Viime päivien rasitukset ovat olleet niin kovia, että pää on ajautunut kokonaan uusille kierrosluvuille.

Tarjoutui tilaisuus uppoutua omiin mielenmaisemiin, syvälle ja tiiviisti.

Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen tasapainoisena, konservatiivisena ja kilttinä ihmisenä, joka yrittää aina tehdä niin kuin on oikein paitsi omatuntoani myös muita ihmisiä kohtaan. Kuitenkin äärimmäisen rasituksen ja piinan hetkillä - ja etenkin niiden jälkeen, hyvin samanlaisella tavalla kuin krapula voimistaa viettejä ja vaistoja - olen jäljittänyt itsestäni outoja merkkejä, kuin öisen tunkeutujan verisiä askelia puhtaalla lattialla.

Hädin tuskin tietoisena tunkeutujista olen kulkenut tietäni eteenpäin ja yrittänyt selviytyä kaikesta mistä on ollut tarpeen selviytyä. Koko ajan kuvitellen, että säilyn samana vilpittömänä ihmisenä, joka urakan vilpittömästi aloitti. Tunkeutuja on kuitenkin mellastanut mielessäni tuhoten, liaten ja auki repien. 

Tunnen jatkuvaa vetoa kaikenlaista pahaa kohtaan. Tahtoisin karata, hylätä, pettää ja varastaa. Näen suuren ja kauniin ihmisen ja haluaisin heti hänen kanssaan alasti piehtaroimaan, nuolemaan, puremaan, tunkeutumaan. Olen alati nälkäinen ja himoitsen herkkuja, jotka saisivat lääkärini hiukset pystyyn hänen loppuiäkseen. Haluaisin vinguttaa luottokortteja ja ostaa läheisilleni ja itselleni kaiken mitä mieli tekee, törsätä ja ökyillä, hinnasta ja tavaran todellisesta tarpeellisuudesta piittaamatta. Suhtaudun pilkallisesti jopa poliisiin, jota normaalioloissa kunnioitan lähes uskonnollisella hartaudella. Paskat siitä, vaikka kirjaston kirjat ovat palauttamatta. Mitä nyt yhdestä sähkölaskusta. Yksikin sana vielä ärsyttävältä naapurin akalta, ja turpiin tulee. Puhelinmyyjät saavat korvansa punaisiksi jos soittavat juuri kun olen vessassa.

Olen heikko, tutiseva, väsynyt ja kolhuja täynnä. Silti puhkun epäinhimillistä voimaa ja sitkeyttä, minua ei lannisteta. Voisin lentää, kuin albatrossi tai edes kärpänen. Voisin vaeltaa Timbuktuun ja takaisin. Voisin naida kolme päivää yhteen menoon.

Erityisesti seksuaalinen hillittömyyteni lähes pelottaa. Olen tavallisesti hyvin pidättyväinen, en nyt ihan huumorintajuton pakasteseipakkaus, mutta kuiskailen mieluiten tuhmat ajatukseni rakkaani korviin kuin julistan niitä kaikelle kansalle kahvipöydissä ja kassajonoissa. Nyt huomaan katseeni vaeltelevan ja pysähtyvän liian rohkeasti sopivasti pilkahtelevan silmäparin kohdalle. Olen ikääntynyt, mutten ihan lössähtänyt, ja näinä päivinä kuvittelen kai olevani notkea, irstas, peloton ja ennakkoluuloton puuma, joka "syö" seksikumppaneitaan läkähdyksiin asti.

Tämä on oikeastaan ihan kivaa.

Rankkaa, mutta kivaa.

Kestää sen minkä kestää. 

 

 

Suurten Kokemusten äärellä jokainen on yksinäisimmillään. Silloin juuri, kun eniten kaipaisi kanssakokijaa tai -näkijää, ihminen joutuu kohtaamaan voimakkaimmat tunteensa yksin, sillä kukaan toinen ei elä niitä täsmälleen samalla tavalla kuin toinen. 

On traagista, että näin on. Niin traagista, että sille täytyy olla jokin tarkoitus. Suurella Kaiken Luojalla on täytynyt olla mielessään jokin tärkeä hyöty, joka voi koitua ihmiskunnalle siitä, että ihmisten välinen sielullinen ja tavallisesti myös fyysinen yhteys katkeaa juuri silloin, kun sitä tarvitaan eniten.

Ei tämä ole mikään mies-nais-juttukaan, vaikka aivolohkot olisivat kuinka eri tavoilla järjestyneet kahden tunnetun ja tunnustetun sukupuolen välillä. 

Liittyisikö tuo hyöty jotenkin kasvamiseen, lähinnä henkiseen kasvamiseen, aikuistumiseen?

Mitä hyötyä voi olla ihmiselle siitä, että hän jää elämänsä kenties äärimmäisissä tilanteissa yksin? Kun kuitenkin olemme sosiaalisia olentoja ja haluamme jakaa elämämme toisten kanssa tavalla taikka toisella, kukin omallamme tai yhteisellämme. Syntyykö äärimmäisestä yksinäisyydestä jotakin sen kaltaista vahvuutta ja itsenäisyyttä, jota ei toisten kautta voi saavuttaa?

Miten meni? hän kysyi minulta kun soitin hänelle kun kaikki oli ohi. En osannut kertoa. En osannut kertoa enkä kuvailla siten, että voisin olla varma hänen ymmärtävän mitä olin juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt ja kokenut, vaikka olen tuntenut hänet yli puolet elämästäni ja uskallan toisinaan arvella hänen tuntevan minut paremmin kuin minä itse. Äkkiä tunsin olevani jossain hyvin kaukana (niin kuin tosiasiallisesti olinkin, mutta tarkoitan lähinnä sitä tunnetta, että vaikka olisin kaukana läheisistäni, jokin sidos liittää meidät toisiimme halki aikojen ja paikkojen) ja vaistomaisesti ojensin kättäni kuin saadakseni kiinni putoavan kallisarvoisen esineen. 

On yksinäistä havaita ihmissuhteen olevan vain esine, ymmärtämätön, kylmä ja täynnä itseään. 

Ei se sitä kuitenkaan ollut, tiedänhän minä sen. Ei ole ymmärtämättömyyttä, ettei tiedä, mitä toinen olettaa toisen ymmärtävän, etenkään kun se, mitä toinen olettaa, on toiselle täysin vierasta, kuin jokin käsittämätön esine, jota voi käännellä ja väännellä loputtomiin saamatta koskaan selville, mikä se on, miten se toimii ja miten sitä voi käyttää.

Kenties nuo hetket valmistavat ihmistä Suurta Väistämätöntä varten. Sitä hetkeä varten, kun paluuta ei enää ihan oikeasti ole. On päästettävä irti kaikesta siitä mitä on ja otettava pitkä askel yli kynnyksen, ja suljettava takanaan ovi, joka ei enää koskaan avaudu.

Mutta miten musertavaa tämä kaikki voikaan olla!

Niin pohjattoman surullista, ettei edes voi itkeä. Voi vain alistua.

 

Miksi koululaiset eivät uskalla mennä kauppaan? Koska ovessa lukee: Open.

 

Avointa ihmistä väitetään olevan helppo lähestyä. Avoimuus liitetään lähes poikkeuksetta hoivaaviin ja/tai ihmissuhde-  ja sosiaalialojen henkilöihin: äiti, sairaanhoitaja, opettaja, poliisi. työvoimatoimiston virkailija, terveyskeskuksen lääkäri, päiväkodin täti. Apua tarvitseva kääntyy heidän puoleensa, heillä on sekä tarve, kyky että keinot auttaa. He ovat olemassa sitä varten, että huolehtivat toisista. He eivät käännytä ketään pois, vaan ottavat vastaan. Heihin luotetaan ja he haluavat olla luotettuja.

Avoin voi olla antamatta mitään itsestään. Yleisesti kai ajatellaan, että avoin ihminen jakaa itseään ja ajatuksiaan pelkäämättä muiden reaktioita. Mutta avoimuus voi olla myös passiivinen ominaisuus. Avoin ovi, josta kaikki kulkevat lupaa kysymättä, ja jonka kynnyksellä suurin osa ymmärtää pyyhkiä jalkansa. Poliisikaan ei tavallisesti aktiivisesti etsi ikävyyksiä, tappeluita, rikollisia, vaan vasta, kun poliisin apua pyydetään. Messu- tai festivaalialueella partioiva, passiivinen poliisihahmo kuitenkin rauhoittaa ja stabilisoi tilannetta kaikkine vivahteineen jo pelkällä läsnäolollaan. Poliisi on käytettävissä, poliisia voi lähestyä. Poliisi ei kerro mitään itsestään oma-aloitteisesti, mutta viestittää lähes huutavalla voimalla sitä turvaa, jonka pystyy tarjoamaan ympäristössään omia toimiaan puuhaileville ihmisille. Poliisi pyrkii luottamaan ihmisiin, niin kuin ihmiset luottavat poliisiin. 

Pakko lisätä, että poikkeuksia tietenkin on, mutta niistä joskus myöhemmin.

Avoimuus voi siis olla myös tapa kontrolloida. 

Mikä siinä sitten on, että suljettu ovi kiehtoo ja houkuttelee niin monia jopa enemmän kuin avoin ovi?

Suljettu ovi on minusta ehdottoman kirjallinen ilmiö, kun taas avoin ovi on visuaalisesti antoisa.

Avoin ovi tietää liikettä ja elämää, vaihtuvuutta ja eteenpäin viemistä, paikasta ja tilasta toiseen siirtymistä, jopa kehitystä. Avoin ovi ei sido itseensä mitään siitä materiaalista, joka sen läpi kulkee. Se on väylä, väline, aukko, joka voidaan sulkea, mutta jota syystä tai toisesta pidetään avoimena, jotta kaikki voivat siitä kulkea vapaasti ja nähdä ja saada tietoonsa mitä sen toisella puolella on. Joku saattaa peräti seistä avoimessa oviaukossa ja olla puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona, hallita kahta tilaa. Ainakin niin kauan kunnes joku pukkaa kiusallisen tukoksen pois tieltään.

Suljettu ovi tyrmää heti. Mikään ei aiheuta enempää epävarmuutta kuin huone, johon olisi tarkoitus mennä sisään, mutta jonka ovi on kiinni, kenties lukittu. Samalla syntyy kenties huoli myös siitä, pääseekö huoneesta pois jos sinne ensin jollain keinolla onnistuu murtautumaan. Siitä huolimatta useimmat alkavat miettiä keinoa päästä ovesta läpi, voittaa se, valloittaa sen takana oleva tila ja ottaa se omaan käyttöönsä. 

Jos rivissä seisoo kymmenen ihmistä kasvot minuun päin ja yksi ihminen selin minuun, on varmaa, että katseeni samoin kuin ajatukseni kulku juuttuu selin olevaan. 

Yhtä lailla sulkeutunut ihmisluonne kiehtoo. Se on arkku, simpukka, ovi, kaivo, ehkä jyrkänne, kenties torni. Sinne haluaa kurkistaa ja nähdä mitä sen sisällä tai takana tai alapuolella on. Joku haluaa murtaa sen väkivalloin, joku maanitella ja hellästi hivellä sen avautumaan ja paljastamaan sisältönsä, värinsä ja tuoksunsa ja ottamaan vieras vastaan ja kohtelemaan tätä ystävällisesti. Se on traaginen, koska eihän ihminen voi elää ilman muita ihmisiä, tai ainakaan ei voi olla onnellinen. Sulkeutuneena, omissa maailmoissaan, kosmisen yksinäisyytensä keskellä elävä ihminen herättää sääliä, uteliaisuutta, valloittamisen halua, vihaa, pelkoa, kateutta. 

Avoin ihmisluonne on ensisilmäykseltä itsestään selvä. Helppo omaksua, hallita ja ottaa käyttöön. Mutta avoimuuteen liittyy tuo kontrollin mahdollisuus. Avoimuus luo avoimuutta, luottavaiseen voi luottaa. Kun tuo paljastaa omansa, voin minäkin paljastaa omani ja lakata tuhlaamasta voimiani salailuun ja peittelyyn. Kaikilla on kuitenkin samanlainen. Kun tämän tietää, on toisia helppo valvoa. Jokainen, joka kätkee jotakin, on erilainen, koska ei halua erilaisuutensa paljastuvan. Toisinajattelijat on siten helppo tunnistaa, ja koska ollaan avoimia, myös julkistaa. Avoimen tulen ääressä ihminen tuntee, että hänellä on myös lupa loistaa ja luoda valoa ympärilleen, tuoda oma lämpönsä tulen tuottaman lämmön yhteyteen ja olla osa sitä. Mutta jos ajautuu liian lähelle tulta...

Kirpusella on ollut kyseenalainen kunnia tulla toisinaan kuvailluksi sanalla "rohkea".

Kieltämättä vaatii rohkeutta pyrähdellä isojen ihmisten jaloissa killistelemässä ja tarkkailemassa heidän elämänmenoaan, kerjäten palasen sieltä ja toisen täältä. Milloin tahansa voi joutua tallatuksi. Milloin tahansa voi kerjätä väärältä ihmiseltä.

Juutuin pohtimaan jossain aiemmassa kirjoituksessani esille tullutta ajatusta, jossa todettiin jotain siihen tapaan, että yksi tunne on yhtä kuin toinen tunne käänteiseen suuntaan koettuna.

Rohkeus ei ole tunne. Rohkeus on ominaisuus, joku 'tuntee itsensä rohkeaksi', tai 'osoittaa rohkeutta'. Mutta silti rohkeuden vastakohdaksi ajatellaan pelko, pelon tunne, ja tarkkaan miettien pelko on tunnetila, miksei tietty rohkeuskin. Rohkeus ilmenee toisaalta usein tekoina, kun taas pelko voi estää toiminnan kokonaan tai vääristää sen kohteen ja motiivin. No mutta pyöritys sikseen. 

Pelko suuntautuu sisäänpäin. Pelko varoittaa ihmistä: ÄLÄ! Rohkeus sen sijaan kehottaa: TOIMI! Kieltämättä toisinaan, tilanteen niin vaatiessa, saattaa olla rohkeinta olla tekemättä mitään. Rohkea - usein harkitsematon ja äkkinäinen - teko lähtee samoilta sijoilta kuin pelon ilmaisu, hätäpelastus, tai paniikki, tai täydellinen lamaannus. Ihmisessä vaikuttavat samat voimat kummassakin tilanteessa, mutta eri suuntiin. Pois - takaisin. Pelko panee ihmisen hakemaan turvaa, tuttuutta ja suojaa, rohkeus taas etsiytymään uusiin, kenties ennenkokemattomiin tilanteisiin ja olosuhteisiin. 

 

Joulu meni jo. Siitä huolimatta antaminen on tapetilla. Haitilaisten kärsimys ei salli meidän, jolla on paljon, unohtaa heitä, joilla ei ole mitään.

Mistä syntyy saiturin mieli?

Psykiatri Kristiina Mikkola kuvailee näin: "Obsessiivis-kompulsiivinen eli vaativa luonne vaikuttaa jäykältä ja itsepäiseltä, tunnekontakteissa kylmältä ja vetäytyvältä, ja tavoittelee pikkuasioissakin täydellisyyttä. Virheiden pelossa hänen on vaikea tehdä päätöksiä, ja hän on tyytymätön hyviinkin saavutuksiinsa. Hän on yleensä luotettava ja järjestelmällinen, mutta sietää kehnosti odottamattomia muutoksia. Stressitilanteissa hänellä on vaikeuksia erottaa tärkeitä ja epäoleellisia asioita toisistaan. Saituus ja ahneus ovat tavallisia piirteitä, ja vaativan persoonallisuuden on vaikea luottaa muihin."

Hän on saituri. Hän ei luota muihin, ei luota, että he jättävät hänelle hänen osuutensa. Hän ei usko, että he hyväksyvät hänet, vaikka hän tekisi virheitä. Hän on tyytymätön hyviinkin saavutuksiinsa, mutta toisaalta, toisinaan hän on erinomaisen tyytyväinen vaatimattomiinkin saavutuksiinsa. Vähän on hänestä useimmiten paljon - etenkin jos hän on sen vähän paljostaan antanut. Hän ei siedä läheisyyttä, ei halua tuhlata tunteitaan. Hän pelkää niin paljon, että ei salli tunteita edes itselleen. Hän on omaisuutensa osa, ja omaisuus on osa häntä, jota täytyy suojella. Hän ei saa koskaan takaisin sitä mitä antaa, eikä tule enää koskaan ehjäksi. Häneen voi aina luottaa, hän saapuu paikalle ja palauttaa lainaamansa tavarat, koska hän jos joku tietää, minkälaista on kun menettää jotakin. Hän myöhästyy aina kun voi, koska hänen aikansa on kalliimpaa kuin muiden. Hänellä on tarkat aistit: yksikään haju tai maku ei saa karata häneltä, eikä yksikään tuottoisa tilaisuus, joita jalostuneet tuoksut ja maut saattavat tuoda mukanaan. Hän tarvitsee enemmän ja syvemmin kuin muut. Hänen hätänsä on aina ensimmäisellä sijalla.

Minne katoaa lapsenusko, lapsen luottamus muihin? Lapsi kestää kovia kolhuja, kaatuiluja, kompurointeja, erehtymisiä ja yrityksiä, uudelleen ja uudelleen. Mikä riistää lapselta kyvyn ja halun yrittää vielä kerran, ottaa riskin ja satsata viimeiset? Kipu ei sitä ominaisuutta välttämättä vie, ainakaan fyysinen kipu. Itse asiassa fyysisellä kivulla ja ruumiillisella rangaistuksella on lyhyet jäljet.

Petos. Se vie keltä tahansa itsekunnioituksen ja -luottamuksen, samalla kun vie luottamuksen muita kohtaan. Petos - eli jos annetaan ymmärtää jotain muuta kuin mitä on olemassa. Jokainen, joka on joskus nuuhkaissut kumista ruusua, tietää, mistä nyt on puhe.

Harha. Lapsesta asti luomme illuusioita turvaksemme, joskus illuusio on ainoa syy jatkaa elämää. Ilman harhoja emme tietäisi todellisuudesta. Elämässä on oltava jotain, minkä olemassa olemattomuus voidaan todistaa, jotta voisimme uskoa, että olemme todellisuudessa olemassa. Ilmassa häilyvä harha, joka ei (ensinäkemältä) näytä liittyvän eikä kuuluvan mihinkään, ja joka houkuttelee luokseen ja jättää kuitenkin tyhjäksi ja osattomaksi, on välttämätön osa kasvuamme. Pikkulapsi haroo tyhjää kätösillään, kunnes eräänä päivänä tajuaa, että kädet kuuluvatkin hänelle. Hän halaa äitiään kuvitellen halaavansa itseään, kunnes eräänä päivänä tajuaa, että äiti voi mennä pois mutta hän jää siihen, ihan yksin. Voimme kasvaessamme hylätä harhoja, tietoisesti, ikään kuin tarpeen mukaan. 

Mutta harha, joka hylkää meidät, on petosta. Se tuhoaa meidät. Se tekee meistä saitureita.