14.11.2005 - 10:13

Nyt kun isänpäivä on onnellisesti ohi, voinee vanha ja tomuinen Kaappiblogisti lausua jotakin happamen oloista koskien näitä valitettavan kaupallisiksi käyneitä perheenjäsenjuhlia.

Aaveromaanini aavemaailmassa ei vietetä ainuttakaan perheenjäsenjuhlaa. Aavemaailmassani perheen käsite on kiepautettu nurin niskoin sekä sukupuoliroolien että sen osalta, että perhe olisi ihmisen merkittävä sosiaalinen kasvualusta. Nimittäin kun ainakin tässä maailmassa tunnutaan olevan sitä mieltä, että perheessä opitaan kaikki merkittävät toisten kanssa pärjäämisen niksit. Ison perheen jälkikasvua on totuttu pitämään "sosiaalisena", jos he osaavat kikkailla itselleen parhaat ja isoimmat palat yhteisestä kakusta. Myös päiväkodeissa ja kouluissa kehutaan sosiaalisiksi lapsia, jotka pitävät itseään paikan ehdottomina pomoina ja saavat arkiset tilanteet näyttämään siltä kuin haluavat.

Pelottavan moni sosiaaliselta, avuliaalta ja toiset huomioon ottavalta näyttävä ihminen, lapsikin, on kulissinsa takana pahamaineinen tyranni, josta pidetään vain siksi että muutakaan mahdollisuutta ei ole. Eihän kukaan täysjärkinen voi olla pitämättä tuosta ihmisestä/lapsesta, prkle! Kulissin rakentaminen ja ylläpito opitaan kieltämättä kotoa, samoin kuin roolien rakentaminen. "Poikahan/tyttöhän pärjää!" saattaa huokaista lapsensa kehityksestä huolestunut vanhempi, jonka lapsi osoittaa vanhemmalleen sosiaaliset kykynsä viskaamalla lapiollisen hiekkaa tottelemattoman kaverinsa silmille hiekkalaatikossa. Tai näin voi huokaista vanhempi, jonka lapsi on koulussa iskenyt opettajalta karttakepillä silmälasit nuuskaksi tämän käyttäydyttyä lapsen mielestä ärsyttävästi. Lapsiparalla ovat olleet hermot hiukan kireällä koska joku oli taas nyysinyt siltä runehahmon.

Mutta taas asiaan.

Aavemaailmassani on palattu ajassa taaksepäin siinä mielessä, että jälkeläisiä on vähän. Ristiriitaista? Selitän hiukan. Ennen maailmassa lapsia syntyi paljon, mutta heitä myös menehtyi paljon. Aikuisiksi saakka saattoi kymmenlapsisesta perheestä selviytyä vain muutama. Aavemaailmassani lapsia syntyy vähän koska naiset huolehtivat yhteiskunnasta, sen infrastruktuurin toimimisesta. Jotta vähät lapset eivät pilaantuisi - ihmisellähän on taipumus hemmotella ainokaistaan - yhteiskunnassa uskotaan ihmisyksilön itseohjautuvuuteen. Lapset joko hakeutuvat toisten pariin tai eivät oman valintansa mukaan. Vanhemmat eivät saa vaikuttaa lapsen valintoihin. Lasten sosiaaliset taidot kehittyvät yksilöllisesti sekä määrältään että laadultaan, ja joko toistensa jäljittelyn tai oman luovuuden avulla, muttei missään tapauksessa perheen mallin mukaan. Taas meni turhan vaikeaksi. Tätä on vaikeata selostaa.  

Aavemaailmassani ei uskota siihen, että nostamalla yksi perheenjäsen ajoittain muiden yläpuolelle muut rupeaisivat yhtään sen enempää arvostamaan tätä perheenjäsentä. Isien, äitien ja lasten on ansaittava muiden kunnioitus, rakkaus ja arvostus tekojensa perusteella, ilman sukulaisuuden luomia paineita tai helpotuksia. Ilman tradition pakottavuutta.

11.11.2005 - 10:49

Kirjallisuudentutkimuksessa määritellään eri tavoin kertojien luotettavuutta. Niistä määrittelyistä en kummemmin mitään ymmärrä, vaan rupesin mietiskelemään asiaa lähinnä nimimerkki ill.:in kirjoitukseeni 8.11.2005 antaman kommentin pohjalta. Näkökulmani ei ole lukijan vaan kirjoittajan.

Onko mahdollista, että kirjoittajan luomien  henkilöhahmojen keskuudessa tapahtuisi luonnonvalintaa? Eli turhat ja epätoimivat henkilöhahmot karsiutuisivat itsestään jos kirjoittaja vai antaisi asioiden edetä omalla painollaan. Kirjoittajat ovat usein kärsimättömämpiä kuin heidän luomansa fiktiivinen luonto, joten he karsivat ihmisiään tietoisesti. Tarinan kannalta epäsopivat henkilöhahmot saavat surmansa tai poistuvat tarinasta jollakin muulla yhtä tehokkaalla tavalla.

Ill. kuitenkin kertoi, että hän kiintyy toisinaan henkilöhahmoihinsa niin ettei raaski "tappaa" ketään heistä. Minusta tässä asenteessa on jotakin tavattoman ihailtavaa. Tämä on nyt omaa päätelmääni, mutta vaikka tarina menisi hetkeksi jumiin, voi kärsivällinen kirjoittaja saada palkintonsa sitten, kun kaikki loksahtaa kohdalleen kun kirjoittaja vain antaa tarinalle aikaa kehittyä. Kirjoittaja toisin sanoen voi luottaa luomiinsa henkilöhahmoihin.

Uskoisin, että fiktiivisiin henkilöhahmoihin on toisinaan yhtä vaikeata luottaa kuin oikeisiin ihmisiin. Esimerkiksi minun on aivan mahdotonta luottaa joihinkin henkilöihin, vaikkeivät he olisi koskaan tehneet minulle mitään pahaa tai edes olleet aikeissa tehdä. Epäluuloisuuteni on vaikeuttanut tai jopa pilannut ihmissuhteitani, pakko myöntää. Oikeisiin ihmisiin, olivatpa he kuinka vaikeita tahansa, on kuitenkin yleisesti ottaen jollain tavalla sopeuduttava. Onpa joidenkin ihmisten myös sopeuduttava minuun, vaikka todennäköisesti mieluiten näkisivät minun poistuvan tarinastaan.

Kirjoittajilla on käytettävissään mielestäni aivan  ylivoimainen etu. He voivat itse luoda ihmisiä jotka ovat heidän luottamuksensa arvoisia - kaikesta huolimatta tai juuri kaiken tähden. Tämä on terapeuttista; luottamusta voi fiktiivisten, hankalien tyyppien kanssa ikään kuin turvallisesti harjoitella. Kirjoittaja voi tehdä fiktiivisistä henkilöistään juuri niin hankalia kuin itse tahtoo. Fiktiivisten henkilöiden kanssa kirjoittaja voi testata myös muita diplomaattisia kykyjään. Kirjoittaja voi varastaa ympärillään olevista ihmisistä (tai itsestään) kauhistuttavia piirteitä henkilöhahmoihinsa ja opetella pärjäämään heidän kanssaan.

Jotkut kirjoittajat käyttävät tätä kykyään myös vähemmän rakentavasti mutta epäilemättä yhtä terapeuttisesti. He luovat inhoamiaan ihmisiä muistuttavia henkilöhahmoja ja sitten antavat heille tapahtua kaikenlaista hirveää teksteissään. Olen tavannut myös kirjoittajia, jotka tekevät tätä samaa oikeiden ihmisten kanssa: he järjestävät eriskummallisia tilanteita ja manipuloivat ihmiset sekaantumaan niihin. He jättäytyvät itse tilanteiden ulkopuolelle ja nautiskelevat järjestämästään näytelmästä piittamatta vähääkään manipuloimiensa ihmisten tunteista tai mahdollisesti aiheuttamastaan tuhosta. Sitten he kirjoittavat tarinaansa sen mitä tapahtui. Tässä kohtaa voisi hiukan sarkastisesti puhua äärimmäisestä luottamuksesta. En sano näitä ihmisiä hirviöiksi, mutta aika vesseleitä he joka tapauksessa ovat. Olen opetellut sekä tunnistamaan tämän kirjoittajatyypin edustajat että pysyttelemään mahdollisimman kaukana heistä.

Kirjoittajaminälläni ei ole juurikaan kärsivällisyyttä. Se silppuaisi roskikseen kaikki vähänkään epämiellyttävät tyypit. Minäminän on hoidettava PR myös fiktiiviseen maailmaan nähden. Kirjoittajaminälle ei voi antaa sellaista valtaa mitä se ei osaa käyttää.

10.11.2005 - 12:07

Päämieheni suhtautuu naisiin kuten miehekkään miehen uraansa aloitteleva 15-vuotias nuorukainen. Hänen naisihanteensa on tarinan alussa ehdoton ja epämääräinen ja herättää pelonsekaista kunnioitusta sekä samanaikaisesti röyhkeää valloittamisen halua. Päämieheni kaipaa alitajuisesti tilaisuutta osoittaa valtansa naiseen nähden, mutta tukahduttaa nämä alkukantaiset viettinsä (?)  koska ne herättävät hänessä yhtä paljon pelkoa kuin unelmien kohteet. Hän tietää tuntevansa vetoa naisiin, on haaveillut myös hellistä hetkistä naisen kanssa, muttei ole koskaan suuremmin etsiytynyt tekemisiin naisten kanssa koska muut asiat ovat toistaiseksi menneet edelle - työ ja ura ovat sitä paitsi tuntuneet luotettavammalta elämän sisällöltä kuin nuo käsittämättömät, abstraktioiden varassa elävät olennot.

Loppua kohden päämieheni naisihanne menettää merkityksensä ja tilalle tulee unelma ihmisen ihanteesta.

Tuo kysymysmerkkini alkukantainen vietti -ilmaisun kohdalla tarkoittaa, että en ole aivan varma onko naisen alistamisen halu mikään miehen alkukantainen vietti. Paremminkin se on kulttuurin luoma selitys naisen ja miehen voimatasapainon omituiselle rakenteelle, joka sekin on omituinen vain tästä ajasta katsoen tarkasteltuna. Kun vielä olimme viidakossa, tuo voimatasapaino oli ainoa mahdollinen, luulisin.

Mikä mahtaisi olla oma naisihanteeni? Mitenköhän se mahtaa kuvastua päämieheni naisihanteessa?

Naisihanne taitaa olla eri asia kuin se minkälaisista naisista yleensä pidän. Minulla on runsaasti naispuolisia ystäviä, mutta pidän heidän kanssaan yhteyttä varsin harvoin. Minulle tulee helposti kärsimätön olo naisten kanssa. En tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä on vaikeata sopeutua ihmisiin jotka ovat hyvin samanlaisia kuin itse olen. Tuntuu masentavalta nähdä omat piirteensä jossakussa "ulkopuolisessa", tulee tunne ettei olekaan ainutkertainen. Pidän siitä ainutkertaisuuden tunteesta minkä miesseurassa voi nainen hyvällä säällä saavuttaa. Miesten kanssa ei tarvitse ylläpitää roolia, vaan voi olla oma itsensä. Naisseurassa tunnen joskus valtavia paineita, suoranaista riittämättömyyttä. No, juttu meni nyt taas sivuraiteille.

Parhaat naisystäväni ovat yleensä aika kookkaita (en tarkoita vain fyysistä kokoa), äänekkäitä (eivät he kuitenkaan jatkuvasti huuda) ja sivistyneitä (en tarkoita pelkkää koulutusta). Ystäväni pitävät tavalliseen tapaan huolta ulkonäöstään, mutta eräs meitä yhdistävä tekijä saattaa olla vain ajoittainen kiinnostus muotia, sisustusta, kauneudenhoitoa ja muuta ihmisen ulkoisiin piirteisiin liittyvää kohtaan. Poikkeuksia toki on. Muutamalla hyvällä naisystävälläni on vakiokynsienhoitaja, mikä on mielestäni eräänlainen sofistikoitumisen huippu.

Oma uutteruuteni ulkonäköni suhteen on hyvin tilannesidonnaista.

Naispuoliset ystäväni ovat hyvin eri ikäisiä, olen ystävystynyt niin itseäni toistakymmentä vuotta nuorempien opiskelijatyttösten kuin ensimmäisiä lapsenlapsiaan hyssyttelevien mummonalkujen kanssa. Heidän ammattinsa vaihtelevat laidasta laitaan. Heidän elämänkumppaninsa ovat hyvin erilaisia.

Ehkä on turha jatkaa näiden ulkoisten ominaisuuksien luetteloa. Naispuoliset ystäväni ja muutoin arvostamani naiset ovat nähtävästi valikoituneet vuosien kuluessa persoonallisten piirteidensä perusteella. He eroavat kanssasisaristaan jollakin, minua miellyttävällä tavalla. Ja koska ystävyys on harvoin yksipuolista, näiden tärkeiden naisteni kanssa se ei ole koskaan yksipuolista, minussa on täytynyt olla puolestani jotakin mitä he ovat elämäänsä kaivanneet.

Jospas sitten yrittäisin koota joitakin tuntemieni naisten parhaita ominaisuuksia ja rakentaa niiden perusteella ihanteen.

Ihannenaiseni olisi rohkea, älykäs, avarakatseinen, julkea, sivistynyt, utelias ja kunnianhimoinen nainen. Hän olisi keskimittaa pidempi ja rakenteeltaan voimakas. Hän olisi rakastava ystävä ja pelätty vihollinen. Hän olisi nautinnonhaluinen ja rento. Kateuteen ja pahansuopuuteen hän ei realistisuutensa takia helposti lankeaisi. Hän kykenisi nauttimaan siitä mitä hänellä on, muttei koskaan luopuisi vaatimasta enemmän. Hän tietäisi mitä elämällä on annettavana ja mikä osa siitä kuuluisi hänelle.

Huh, olipa puserrus. Eikä tämä kuvaukseni oikein vastaa päämieheni naisihannetta, jonka lopullista kuvaa taitavat määrittää seksuaalisuus ja seksuaalinen vetovoima. Itse en uhraa juurikaan aikaa naisystävieni tai arvostamieni naisten seksuaalisuudelle. Heidän vetovoimansa panen kyllä merkille ja arvostan ja ihailen sitä. Saatan ajoittain olla jopa kateellinen. Todellisin ihanuus (ihanteellisuus) taitaa niin naisten kuin miestenkin osalta kuitenkin olla tiedostamatonta.

 

08.11.2005 - 12:05

Nyt on tehtävä jotakin sellaista mitä en yleensä milloinkaan tee. On otettava kantaa ensinnäkin journalismiin ja toisekseen politiikkaan.

Helsingin sanomien viime lauantain numerossa esiteltiin HS-gallupia, jonka tuloksista uutisoitiin, että suomalaiset äänestäjät tahtovat presidentiksi "hyvinvoinnin puolustajan", ja että "suomalaiset haluavat vahvan presidentin, joka toimii mielipidejohtajana". Lehden mukaan "valtionpäämiehen odotetaan arvovallallaan vaikuttavan voimakkaasti myös niihin asioihin, joihin presidentillä ei ole muodollista valtaa". Vielä todetaan, että "kaikkein eniten presidentin toivotaan puolustavan hyvinvointivaltiota", ja ihan viimeiseksi vielä, että "suomalaisten mielestä presidentin tulee patistaa muita päättäjiä etsimään keinoja talouden ja työllisyyden parantamiseksi".

Hyvältähän tämä kuulostaa ensinäkemältä. Olisihan se mukava ajatus, että olisi meillä täällä Suomessa joku yksittäinen korkea valtiomahti, joka pystyisi pelkällä arvovallallaan vaikuttamaan monenlaisiin sisäpoliittisiin asioihin. Lista kipeästi kohennusta kaipaavista, ihmisten hyvinvointiin ja arkeen suoraan vaikuttavista asioista on loputon. Mutta mutta. Juttua silmäillessä alkoi sisäisesti vapisuttaa. Eikö tällainen suora vaikuttaminen tunnukin pelottavan tutulta, missäs tällaista olikaan....? Sitten valkeni, että piru vieköön, tämähän johtaisi silkkaan diktatuuriin! Vai onko kenties jotakin muuta kuin diktatuuria se, että yksittäinen henkilö ryhtyisi käytännössä päättämään yhteisistä asioistamme, tai edes painostuksella voimakkaasti vaikuttamaan niihin asioihin, joita ainakin minun vähäisen käsitykseni mukaan pitäisi demokratian vallitessa hoitaa demokraattisesti valitun hallituksen, eduskunnan ja valtion virkamiesten? Että presidentti söheltäisi arvovallallaan ulkopolitiikan johtamisen ohella kaikenlaisissa sisäpoliittisissa ratkaisuissa?

Minusta tämä kaikki kuvastaisi vain sitä, että Suomen kansa kaipaa puistattavan radikaaleja toimenpiteitä hyvinvointinsa parantamiseksi, ja että olemme tietoisesti luovuttaneet otteen elämästämme, ja että kaipaamme jotakin aurinkoista ja vahvaa kättä, joka muuttaisi kaiken taas oikein päin. Mikäs siinä, ei näissä käsityksissä ja toiveissa mitään pahaa ole. Kukapa ei taikureista tykkäisi. Mutta kun tämä tulkinta kertoisi myös, että suomalaiset eivät enää tahdo päättää asioistaan itse, eivätkä edes valitsemiensa edustajien välityksellä. Suomalaisetko muka tahtovat, että joku hoitaa koko risukasan yksinään? Tulkinnan tulkintaa, myönnetään.

Mutta diktatuuri? Janoavatko kansalaiset todella diktaattoria?

No, samaisen sanomalehden tämän päivän pääkirjoituksessa sitten päätoimittaja vetää vähän takaisin. Hän moittii sormi pystyssä kansalaisia, että ei tämä tällainen kuulkaa nyt niin helppoa olisi. "Sellaisen roolin omaksuminen ja johdonmukainen noudattaminen on kuitenkin vaativampi tehtävä kuin yleensä tullaan ajatelleeksi." Onneksi Helsingin Sanomissa osataan ajatella meidän kaikkien puolesta.

Ja nyt vasta pääsen asiaan.

Kamalinta tässä kaikessa on minun mielestäni, että tuossa lauantain jutussahan oli tutkimuksen tuloksista uutisoitu vähintäänkin kummallisella tavalla. Etten nyt ihan sanoisi harhaanjohtavalla, sen perusteella mitä on kysytty ja miten tulkitaan kysymyksiin vastatun. Vaikutelmaa vain lisää päätoimittajan tämänpäiväinen heristely.

Nimittäin kun lauantain jutun tekstistähän kävi ilmi, että äänestäjiä oli pyydetty nimeämään "kolme tärkeintä ja kaksi vähiten tärkeintä tehtävää". Tuli sitten tänä aamuna mieleen, että kysymyksenasettelustako tässä nyt kiikastaa. Asiasta voi olla monta mieltä, mutta eiköhän kuka tahansa järkevä ja terveesti tunteva aikuinen ihminen ruksaisi erittäin tärkeiksi valtiomahdin tehtäviksi, että "puolustaa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä", "patistaa päättäjiä etsimään uusia keinoja talouden ja työllisyyden parantamiseksi" sekä "toimii siten, että Suomesta ei tule terrorismin kohdemaa"? Muitakin tehtäviä oli runsaasti, mutta nämä kolme nousivat vastanneiden enemmistön mielestä tärkeimmiksi. Ei missään ollut puhuttu yksittäisestä "mielipidejohtajasta" tai "hyvinvoinnin puolustajasta", eivätkä vastaajat olleet tällaisia vaatineet, eivät edes voineet vaatia.

Itse asiassa suuri osa kyselyssä listatuista tehtävistä ei ainakaan nykyisin edes ole presidentin tehtäviä. Kuinkahan monelle artikkelin lukeneelle tavalliselle kansalaiselle syntyi käsitys, että ne ovat?

Vastaajien yli muiden kohottamia tehtäviä kun tarkastelee, ei lisäksi millään voi välttyä vaikutelmalta, että niissä on kyse aivan eri asioista kuin noissa HS:n tulkinnoissa tutkimuksensa tuloksista. Kansan mielipide ei missään tapauksessa näyttäisi olleen, että tarvittaisiin yhtä vahvaa tekijää ratkaisemaan kaikki ongelmat, vaan että presidentti käyttäisi hallussaan jo olevia keinoja näiden mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Että presidentti tosiaankin vain "patistaisi". Ja keskittyisi kuitenkin enimmäkseen hänelle jo annettuihin tehtäviin.

Kaikesta tästä jäi suuhun sellainen maku, että näinkö meihin vaikutetaan? Ollaan tutkivinaan jotakin, ja sitten tulkitaan tuloksia vähän sinne päin, ja saadaan tietenkin raflaavat otsikot ja kuohuttavat artikkelit aikaan, joita ihmiset sitten lukevat kuin piru raamattua. Sitten vasta monta päivää myöhemmin korjataan asiaa heristelemällä tyhmälle kansalle, eikä vahingossakaan myönnetä journalistista munausta. Kansan tyhmyyskin taitaa olla nyt vain tutkimuksen tekijän kansan suuhun panemia sanoja ja väärin tulkitsemia mielipiteitä. Ei tällainen voi olla tarkoitushakuista, vaan vahinko. Eihän?  Muuten vaikuttaisi siltä, että Helsingin Sanomat yrittää itse tehdä ja muokata politiikkaa. Olisin pettynyt jos yrittäisi. En enää voisi luottaa Helsingin Sanomiin. 

En tiedä kuinka monen mielestä tämä tutkimus artikkeleineen, tulosten tulkintoineen ja jälkikirjoitteluineen oli munaus, mutta minusta se oli kaiken lisäksi iso munaus.

Korjatkaa pois jos olen väärässä.

 

08.11.2005 - 08:42

Tuli eräässä keskustelussa taannoin esille seuraavaa:

Kirjoittaako päähenkilönsä nimissä ja näkökulmasta kirjoittava kuin kirjoittaisi ihannekumppanistaan? Voiko päähenkilöönsä tietämättään jopa rakastua?

Kysymyksenasettelu on tahallisen lavea koska rakkautta ja rakastumista on monenlaista.

Olisi aika itsekästä kirjoittaa vain sellaisista ihmisistä joihin voisin rakastua. Muistuttaako päämieheni sitten ja missä määrin miesihannettani?

Ensin olisi tietenkin tarkemmin määriteltävä miesihanteeni. Vaikea tehtävä, äärimmäisen vaikea. Tietenkin arvostan miehessä tietynlaista henkisyyttä. Sitä päämiehessäni on, ainakin hänellä on edellytyksiä henkisyyteen. Hän on myös älykäs ja luova. Hänen lahjakkuutensa on pääasiassa matemaattis-spatiaalista ja visuaalista, sosiaaliset kyvyt ovat vasta syntymässä. Mutta hän on toivoton insinööriaivo. Kulmikas ja hiukan kömpelö. Hellyttävä omalla tavallaan. Ja hellä, kun siihen oppii.

Älykkyys oli aiemmin mielestäni seksikkäin piirre mitä miehessä voi olla. Olen sittemmin tarkentanut käsityksiäni. Minusta on tainnut tulla sovinistisempi ja yksioikoisempi näissä asioissa. Nykyisin minua ei niinkään viehätä miehessä älykkyys kuin kätevyys. Huikea ajatuksen lento ja terävästi muotoillut maksiimit eivät enää tempaa minua mukaansa siinä kuin vahvat sormet, tukevat käsivarret ja neuvokas ja vastaanottava, suvaitsevainen mieli. Nämä viimeksi mainitut piirteet olen kirjoittanut sikiämään päämiehessäni.

Ja voisin katsella tuntikausia ruumiillista työtä tekeviä miehiä, erityisesti heidän toimeliaita käsiään ja sitä suloisen keskittynyttä ilmettä! Ruumiillista työtä tekevät miehet näyttävät aina niin onnellisilta. Ehkä mieskäsitykseni on muuttunut siinäkin mielessä sovinistisemmaksi, että tahdon nauttia myös miehen katselemisesta enkä vain kuuntelemisesta. Päämieheni ei ole komea, ei kaunis, mutta ihan miellyttävän näköinen. Ja hän osaa tehdä kaikenlaista jännää. Sitä paitsi siinä kun ennen hermostuin jos mies ei ymmärtänyt minua, niin nykyään hermostun jos mies ei sano kun ei ymmärrä minua. Päämieheni tuntuu ymmärtävän minua kaikessa. Hän myös kuuntelee minua. Tai kuulee minut.

Samoin muistan joskus kovasti ärsyyntyneeni miehistä joka pyrkivät ohjaamaan ja johtamaan minua. Nykyään ei ole yhtään hassumpaa olla välillä vain johdettavana ja antaa asioiden tapahtua. On suorastaan loistavaa välillä luovuttaa ohjakset jollekulle muulle. Olen kai vihdoin oppinut pitämään yllätyksistä...

Ehkä sitä on miesasioissa ruvennut ajattelemaan käytännöllisemmin. Edelleen toivon voivani arvostaa miestä, mutta eri syistä kuin ennen. Päämiestäni arvostan kovasti. Uskallan saattaa hänet koviin koettelemuksiin, koska tiedän hänen selviytyvän niistä. Tietenkin minä olen se joka hänet pälkähästä päästän, mutta aina vain tuo miekkoseni silti minut yllättää.