Onko romaaniprojektini todellista kapinaa, ja mitä vastaan? Arvotonta elämäänikö?

Kirjallista traditiota ei voi kaataa eikä rikkoa. Siitä voi vain poiketa menestyksellisesti. Traditio on muuri, ja kirjalliset teokset ovat tiiliä, joista muuri on rakennettu. Yhden tiilen poistuminen tai yksi vääränlainen tiili ei kaada muuria. Kymmenenkään ei vielä riitä. Jos yhteen ja samaan muurin kohtaan pesiytyisi tuhansittain vääränlaisia tiiliä, voisi rakennelma ainakin teoriassa horjahtaa. Jos muurin kokonaispinta-ala olisi tiedossa, olisi mahdollista myös tietää, kuinka paljon ravistelua muuri kestää. Joku insinööri varmaan laskisi todennäköisyydet hetkessä.

Tai jos koko ajan kasvavaan muuriin saisi ujutetuksi strategisesti oikein valittuihin kohtiin ..... mikä adjektiivi olisi valittava; sairaita, heikkoja, vääränlaisia vai minkälaisia?.... ei, vaan sopivalla tavalla kokonaisuudesta poikkeavia tiiliä, ne.... entäs verbi; mädättäisivät, heikentäisivät, rikkoisivat, lahottaisivat vai mitä? ..... ei, vaan vaikuttaisivat muurin rakenteeseen siten, että muurin homogeenisuus kärsisi, häviäisi, muutttuisi? Häh? On ilmeisen vaikeata välttää negatiivisuutta nyt. Vaikeata ja oikosuluille altista tämä retoriikka joissain tapauksissa. Miksi sanotaan sellaista poikkeavuutta, joka ei heikennä kokonaisuutta, muttei varsinaisesti vahvistakaan? Onko mitään traagisempaa kuin perinnettä rikkomaan tarkoitettu teko, joka onnistuukin vain vahvistamaan sitä, tai jää kokonaan huomiotta? Ei kai sitä paitsi voi olla olemassa kuin yksi muuri kerrallaan.

No, okei. Huomionkaipuu on kapinaa. Jos joku tahtoo nousta lähtöalustastaan, hänen on tehtävä se mahtavalla jylinällä, savulla, tulella ja rikinkatkulla. Hänen on hyväksyttävä se, että nousu häiritsee muita. Nousun on oltava huolellisesti suunniteltu, ajoitettu ja valmisteltu. Olosuhteiden muutokset on osattava ennakoida, ja odottamattomiin vaikeuksiin ja peruutuksiin on varauduttava. Kun nousuun on päästy, kapinallisen unelmat täyttyvät ja hän kiitää vihdoin kaukana korkeuksissa valovoimaisena ilmiönä, johon kaikkien katseet kiinnittyvät. Jos joku hölmö ei ymmärrä katsoa, hänen päähänsä voi pudottaa vaikka mätiä anjoviksia jos sellaisia sattuu olemaan mukana, niin eiköhän pian hitainkin hölmö herää huomaamaan mitä tärkeätä on tapahtumassa.

Teoksen sisältö, aihe ja teema voivat olla kapinallisia. Kirjoittaja voi kirjoittaa jonkun epämiellyttävän henkilön näkökulmasta ja yrittää siten vaikuttaa yleisiin asenteisiin tuota henkilöä kohtaan. Yleisen tasavertaisuuden vaatimuksenhan voi ajatella koskevan myös epämiellyttäviä henkilöitä. Epämiellyttävänkin ihmisen elämä on arvokas. Tai kirjoittaja voi kirjoittaa jonkun täysin yhdentekevän ihmisen näkökulmasta, ja onnistuessaan tuottaa uusia, entistä myönteisempiä asenteita yhdentekeviä ihmisiä kohtaan. Yhdentekeväkin elämä on arvokas. Paha kyllä, tämänkaltaiseen kapinaan ryhtyvä kirjoittaja joutuu säännöllisesti tuntemaan nahoissaan kapinallisten ajatustensa lukijoissa herättämät ennakkoluulot, pelon ja vihantunteet. Kirjoittajan ajatukset muuttuvat suoraan teoiksi. Kavaltajalle tai murhamiehelle myönteisen tekstin kirjoittajan nähdään helposti kykenevän itsekin kavaltamaan tai murhaamaan. Siksi kai teoksen sisällön osalta on viisainta välttää suurta kapinaa ja tyytyä toteamaan tosiasiat, jotka on siis itse keksinyt.

Tästä kaikesta on helppoa vetää johtopäätös: kirjoittajan kapina on yhtä lailla kapinaa yhteiskuntaa vastaan kuin puolustusasianajajan manööverit ovat kapinaa tuomioistuinta vastaan. Yhteiskunta ei horju eikä tuomioistuin kaadu, vaikka silloin tällöin annettaisiinkin vääriä tuomioita. Puhumattakaan oikeista.

Sen sijaan yksilötasolla, kirjoittajan itsensä kohdalla, kirjoitettu kapina on todellista. Kirjoittaja voi kapinoida elämänsä arvottomuutta vastaan kirjoittamalla todellisuutensa, tai jonkun tärkeän ihmisen todellisuuden, sellaiseksi kuin sen hänen mielestään pitäisi olla.