Olipa kerran rouva joka rakasti valittamista. Hänen miehensä oli sovinnollinen ja tyyni ja kesti vaimonsa oikut. Mies piti rouvan käytöstä normaalina joskin kiusallisena, koska rouva tuntui olevan aina oikeassa niissä asioissa joista valitti. Ainakin niistä asioista tuntui kovasti aiheutuvan haittaa rouvalle. Ja jos rouvalla oli hankala olo, miehellä oli myös. Niinpä rouvan valitukset olivat hyödyllisiä, koska rouvan päämääränä oli omien sanojensa mukaan parantaa heidän kummankin elämänlaatua. Ja ketäpä mies uskoisi jollei omaa rouvaansa.

Olipa mies joskus lääkärin odotushuoneessa, sillä aikaa kuin vaimo oli ollut tutkittavana, lukenut naistenlehdestä artikkelin hormonihäiriöistä. Suuren säälin vallassa hän oli tunnistanut vaimonsa käytöksessä samoja piirteitä joista artikkelissa kerrottiin. Hän hiukan uskaltanut itsekseen ihmetellä sitä, miksi vaimo ramppasi alinomaan purkamassa pahaa oloaan lääkärillä, kun selityksen olisi löytänyt myös aikakauslehdestä. Olisi tullut halvemmaksi. Ehkä hän olisi voinut auttaa vaimoaan jopa lääkäriä paremmin, jos vaimo vain olisi antanut hänelle tilaisuuden. Mutta eihän hän naisten vaivojen asiantuntija ollut, vaan timpuri.

Miehenä hän oli varsinainen valittajan unelma. Hän osasi korjata kaiken. Ei hän itse huomannut kaikkia epäkohtia ympäristössään, mutta vaimolla oli tarkka näkö ja nopeat hoksottimet. Kieli oli jopa terävämpi kuin miehen tarkin työkalu. Sillä osui maaliin vaikka mutkan kautta. Eikä miehen elämässä ja olemisessa ollut mitään mihin vaimolla ei olisi ollut sanomista. Kaiken hän huomasi.

Yksi alue sentään miehellä oli vain itseään varten: hänen työkalupakkinsa oli lukittu ja hän säilytti sitä salaisessa paikassa. Työkalut olivat pakissa tarkassa järjestyksessä, täsmälleen kuten korkealaatuisia ja arvokkaita instrumentteja tuli säilyttää. Aina kun rouva löysi uuden ongelman, jonka ratkaisussa timpurin taitoja tarvittiin, mies hävisi kätkölleen ja palasi hetken päästä pakkeineen, käärien innokkaasti hihojaan. Hänen pettymyksensä oli suuri niinä kertoina kun vaimo havaitsi yhtäkkiä, että ongelmaa ei ollutkaan tai että se oli toisenlainen kuin oli alun perin luultu. Hänen ei auttanut muu kuin palauttaa pakki piilopaikkaansa ja palata tekemään jotain mikä piti hänet poissa vaimon tieltä.

Rouva ei ollut koskaan päässyt selville mikä aiheutti häntä riivaavan olon. Hän ei kerta kaikkiaan vain voinut olla tyytyväinen mihinkään. Niinä harvoina kertoina kun hän oli erehtynyt ilmaisemaan jonkun asian olevan niin valmiiksi tehty kuin suinkin mahdollista, hän oli seuraavassa hetkessä jo katunut. Hän oli sataprosenttisen varma siitä, että heti kun mies tuudittautuisi ajatukseen että oli tehnyt hyvin työn jonka rouva oli hänelle määrännyt, mies luulisi päässeensä niskan päälle. Tyytyväisyys merkitsi rouvalle eräänlaista vaatimustason laskua, joka olisi samaa kuin luovuttaminen. Rouva ei aikonut luovuttaa ikinä.

Todellisuudessa rouva oli varsin usein tyytyväinen ja iloinen siitä että oli saanut niin auttavaisen miehen. Hän tiedosti hyvin luonteensa piirteet ja tiesi, että hänet olisi lapsellisen helppoa nujertaa. Miehen tarvitsisi vain kyseenalaistaa hänen käsityksensä ja kieltäytyä tottelemasta. Rouva ei tiennyt mitä olisi siinä tilanteessa tehnyt.  Mutta kertaakaan mies ei ollut edes sanonut hänelle vastaan. Silti vaimolla ei ollut rohkeutta kehua miestään, saati kiittää häntä. Nimittäin mitä suurimmalla todennäköisyydellä mies käyttäisi tällaista heikkoutta jollain tavalla hyväkseen. Miehen silmissä välähtäisi samalla tavalla kuin joskus lauantaisaunassa, kun mies katseli rouvaa tämän peseytyessä. Katse pelotti rouvaa, tuntui kuin se viiltäisi haavoja hänen saippuasta kiiltelevään, alastomaan ruumiiseensa. Mies näytti aivan joltain toiselta ihmiseltä silloin, joltain tuntemattomalta ja vaaralliselta. Rouva ei ollut koskaan keksinyt tehokasta ja luontevaa ilmaisua millä kieltää miestä katselemasta. Sen sijaan hänellä oli tapana ruveta puhumaan jostain päivän aikana havaitsemastaan uudesta ja kiperästä ongelmasta. Välke oli yleensä välittömästi kadonnut miehen silmistä ja mies oli palannut entiselleen.

(jatkunee....)

Otsikko on oma käännökseni toissailtaisen elokuvan nimestä.

Elokuva jäi mieleeni asumaan. Yhtä monimielisenä kuin tuo käännökseni.

"Kaikki johtaa rakkauteen" voi tarkoittaa sitä, että kaikesta on seurauksena rakkautta. Tämä lause on järjetön, mutta samalla niin järkeenkäypä. Varsinkin, jos miettii lauseen toista merkitystä, joka olisi, että kaikki saa alkunsa rakkaudesta.

Mietin pitkään jotain toista asiaa joka toimisi samalla tavalla kahteen suuntaan, olisi samanlainen paradoksi. Tai en minä oikeastaan edes tiedä ovatko nämä kaksi lausetta mitenkään paradoksaalisessa suhteessa toisiinsa. Eiväthän ne sulje pois toisiaan millään tavalla. Wikipedian mukaan "Paradoksi on näennäisesti tosi väite, joka tuntuu johtavan loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen." Nämä kaksi lausetta eivät ole itsessään paradokseja, mutta koska ne tarkastelevat samaa asiaa kahdesta näkökulmasta, ne ovat.... mitä?

Äh, määritelmien tekemiseen on keksitty omat ihmisensä. Päättäkööt he asioiden välisistä suhteista.

Mitä pidemmälle tätä elämääni elän, sitä vakuuttuneemmaksi tulen joka tapauksessa siitä, että kaikki johtaa rakkauteen, tavalla tai toisella. Rakkauden määrään, laatuun ja olemukseen. Rakkauden puutteella on kai enemmän seurauksia kuin liian paljolla rakkaudella. Nopeasti en kykene keksimään muuta seurausta rakkauden liian suuresta määrästä kuin ahdistuneen olon, josta on useimmissa tapauksissa mahdollista selviytyä puhumalla.

Toissaillan elokuva It's all about love - viimeinen päivä kertoi rakkaudesta silloin kun mitään muuta ei ole jäljellä. Tässäkin tapauksessa kaikki johti rakkauteen. Tarinan opetus voisi olla, että rakkaudesta ei elä, mutta ilman rakkautta ei voi elää. Aika kökkö ajatus, mutta ikuisena romantikkona tahtoisin silti uskoa että näin on.

Kun poistin salasanan ja kommentointimahdollisuuden en tullut ajatelleeksi kuinka paljon tämä kirjoitteluni menettää mielekkyyttään. Tärkeytensä se on menettänyt jo ajat sitten, kun kirjoitusprojektini pysähtyi erinäisten syiden takia ennen kuin olin päässyt taas alkuunkaan.

Sain uudenvuodentoivotuksen tekstiviestillä. Lähettäjä pahoitteli ettei ole seuraillut blogiani pitkään aikaan. Hän ei ole menettänyt mitään, eihän mitään tekstejäkään ole tänne ilmestynyt aikapäiviin.

Eräs blogikirjoittelun tärkeä osa on ne keskustelut jotka kirjoitusten perusteella syntyvät. Kaikista teksteistä lukijat eivät tietenkään löydä sanottavaa, kaikki tekstit eivät kosketa eivätkä osu, tai tunnu muuten vain herättävän ajatuksia. Silti jo se, että joku lukee jonkun toisen kirjoittaman tekstin, on vuorovaikutusta. Se ei vain näy missään, eikä kirjoittajaa ehkä lämmitä kovastikaan pelkkä tietoisuus siitä että tietyt ihmiset lukevat hänen kirjoituksiaan. Ja yhtä lailla lukija voi ostaa vaikkapa sanomalehden jos tahtoo vain lukea eikä ilmaista kirjoittajalle tekstin synnyttämiä ajatuksiaan. Ja vaikka ajatuksiaan ei lukijana tahtoisi kirjoittajalle ilmaista, jo se, että on olemassa mahdollisuus tehdä niin, tuntuu hyvältä. Vuorovaikutukselta.

Opintojen lisäksi yksi syy tämän blogini perustamiseen oli juuri se, että etsin vastakaikua ajatuksilleni, jotka yksinään mietittyinä tuntuivat raskailta, monimutkaisilta ja merkityksettömiltä. Monet saamani kommentit ovat auttaneet selvittämään noita mielessäni päämäärättöminä singahdelleita kysymyksiä ja probleemoja.

Nyt, kun tilanteen ajamana olen menettänyt suuren osan kirjoittamisen ilostani, tuntuu lähes mahdottomalta ajatuskin siitä, että jatkaisin tuota alkuperäistä projektiani. Ehkä kuitenkin, kun kevätaurinko taas herättää mielen talviunilta, palaan tekstiini. Intoani laannuttaa entisestään se, etten enää saa tukea teiltä, rakkaat lukijat, jos teitä siellä enää yhtäkään on. Toisaalta taas, päiväkirja on merkityksellinen vaikkei sillä olisikaan yhtään lukijaa. Se on omistajansa ajatusten, mietteiden ja tunteiden haltija ja suojelija. Blogia eivät suojaa kannet vaan tämä virtuaalinen olomuoto, joka tekee blogista yhtäaikaisesti paljaan ja kätketyn - se katoaa julkisuuden massaan, anonoyyminä ja kaltaistensa kaltaisena.

Yö on jo pitkällä enkä ole saanut unta. Ajattelin teitä rakkaat lukijani, ja monia muitakin ihmisiä, jotka blogi- ja kirjoittavan ihmisen elämääni liittyvät. Ajattelin myös heitä, jotka eivät liity elämääni enää. On vaikeata unohtaa eläviä ihmisiä.