vanhemmiltamme. Pikemminkin päinvastoin, ja syytä on turha etsiä muualta kuin hautausmaalta. Jonkin verran syytä kieltämättä voi nähdä peilistäkin, kivulloisia tai väsyneitä mummoja ja vaareja ei aina vain kehtaa pyytää hoitamaan oksentavia tai räkäisiä lapsia, vaikka töissä olisi miten tärkeitä asioita tekeillä. Noilla mainituilla vanhemmillamme on ollut apua käytettävissään mielin määrin, vaikka äitimme ovat jo omistaneet elämänsä perheilleen.

Voisi siis sanoa, että viimeiset vuosikymmenet ovat kuluneet muiden kuin omilla ehdoilla. Nyt, kun jälkikasvu pärjää edes osan päivästä tolpillansa, olemme puolisoni kanssa kyenneet edes ajattelemaan, että meilläkin voisi olla omia tarpeita. Tyyliin: olin jo unohtanut, millaista on istua vessassa kaikessa rauhassa, tai: onko todella mahdollista viettää sitkeän keuhkoputkentulehduksen takia määrätyt sairauslomapäivät kokonaan sängyssä? Puhumattakaan siitä, että elokuvissa voi käydä myös arki-iltaisin ja lyhyellä varoitusajalla.

Voisin siis väittää, että olen oman osani tehnyt. Niinpä olen hieman huolissani siitä, miten aikanaan suhtaudun jälkikasvuni avunpyyntöihin, sitten kun heidän lapsensa alkavat oksentaa ja tuottaa räkää juuri sinä aamuna, kun miljoonan dollarin työtilaisuus on käsillä, tai pomo vaatii lähtemään viikon työmatkalle potkujen uhalla. Olenko valmis uhraamaan oman terveyteni tai harrastustilaisuuteni jälleen kerran lasten hyväksi? Olenko liian tietoinen siitä, että ihminen pärjää jos vain haluaa, myös lasten kanssa ja hoito-ongelmien sattuessa. Sanotaanhan, että lasten on hyvä kyetä pitämään tiettyjä asioita itsestäänselvyytenä, ja että yksi näistä asioista on luottamus vanhempien apuun. Osaanko olla tuon luottamuksen arvoinen, kun en itse ole saanut moisesta nauttia?

Olenko jollain tavalla parempi vanhempi, kun olen joutunut kantamaan kasvatusvastuun taakan yksin puolisoni kanssa? Voinko poikasteni lennettyä pesästä ja perustettua oman kotinsa keskittyä vain omaan elämääni, omiin tarpeisiini tuon suuren uhraukseni takia? Sehän olisi kamalan itsekästä.