Joskus kirjoittelin Guantanamon häkkilinnuista.

En tiedä, miksi samastun heihin.

En ole terroristi, eikä minua epäillä mistään rikoksista, eikä minua ole koskaan pidätetty. En ole koskaan ollut vankilassa, siis kirjaimellisesti.

Kaipa tuo tunne johtuu siitä, että en ole vapaa. Vielä jokin aika sitten luulin olevani, mutta sittemmin olen joutunut havaitsemaan erehtyneeni pahasti. Tietenkin olen vapaa liikkumaan ja toimimaan, saan jopa ajatella lähes mitä haluan. Tästä päästäänkin itse asiaan.

Olen mielipidevanki. En omieni, vaan muiden mielipiteiden takia.

Muiden mielestä minun on elettävä, toimittava ja jopa ajateltava tietyllä tavalla. Minun on jatkuvasti toimittava niiden odotusten mukaan, mitä muut asettavat. Heidän elämänsä järkkyy, jos en tee, sano, ajattele tai toimita täsmälleen sitä, mitä he odottavat. He ovat odotustensa vankeja.

Ei tunnu olevan mitään merkitystä sillä, minkälainen ihminen minä olen. Persoona on sivuseikka, minuus vain välttämätön paha, jonka on riitettävä loputtomiin. Olen lihaa, jonka tehtävä on tyydyttää muiden nälkä. Jos uhkaan loppua, minun on luotava itse itseäni, tyhjästä.

Helppoa?

On tavallaan. Onhan helppoa vain aivottomasti tyydyttää toisten tarpeita. Suorastaan kadehdittavan helppoa, kun ei tarvitse ajatella omia tarpeitaan, vaan tehdä vain mitä muut sanovat ja kantaa taakkaansa silmät kiinni toivoen, että joku välittää niin paljon, että varoittaa ennen kuin astun syvään kuiluun. Ja sitten olla kiitollinen siitä, että pidetään nuhteessa eikä itse tarvitse huolehtia mistään. Antaa vain muiden ajatella, pysynpä poissa pahanteosta. Onhan minulla jo kädet täynnä ja lieka kaulassa, turha hukata energiaa mihinkään muuhun. Ikävä vain, että tuo lieka on kuin selkärankaa pitkin kulkeva ongenkoukku, mutta ei sitä koukkua kaiken hälinän keskellä edes joka päivä huomaa.