15.12.2005 - 13:41

Tuossa kirjoituksen jälkeisessä räpellyksessä on kohta, jonka kautta voisi "ilmoittaa asiattoman viestin".

Minkälainen mahtaisi olla suuttumusta herättävä viesti? Epäilemättä kaikki rasistiset tai epäsiveelliset jutut olisivat omiaan herättämään suuttumusta. Myös joitakin heikkoja ryhmiä syrjivät viestit, tai suoranaiset haukkumaviestit hermostuttaisivat epäilemättä joitakuita niin että he tarttuisivat hiireensä ja ryhtyisivät klikkailemaan. Tunnetaanhan tapauksia, joissa jotkut bloginpitäjät ovat ryhtyneet mollaamaan tuntemiaan ihmisiä, jotka ovat sitten tunnistaneet itsensä ja loukkaantuneet. On totta, että sananvapaudella tulee olla rajansa. Vaikka blogi olisikin vain päiväkirja, on se myös julkista kirjoittelua. Tiedonvälitystä omalla järjestäytymättömällä tavallaan.

Solvauksien kirjoittaminen blogiin ja solvausten kadulla huutelu poikkeavat toisistaan siinä, että blogissa syntyy ns. mustaa valkoiselle, kun taas kadulla huudetut solvaukset saattavat jäädä kaikumaan tyhjille talojen seinille ja haihtua ilmaan nopeasti kuin pierut. Niin tosin haihtuvat jotkut blogitkin, kuten olen surukseni havainnut.

Olen tullut ajatelleeksi, että olisihan se hurjan jännittävää jos osaisinkin kirjoittaa jotakin niin mullistavaa tai räävitöntä että joku tosiaan klikkaisi minut kertaheitolla asiattomuuksien kirjoittajien pahamaineiseen joukkoon. Mahtaisi olla hienoa joskus kiikkutuolissa muistella mitä kaikkea tuli silloinkin tehdyksi ja sanotuksi. Ja mitä ihmiset silloin sanoivat ja miten vihaisia he olivat. Mutta lannistava tosiasia on, että moisten mullistavuuksien tai räävittömyyksien kirjoittaminen on vaikeata, jos ei sitten tahdo käyttää hyväkseen noita edellämainittuja aihepiirejä. Minä en tahdo. Minusta jonkun henkilön tai ihmisryhmän blogissa haukkuminen on niin halpahintaista ja epäoikeudenmukaista ettei paremmasta väliä. Ihmisellä täytyy olla muita keinoja purkaa kiukkuaan tai pahaa mieltään kuin kirjoittamalla jostakusta tunnistettavasta ihmisestä blogiinsa ikäviä asioita, kiusallisia paljastuksia, jopa suoranaisia valheita. Joillakin ei ehkä ole muuta keinoa, tai sitten he eivät muuten vain kykene pitämään myrkkyjään sisällään.

Voisihan sitä ruveta kirjoittamaan totuuksia. Sitä voisi kulkea silmät ja korvat tarkkoina maailmassa ja sitten kirjoittaa kaikki havaitsemansa vääryydet julki. Mutta lukijat sietävät huonosti näitä totuuksia, tosiasioita, todellisuuden tapahtumia, jotka eivät tapahdu kirjoittajalle itselleen.

Ihmiset tahtovat yleensä nähdä asiat omilla silmillään, omien ennakkoluulojensa ja asenteidensa läpi. He eivät tahdo muutoksia. He tahtovat myös kertoa tarinansa oman siivilänsä välityksellä, jonka silmien läpi vilahtavat kaikki tarinan kertojan kannalta tarkoituksenmukaiset seikat, ja joka suodattaa pois kaikki omalta kannalta kyseenalaiset tai kiusalliset faktat.

Ihmiset tahtovat myös muiden kirjoittavan tarinansa silmiensä, siivilöidensä ja suodattimiensa läpi, koska niin ihmiset yksinkertaisesti vain tekevät. Mikäpä olisikaan inhimillisempää.

Toisaalta, onhan tässä maailmassa suututtu fiktiostakin. Välillä tuntuu, kun seuraa esimerkiksi romaanien tai  televisiosarjojen henkilöistä ja tapahtumista käytäviä keskusteluja niin netissä kuin vaikkapa kahviloissa, että mikään tai kukaan ei suututa ihmisiä enempää kuin fiktiivisten henkilöiden edesottamukset. Olisiko fiktiivisille henkilöille jotenkin helpompi ja turvallisempi suuttua kuin oikeille henkilöille? Fiktiiviset eivät ainakaan sano vastaan, eivät puolustaudu, eikä heitä kukaan oikea ihminen edes kovin voimallisesti puolusta. Jostakusta epämiellyttävästä henkilöhahmosta pitävä ihminen yleensä vain nauraa kun hänen suosikkiaan moititaan tai pilkataan. Moittijat ja pilkkaajat puolestaan uhkuvat aitoa vihaa.  Fiktiivisen henkilöhahmon puolustaminen on lapsellista, mutta moittiminen taas osoittaa kypsyyttä?

Sen jotenkin ymmärrän, että jos joku omalla nimellään kirjoittaa halveksivasti toisesta tämän nimen mainiten, niin jotkut lukijat suuttuvat. Mutta kun täällä blogimaailmassa suurin osa kirjoittajista on jo itsekin tietyllä tavalla fiktiivisiä henkilöitä, nimimerkkejä. Aika moni tuntuu ottaneen tietynlaisen roolin, puhutaan itsestä kolmannessa persoonassa, Kaappiblogistikin tekee niin. Henkilöt, joista nimimerkit puhuvat, muuttuvat niinikään fiktiivisiksi. Eihän kukaan voi tai halua olla vaikka Aku Ankan exä? Niin, vaikka joku kuvittelisi esiintyvänsä blogissaan kuin Robin Hood, hän voi silti luoda kirjoituksillaan samanlaisen vaikutelman kuin Aku Ankka.

 

14.12.2005 - 09:46

Lukijavihjeen perusteella teen jälleen lisäyksen tyyppigalleriaani.

Kyseessä on ehdoton suosikki-ihmislajini: luennoizijat. Rakastan heitä niin paljon, että käytän heistä tätä kieliopin vastaista hellittelynimitystä. Sen kirjoitusasu erottaa heidät työkseen luennoivista ihmisistä. Luennoizijat nimittäin luennoizivat rakkaudesta lajiinsa ja ihmisiin. Heidän mielestään jokaisessa ihmisessä asuu pieni opiskelija.

Luennoizijoita olen eniten tavannut miesten keskuudessa. Naispuoliset luennoizijat ovat valitettavan harvinaisia, tai sitten he joutuvat sosiaalisten paineiden takia, eristäytymisen ja yksinjäämisen uhalla, tai yksinkertaisesti ajan puutteen takia tukahduttamaan taipumuksensa. En ymmärrä miten he selviävät. Luennoimiseen rakastuneita naisia on, mutta he suhtautuvat tähän tapaansa viestiä hieman eri tavoin kuin miehet. Luennointi on monille naisille näkemykseni mukaan enemmänkin rooli, käyttäytymismalli, ulkopuolelta annettu ja jotakin ulkopuolista tarvetta tyydyttävä. Luennoizijoille luennoiziminen on koko elämä. 

Luennoizijat ovat tavattoman helppoa ja hyvää seuraa monille ihmisille, minulle muiden muassa. Olen livenä joskus jopa kiusallisen vähäsanainen, haudon asioitani ja pulmiani päiväkausia enkä tahdo keskeyttää ajatustyötäni, joten nautin sellaisen ihmisen seurasta joka hoitaa puhumisen. Tietenkin tahdon myös välillä lausua sanottavani. Luennoizija on harvasanaiselle senkin tähden niin hyvä keskustelukumppani, että luennoizija oikein ihastuu jos hänen kuulijansa yhtäkkiä avautuu ja osoittaa 1) pysyttelevänsä hereillä, 2) olevansa elossa tai 3) kuulleensa mitä luennoizija luennoi. Luennoizijalla on nimittäin harvinainen kyky keskeyttää luennoizimisensa, neuvotella tai keskustella hetki toisen kanssa, ja jatkaa sitten siitä mihin jäätiin unohtamatta mitä kaikkea hänen piti alun perin sanoa. Allekirjoittaneelta Kaappiblogistilta tämä kyky puuttuu. Siksi kai kirjoitan. Toisaalta osaan kyllä mietiskellä ja kuunnella samanaikaisesti, tosin kuuloni on vanhemmiten kehittynyt valikoivaksi.

Mikään aihe ei ole luennoizijalle vieras. Mitä haastavampi asiayhteys, sitä parempi. Luennoizija rakastaa uusien näkökulmien avaamista ja asioiden keskenään sekoittamista. Tämä viimeksi mainittu kuulostaa pahemmalta kuin onkaan. Sekoittaminen ei ole aina negatiivista sähläämistä, vaan voi olla myös hyvin rakentavaa ja luovaa toimintaa. Ajatellaan vaikka tilannetta jossa pöytäseurueessa päätetään sekoittaa pariskunnat. Tai sinkkuseurueessa vaihdetaan muuten vain istumajärjestystä. Yleensä siitä seuraa kaikenlaista jännittävää. Elämä on luennoizijalle ikuista tuolileikkiä, josta kukaan ei putoa pois, vaan kierros alkaa yhä uudelleen ja uudelleen. Luennoizimiseen ei koskaan voi käyttää liikaa aikaa.

Ennen kaikkea luennoizija rakastaa puhumista. Oikeastaan hänen luennoizimisensa on ääneen ajattelemista. Me, jotka analysoimme elämäämme blogeissamme, päiväkirjoissamme, runoissamme, romaaneissamme, ajatuksissamme - tai puramme mieltämme tekoihimme, emme kaipaa oman äänemme sointia asioidemme käsittelyssä. Luennoizijat sen sijaan eivät saa mihinkään selvyyttä puhumatta aiheesta ääneen jollekulle, ei siis välttämättä jonkun kanssa. Luennoizijan ajatusrakennelmat valmistuvat sen vähäisen vuorovaikutuksen kautta, joka muodostuu hänen ja kuulijan välille. Hänelle riittää katse, kulmakarvan värähdys, nenän sipaisu, olkapään työntyminen eteen, yskäisy, mikä tahansa pieni ruumiinkielen ilmaisu, jolla kuulija osoittaa olevansa tavalla taikka toisella läsnä, edes fyysisesti. Ja kuulevansa.

Tässä kohtaa on hyvä pohtia tuota kuulija-sanaa. Luennoizijat ovat tosiaan niin vaatimattomia ihmisiä, että heille riittää se, että heillä on kuulijoita. Tietenkin kuka tahansa luennoizija unelmoi tilanteesta, jossa hänellä olisi edessään tuhansia kuuntelijoita, mutta toisaalta siinä tapauksessa olisi kyse ammattimaisesta luennoinnista. Yhtä lailla kuin luennoizijat toteuttavat kutsumustaan luennoizimisellaan tuoda ja luoda tietoa maailmaan, kuulijat toteuttavat kutsumustaan olla läsnä ja kuulla mitä luennoizijat puhuvat. Sillä, mitä luennoizijat oikeastaan sanovat, ei ole sinänsä suurta merkitystä. Kuuntelijat sen sijaan kuuntelevat luennoitsijaa juuri sen tähden mitä tällä on sanottavaa sekä miten tämä sanottavansa sanoo. Merkitystä tässä tapauksessa on myös sillä, kenelle luennoitsija sanansa osoittaa. Luennoizija osoittaa luennoitzimisensa kaikille mahdollisille kuulijoille.

Joskus käy niinkin surullisesti, että luennoizija ei kohtaa yhtään otollista kuulijaa. Näitä hylättyjä ja yksinäisiä yksilöitä näkee kaupunkien kadunkulmissa, toreilla ja bussi- sekä raitiovaunupysäkeillä, heitä kohtaa toisinaan metroasemilla. Olen kerran jopa havainnut yhden sieniretkelläni suuressa metsässä. En tiedä kauanko hän oli metsässä jo samoillut kuulijoita etsimässä. Maaseudulla luennoizijoita täytyy olla runsaasti, en tiedä, en valitettavasti tunne kovin hyvin maaseudun oloja tässä asiayhteydessä.

Hylätyn luennoizijan pakahduttavan tyypillinen tunnusmerkki onkin harhaileva, epävarma katse, joka kohdistuu jokaisen läsnäolevan ihmisen kasvoihin, kuin etsien. Jos luennoitzija ei kohtaa kuulijalle ominaista avointa katsetta, hän kääntyy pettyneenä pois. Toinen merkittävä piirre on hylätyn luennoizijan ympärillä havaittava kohina, jonka sanomatta jääneet sanat ja jakamatta jääneet tiedot sekä käsitykset aiheuttavat. Ilmaisemattomat ajatukset jäävät kiertämään ikuista rataa luennoizijan kehoon. Kohinan voi havaita vain kuulija tai joissain olosuhteissa toinen luennoizija. Olenpa nähnyt toisinaan tapahtuvan, että kaksi tai useampia hylättyjä luennoizijoita on kerääntynyt yhteen luennoizemaan toisilleen, mutta mitään kovin tyydyttäviä tai rakentavia tilanteita näistä ei ole kehittynyt. Hiukan on pintapuoliseksi jäänyt silloin luennoiziminen.

Blogeissa on joulun kunniaksi esitetty monenlaisia vetoomuksia. Esitänpä minäkin omani. Mitäpä jos tänä jouluna me kaikki vähäpuheiset, olimmepa luonnoltamme kuulijoita tai kuuntelijoita tai mitä tahansa siltä väliltä, ottaisimme oikein tehtäväksemme pysähtyä  yhden tutun tai muuten vain ilmiselvän luennoizijan kohdalle. Istuisimme hänen kanssaan alas, ottaisimme kupin kahvia tai glögiä tai vaikka pullollisen olutta ja antaisimme luennoizijan kiireettä sanoa sanottavansa loppuun niin pitkästi tai seikkaperäisesti kuin vain tahtoo.

Keskuudessamme piilee useampia luennoizijoita kuin voisimme uskoa, joten tämäkin pieni teko tuottaisi enemmän hyvää mieltä ympärillemme kuin voisimme koskaan edes kuvitella.

 

 

 

 

 

 

13.12.2005 - 13:25

Minulla on elämänikäinen kompleksi. En osaa tehdä käsitöitä.

En pysty lukemaan käsityöblogeja enkä -lehtiä, enkä katsomaan aiheeseen liittyviä televisio-ohjelmia. Ne muistuttavat minua huonoudestani. Varsinkin näin joulun alla vajavaisuuteni tuntuu murskaavalta kun kaikki neulovat, ompelevat, kirjailevat, leikkaavat, liimaavat, rypyttävät, huovuttavat ja vaikka mitä. Lapset tuovat kotiin koulussa tekemiään taidonnäytteitä. Minulta puuttuu kaikkinainen kyky muotoilla käsilläni muuta kuin lihapullia. En osaa piiirtää, en maalata, en askarrella. Koulussa käsityönumeroni oli parhaimmillaan 6, mutta kuvaamataidon numero taisi olla 9. Miksiköhän näin tosiaan oli....

No mutta eilen lapseni pyysi minua piirtämään jonkin lämpimän paikan missä joko tahtoisin olla tai mihin tahtoisin mennä. Hän asetti kynän ja paperin eteeni ja katsoi minua kiihkeän odottavasti kirkkaansinisillä silmillään, joissa yhä asuu vastasyntyneen vuosituhantinen viisaus. Joidenkin ihmisten katseesta tuo mystinen vivahde ei katoa koskaan. Olen aseeton heidän edessään, suostun yleensä sokeasti kaikkeen mitä he pyytävät minulta. Ymmärsin, ettei minulla ollut nytkään pakotietä. Minun olisi yritettävä parhaani. Otin kynän käteeni ja luonnostelin kömpelön tulivuoren. Sitten piirsin sen viereen lammikon ja osoitin kiekuroilla viivoilla sekä pienillä kuplan näköisillä pallosilla, että lammikon vesi on lämmintä, suorastaan kiehuvaa. Viereen sommittelin varmuuden vuoksi kyltin, johon kirjoitin "Geysir". Vuoren ja lammikon taakse piirsin horisonttiviivan ja yritin saada sen näyttämään jäältä. Lisäksi vetäisin muutamia huolettomia polun tapaisia eri paikkojen välille.

Vilkaisin tässä vaiheessa lapseni kasvoja. Hänellä ei ilmekään värähtänyt. Hahmottelin vielä kaksi kylttiä piirrokseeni, joista toinen osoitti tulivuortani, "Hekla", ja toinen jäätikköäni, "Vatnajökull". Lapseni huudahti iloisena, hän oli tunnistanut paikan. Hän ihmetteli ohikiitävän hetken valintaani, mutta älysi sitten itsekin, että kyse oli tulen ja jään maasta. Hän kehui piirrostani hienoksi ja tunsin itseni suorastaan otetuksi. Kumma miten oikealta taholta tullut myönteinen kritiikki piristää. Keskustelimme sen jälkeen pitkään kuumista lähteistä.

Mutta itse aiheesta. Olen joskus pohtinut että jos tosiaan joutuisin tilanteeseen että minun olisi selvittävä hengissä kädentaitojeni avulla, en pärjäisi varmaan päivääkään. Tietäisin ja keksisin epäilemättä erinäisiä niksejä, mutten osaisi toteuttaa niitä. Joskus olen harkinnut osallistumista jollekin työväenopiston tms tahojen järjestämille teknisen työn kursseille, mutta ranteeni taitavat olla liian kuluneet ja heikot puutöihin. Aikoinani neuloin metritolkulla suoraa putkea, kaulaliinoja, pieniä peitteitä. Mutta lapaset, sormikkaat, sukat, pipot ynnä muut jäävät minulta yhä tekemättä. Kankaisiin en edes harkitse koskevani. Kouluaikoina tein kotitaloustunteja varten esiliinaa, joka sekin jäi kesken. Muihin kangastöihin en sen koommin ole ryhtynyt. Askarteluksi riittää kun tökin joulukinkun koristeeksi kokonaisia neilikoita. Tai se, kun leikkaan kartongista pakettikorteiksi nelikulmaisia palasia, joihin liimaan kaupasta ostetun tarran. Lahjat saan sentään siististi paperoiduksi ihan omakätisesti. Joululahjavalvojaisten alkuillan paketit ovat tosin taidokkaampia kuin loppuillan, koska joululahjavalvojaisissa nautitaan perinteisesti epämääräisiä määriä jouluglögiä.

Jos ruoanlaitto on käsityötä, niin siinä voisin sanoa pärjääväni miten kuten. Annokseni eivät ole kauniita tai edes sieviä, mutta maku on kuulemma ollut kohdallaan. Lisäksi teen mielelläni kauniita kattauksia ja käytänkin mielikuvitusta aina kattausta suunnitellessani, mutta pyrin silti jättämään pääosan pöydässä ruoalle ja ihmisille. Liiat hörsöt huonontavat pöydässä vietetyn ajan laatua, vaikka kauniita olisivatkin. Tunnelman luovat kuitenkin ruoka sekä ruoan ääreen kerääntynyt väki.

12.12.2005 - 12:07

Eräs tuttavani on mielestäni aina väärässä. Olen oikein ihmetellyt miten joku ihminen voikin olla aina noin kammottavalla tavalla väärässä ja kaiken lisäksi väärissä asioissa. Ilmeisesti ajatusmaailmamme eivät kohtaa missään olosuhteissa.

Tunne on muuten täysin molemminpuolinen. Tuttavani on myös salaa kauhuissaan siitä kuinka voin ajatella täydellisen epäonnistuneella, tuhoisalla ja väärällä tavallani. Ai kuinka voin muka tietää? Tietyt asiat ihminen vain vaistoaa.

Keskenään alituiseen väärässä olevien ihmisten keskustelut etenevät aina samalla tavalla. Nimettäköön kaksi esimerkkihenkilöä J:ksi ja E:ksi. Tämä on vain yksi mahdollinen tapahtumainkulku, osat voivat yhtä hyvin vaihtua tai ennalta-arvaamattomat ulkopuoliset tekijät vaikuttaa lopputulokseen.

J lausuu aluksi jotakin, yleensä aivan spontaania, mielipiteen, kysymyksen, arvion, oletuksen tms. 

E jää hiljaa kuuntelemaan, ei uskalla sanoa mitään, tuskin edes hengittää, missään tapauksessa hän ei voi edes katsoa J:tä, vaan tavallisesti pyrkii kääntämään tälle selkänsä. Hän tahtoo kätkeä omat tunteensa, koska tietää J:n reagoivan niihin jos E ne paljastaa hänelle.

E odottaa malttamattomasti että J puhuisi asiansa loppuun. Hän tahtoo välttyä kuulemasta enää enempää kauheuksia. Kun J viimein vaikenee, E huokaisee helpotuksesta ja koettaa keskittyä taas siihen mitä oli aiemmin tekemässä. J:n sanat jäävät kuitenkin kaikumaan E:n mieleen. Hän ei voi olla pohtimatta niitä, analysoimatta ja arvioimatta. Joka ikinen kohta J:n puheenvuorossa tökkii E:tä. Jo J:n lähtökohta on täysin väärä, rinnastukset mahdottomia, johtopäätös - jos sellaista edes on - silkka paradoksi.

J puolestaan on varma oikeudestaan sanoa mitä, milloin, kenelle ja miten huvittaa. Hänellä on vahvat mielipiteet ja hän tahtoo jakaa ne jonkun kanssa. Toisinaan tilanne on siinä määrin onneton, ettei saatavilla ole ketään muita kuin E. J:n on silloin rohkaistava mielensä ja lausuttava julki ajatuksensa ja jäätävä jännittyneenä odottamaan mitä tapahtuu. Yleensä E vaikuttaa lähinnä poissaolevalta, J ei aina havaitse E:n patoutunutta kiukkua. J sanoo sanottavansa uudelleen, toisella tavalla, toivoen, että E havahtuisi kuuntelemaan ja kenties intoutuisi vastaamaan. J tahtoo tietää E:n mielipiteet, vaikka jo kokemuksesta tietää tämän olevan aina väärässä, tai ainakin jyrkästi eri mieltä kuin J. Lisäksi hän tietää, ettei E kestä loputtomiin mykkäkoulussaan, vaan jossain vaiheessa avaa suunsa ja vastaa J:lle.

E kamppailee J:n tolkuttomuuksien kanssa. Hän yrittää karkottaa J:n sanat mielestään, muttei onnistu. Hänessä herää vastaväitteitä, jotka pyrkivät ulos hänestä pian vastustamattomalla voimalla. E tietää, ettei keskustelu mihinkään etenisi vaikka hän päästäisikin sanottavansa ilmoille, mutta saisi hän sentään purkaa J:n mielettömyyksien aiheuttamat paineet. Sitä paitsi jonkunhan on aina ilmaistava J:lle,  kuinka säälittävän väärässä tämä on. E ryhtyy miettimään riittävän lyhyttä mutta selkeää sanamuotoa.

J puolestaan, kerran jo vaiettuaan, yrittää vastustaa kiusausta puhjeta uudelleen puhumaan. Hän ei ole täysin varma onko E rekisteröinyt hänen sanansa. Jos asian ottaisi vielä kerran puheeksi E:n pato saattaisi murtua. Toisaalta padon murtuminen johtaisi jälleen kerran suureen tulvaan, jonka alle he molemmat hitaasti hukkuisivat. E on nimittäin niin surullisella tavalla väärässä, eikä edes itse ymmärrä olevansa. J malttaa vielä vaivoin mielensä.

Jos huoneeseen tällä kriittisellä hetkellä astuisi ulkopuolinen tarkkailija, hän jäisi autuaan tietämättömäksi tulenarasta tilanteesta. J:stä ja E:stä säteilevä negatiivinen asenne olisi niin voimakkaasti keskittynyttä, ettei ulkopuolinen tuntisi sitä nahoissaan. Jos ulkopuolinen tarkkailija sitten lausuisi jotain, todennäköisesti sekä J että E käyttäytyisivät aivan normaalisti. Asiansa hoidettuaan ulkopuolinen tarkkailija nimittäin ehkä saman tien poistuisi huoneesta. Tätä sekä J että E juuri toivovat. He eivät missään olosuhteissa tahtoisi, että heidän toisillensa aiheuttama päättymätön tuska tulisi julkiseksi.

Paine E:n sisällä kasvaa. Hän koettaa lievittää tuskaansa sanomalla jotakin aivan muuta kuin tahtoisi, jotakin riittävän triviaalia jotta J ymmärtäisi miten vähän J:n ajatukset kiinnostavat E:tä. J tajuaa E:n ylenkatsovan häntä. E ei alennu vastaamaan J:n haasteeseen vaan vaihtaa kylmästi puheenaihetta. J vastaa samalla mitalla, eli vaikenee. E:n mitta alkaa täyttyä. Paitsi että tuo ihminen, J, odottaa häneltä mielipidettä järjettömistä ajatuksenkuluistaan, hän lisäksi kehtaa jättää E:n ilmeisen halveksunnan täysin huomiotta. E löytää nopeasti sopivan aasinsillan palatakseen J:n alkuperäiseen kommenttiin ja lausuu lyhyen mutta tarkoin suunnitellun kommentin, joka tehokkaasti romuttaa J:n koko rakennelman. Tämä on kiistatta paras tapa loukata J:tä.

J kuuntelee E:n vastaväitteen, hillitsee kielensä vielä hetkeksi ja vaatii perusteluja. E ei niitä tahdo antaa, vaan kuittaa J:n vaatimuksen toteamalla, että asia on itsestäänselvä. J:n pinna kiristyy tästä salamannopeasti. Hän toteaa, ettei E ilmeisesti kykene perustelemaan kantaansa. E toteaa, ettei hänen kantansa ole kanta, vaan hän vain ilmaisi pitävänsä J:n näkemyksiä väärinä eikä siinä ihmeempiä perusteluja tarvita. J puolestaan torjuu E:n näkemyksen näkemystensä vääryydestä. J:n näkemyksen mukaan näkemykset eivät ole oikeita tai vääriä vaan pelkkiä näkemyksiä. Jokaisella on oikeus näkemyksiinsä. E torjuu tämän lausumalla, että jotkut näkemykset ovat vahingollisempia kuin toiset, eli vääriä. J taas paheksuu E:n tapaa jatkuvasti kategorisoida toisten näkemyksiä ja muutenkin toisia ihmisiä. E:n käsitys oikeasta ja väärästä on ilmeisesti täysin vääristynyt. E pitää puolestaan kategorisointia ainoana tapana pysyä järjissään J:n järjettömyyksien läheisyydessä. J kiihtyy entisestään. E tässä järjetön on. Kuinka kukaan voi-

Keskustelu katkeaa oven kolahdukseen. Ulkopuolinen tarkkailija on palannut huoneeseen, todennäköisesti kiivaan keskustelun houkuttelemana. J ja E vaikenevat kuin orkesterinjohtajan käskystä, kääntyvät askareidensa puoleen ja yrittävät häivyttää punan poskiltaan. Ulkopuolinen tarkkailija haistelee hetken ilmaa, lausuu jotakin arkipäiväistä ja joko poistuu huoneesta tai jää huoneeseen odottamaan että keskustelu hänestä huolimatta jatkuisi, mikä olisi J:n ja E:n vähiten toivoma joskin kaikkien osapuolten kannalta paras vaihtoehto.

 

09.12.2005 - 10:00

Olen ruvennut ihan tosissani miettimään ovatko nämä tekstini kenties liian pitkiä. Menevätkö ne liian pitkälle.

Lapseni oli musiikkitunnilla katsellut tuota kerrassaan mainiota Mozart-elokuvaa, jossa Tom Hulce sekoili sekä ikimuistettavasti että aseistariisuvasti. Lapseni kertoi huvittuneena, että elokuvan eräässä kohtauksessa Itävallan keisari mainitsee Mozartille tämän uudesta sävellyksestä, että kappaleessa on "liikaa nuotteja".

Nyt on viimeistään aika todeta, etten suinkaan pidä itseäni Mozartin veroisena kirjoittajana, en edes tiedä osasiko Mozart kunnolla kirjoittaa. Mietin vain kiivaasti tässä hiljattain että voiko runsas ja monimutkaisen oloinen tekstimassa pelästyttää tai karkottaa lukijan. Tämän tekstin kirjoitukseen johti ehkä myös eräs sanomalehtiartikkeli, jota en koskaan lukenut.

Nettikirjoittamisessa pätee muistaakseni aika hyvä perussääntö, että tekstipalkki ei saisi olla pidempi kuin mitä ruutuun mahtuu yhdellä kertaa. Tutkin kirjoituksiani ja havaitsin, että yksikään tekstini ei täytä tätä yksinkertaista sääntöä. Ja (ihan oikeasti!) luin tekstejäni löytääkseni jotain poistettavaa asiatasolla. En löytänyt. Joku muu voisi ehkä löytää. Mutta ei sellaista sovi keneltäkään pyytää.

Poistettavaa ja tiivistettävää olisi varmaankin runsaasti kirjoitusasun osalta. Myönnän että tekstini ovat puhekielenomaisia ja juoruilevia, kappaleet rönsyilevät ajatusten kieppumisen tahdissa. Lisäksi aaveromaaniani koskevat ajatukseni ovat toisinaan turhan kryptisiä, tosin tarkoituksella, kuten olen aiemmin kai jo kertonut. Tämän blogin olemassaolon yksi tarkoitus onkin ollut harjoitella aiempaa tiiviimpää kirjallista ilmaisua, ehkä jopa asiakirjoittamista. Mutta melkoiseksi pölinäksi touhu on ajoittain mennyt. No, aina ei voi voittaa.

Olen kuitenkin saanut jopa rohkaisevaa palautetta tyylistäni. Oikeastaan tuntuu omituiselta puhua tavastani kirjoittaa minään "tyylinä". Tyyli on mielestäni jotakin hyvin tarkkaan määriteltyä, harkittua ja huolella toteutettua. Kirjoittamisessa tyyli on yhtä tarkka käsite kuin pukeutumisessa. Kirjoittamiseni muistuttaa ehkä parhaiten ruoanlaittoa kaikista muista toiminnoista joissa ihminen käyttää luovuuttaan, ideoitaan sekä toteuttaa ja ilmaisee omaa käsitystään maailmasta.

Yleensä blogini tekstit syntyvät siten, että saan idean jossain ulkona, bussissa, metrossa, juoksulenkillä, ja jos idea ei heti unohdu, rupean kirjoittamaan heti tilaisuuden tultua. Vasta kirjoittaessani sitten suunnittelen tekstin kokonaisuuden. Saatan kirjoittaa yhden kappaleen ja tutkia sitä hetken aikaa. Mietin mitä uutta asiasta voisi sanoa, vai onko mitään uutta sanottavaa. Voiko asian kääntää päälaelleen, tai lähestyä sitä kokonaan eri suunnasta kuin ennen; ylä- tai alapuolelta eikä aina sivulta. Kenties voin ensin pureutua asian ytimeen ja sitten kaivautua ulos kuin mato ja kirjoittaa siitä? Entä miten panen kaiken tarjolle, minkälaisiin astioihin? Vaihtoehtoja riittää.

Kirjoittamisessani on vain yksi ehdoton perussääntö: sanon asiat suoraan. Blogini tekstit eivät kuitenkaan ole kenellekään tietylle osoitettuja. Tämä on kieltämättä aika hankala ristiriita, koska lukijat kai useimmiten kiinnostuvat teksteistä joiden kirjoittaja tuntuu osoittavan ajatuksensa suoraan hänelle? Luin joskus jostain, että kirja on avoin kirje koko maailmalle. Tekstini ovat minun avoimia viestejäni maailmalle. Toivon että ne osuvat oikeisiin maaleihin. Joskus ne osuvat vääriin maaleihin, mutta minkä minä taas sitten sille voin.

Teksti laajenee niin pitkälle kuin katson tarpeelliseksi. Olen joskus jättänyt jotain aivan asiaan liittymätöntä pois, mutta yleensä tekstini on yhden kirjoituskerran ja lyhyen mietinnän jälkeen mielestäni valmis eetteriin. Muutamia kertoja olen vasta jälkeenpäin havainnut että tarkempi stilisointi olisi ollut tarpeen. Luomisen vimma sokeuttaa, eikä kielioppi ole muutenkaan valoisin puoleni. Mutta eivät nämä vuodatukset kai niin kauhean vakavasti otettavia juttuja ole, ei ole tarkoituskaan olla? Varsinkaan tässä nimenomaisessa blogissa, kun ehdottomasti valtaosa teksteistä on pelkkää kuvitelmaa. Joku on luultavasti närkästynyt, mutta en oikein voi ottaa vakavasti sellaista närkästystä jonka fiktiivinen, tyhjästä nyhjäisty olento tai tilanne on aiheuttanut.

 

08.12.2005 - 08:55

Anteeksi oudot fonttityypit tässä ja edellisessä kirjoituksessa mutta olen kirjoittanut tekstit toisaalla. Pyydän saman tien anteeksi myös sitä että olen olemassa ja kaiken lisäksi tällaisena kuin olen.

Mutta asiaan.

Vanha sanonta kuuluu: Jolla onni on, se sen kätkeköön. On toisin sanoen vähintäänkin kohtuullista muita, mahdollisesti huono-osaisempia ihmisiä kohtaan pitää naamansa kiinni jos itsellä sattuu menemään hyvin. Hyvää onneaan, hyvin menemistä sietää nimittäin hävetä.

Mikä sitten on "hyvin menemistä"? Käsitykset vaihtelevat runsaasti. Jonkun mielestä hyvin menemistä on se, ettei mene huonosti. Toisen mielestä taas kukaan ei voi kehuskella sillä, että menee hyvin, jollei kyseistä henkilöä ole kohdannut lottovoittoon verrattavissa oleva onnenkantamoinen. Suurin osa ihmisistä varmaan tyytyy käsitykseen, että hyvin menee silloin kun kaikki ei ole ihan pelkkää pehvaa.

Hyvin menemistä ei pidetä asianomaisen omana saavutuksena. Kyse on aina tuurista ja tavallisimmin lisäksi täysin ansaitsemattomasta edusta eikä itsestä tai muista riipumattomasta olotilasta tai -suhteesta. Ja koska kyseessä on etu, se on joltakin toiselta pois, joltakin, jolla kyseistä etua ei ole eikä tule. Etu on aina vääryydellä riistetty pala ihmiskunnan yhteisestä kakusta, ja kenelläkään ei ole oikeutta edes haaveilla isommasta palasta kuin muille mahdollisesti on jaettu.

Erityisen väärin tekee hän, joka pyrkii omakätisesti vaikuttamaan siihen miten elämä menee. Tällä tavalla aktiivinen ihminenhän voisi esim. lakata kuuntelemasta heitä jotka alituiseen lannistavat häntä, tai hän saattaisi tehdä jotakin konkreettista elämälleen, pyrkiä pois sietämättömistä oloistaan, tai jotakin muuta röyhkeää ja eriarvoistavaa. Omaan tilanteeseensa vaikuttaminen on myös hyvin halpamaista, koska silloin ihminen ei enää ole muiden ja muiden mielipiteiden armoilla, jolloin mielipiteen ilmaisijoille tulee paha mieli kun he menettävät kohtalotoverin. Ihmisen tulee olla nöyrä ja passiivinen ja varoa jatkuvasti muita eikä osoittaa muita pelottavaa oma-aloitteisuutta.

Olennaista onkin tässä kohtaa muiden kokema menetys. Ihminenhän katsoo tietyllä lailla omistavansa kohtalotoverinsa. Kohtalotoverit ovat ystäviä keskenään. He eivät ole tai edes yritä olla parempia kuin toiset, vaan tyytyvät osaansa ja asemaansa vastaan mukisematta. Tärkeätä on, että kohtalotovereiden yhteenkuuluvuutta ei vaaranneta millään ylimääräisillä seikkailuilla hyvinvoinnin ihmeellisessä maailmassa. Kohtalotoverit pysyttelevät omalla tasollaan eivätkä edes kaipaa pois, koska siellä, missä ollaan poissa, ei ole kohtalotovereita.

Hyvin menemistä ei ole sopivaa ilmaista millään tavalla, koska hyvällä tuurilla kehuskeleminen on sopimatonta ja taas kerran loukkaa heitä, joilla saattaa mennä huonommin. Ja sekin on hyvin menemistä, ettei valita. Valittamattomuus ja kohtalainen tyytyväisyys omaan oloonsa on loukkaavaa, koska silloin he, jotka valittavat, joutuvat eriarvoiseen asemaan valittamattomien kanssa. Tarkkaan ottaen kehuskelemattomuuskin on väärin, koska silloinhan hän, jolla menee hyvin, jättää kertomatta tuuristaan, mikä taas on loukkaavaa heitä kohtaan, jotka vartioivat yleisten etujen tasaista jakautumista. Etujen vartijoille aiheutuu runsaasti lisää vaivaa kun he joutuvat ottamaan selville hyvin tai huonosti menemisiä muuta kautta kuin asianomaiselta itseltään.

Heillä, joilla näyttäisi menevän hyvin, on mitä todennäköisimmin hallussaan tarkoin vartioitu salaisuus, onnikätkö, josta he onneaan ammentavat. Kätkö sisältää muilta pimitettyä materiaalia, jota kätkön omistaja käyttää häikäilemättä hyväkseen. Omistaja käy kätköllään yleensä öiseen aikaan ja muilta salaa. Hän hiipii hiljaa kätkölleen, avaa sen ja levittää eteensä hyvän onnensa rakennusaineet. Ne hohtavat himmeää utuaan kuin salaisen kulta-aarteen kalleudet. Hän hellii onnensa palasia, hivelee ja nostelee niitä käsiinsä yksi kerrallaan. Kaiken aikaa hän pitää mielessään sen, että muilta puuttuvat nämä palaset elämästään. Tämä ajatus tuottaa onnikätkön omistajalle erityisen suurta nautintoa. Hän päättää mainita valittuja yksityiskohtia onnikätkönsä sisällöstä muita ärsyttääkseen heti kun vain sopiva tilaisuus tarjoutuu.

Etujen vartijoiden suurin unelma on löytää tällainen kätkö. Silloin he voivat vetää päivänvaloon kriittisesti tarkasteltavaksi kaiken sen, mihin kätkön omistajan hyvin meneminen perustuu. Todennäköisesti onnikätkön sisältö osoittautuu hyvin vaatimattomaksi, jopa surkuhupaisaksi kokoelmaksi erilaisia onnistumisen ja ilon hetkiä. Onnikätkön omistajan hyvän kohtalon salaisuus onkin vain lapsellista iloa mitättömistä asioista. Oikeastaan onnikätkön omistaja huiputtaa itseään jatkuvasti ollessaan nauttivinaan onnikätkönsä sisällöstä. Jos onnikätkön sisältö saataisiin vedetyksi julkisuuteen ja yleisen keskustelun aiheeksi, onnikätkön omistajalle tehtäisiin oikeastaan vain palvelus: hänet herätettäisiin elämän mittaisesta harhastaan.

07.12.2005 - 11:30

Sarja jatkuu edelleen. Sain nimittäin lukijapalautteessa ikään kuin tilauksen tekstistä! En tiedä vastaako tämä kirjoitukseni läheskään lukijan tarkoitusta, mutta seuraavassa on nyt sitten listattu joitakin havaintoja. Valitan jälleen kerran mahdollista epäselkeyttäni, ajatustyötäni haittaavat rankan juhlinnan jälkeisen bulttiksen rippeet.

Kukapa ei tahtoisi tuntea itseään tärkeäksi? Monet meistä ovat oikeasti tärkeitä ihmisiä, tieteilijöitä, taiteilijoita, ammattilaisia, jotka tekevät työtä paitsi omakseen ilokseen myös koko ihmiskunnan hyväksi. Näiden ihmisten merkitys on kiistaton ja he saavat runsaasti arvostusta. Jotkut meistä ovat kuitenkin myös omasta mielestään tärkeämpiä kuin toiset. Ainoastaan nämä ihmiset itse tietävät miksi näin on, mutta he ilman muuta olettavat myös muiden tietävän. Heissä nyt vain on jotakin poikkeuksellista. He tekevät kaikkensa jotta heidän poikkeuksellisuutensa saisi ansaitsemansa aseman muihin, tavanomaisempiin nähden.

Monet oikeasti tärkeät ihmiset myös käyttäytyvät suurieleisesti, mutta ovat vastapainoksi hyvin karismaattisia, ystävällisiä ja huomaavaisia ihmisiä niin seuralaisena kuin huomion kohteena ollessaan. He ovat aitoja diivoja, he tuntevat tarkkaan oman arvonsa ja mittakaavansa. On kuitenkin olemassa myös diivailijoita, joiden käytös on toisinaan jopa surullisen perusteetonta itsekorostusta.

Näitä diivailijoita on sekä miehiä että naisia. Miesdiivailijat ovat jossain määrin harvinaisempia kuin naisdiivailijat, tai sitten miesdiivailijat kykenevät kätkemään piirteensä paremmin, koska miehen ei lähtökohtaisesti oleteta tekevän itse numeroa itsestään, diivailevan. Sen sijaan on huomattavan yleistä, että muut tekevät miehestä numeron heti kun mies on tehnyt jotakin, olipa merkittävää tai ei. Naisen on miestä ankarammin ansaittava muiden arvostus ja erityisesti arvostuksen osoitukset.

Yhtä lailla kuin naiset luovat piirteitä itseensä, myös miesdiivailijat tekevät niin. Heidän on tuotava oletettu poikkeuksellisuutensa esiin tavalla taikka toisella.

Eräs tavallisimpia miesdiivailijan tunnusmerkkejä on korostettu herrasmiesmäisyys. Miesdiivailijan herrasmiehen elkeet ovat jopa huvittavan suurikokoisia ja viiltävän naiivilla tavalla epäitsekkäitä. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä eikä poikkeuksellista. Arkielämässä on tavallista että tiettyjä seurustelukaavoja ja -tyylejä liioitellaan huvin vuoksi.  Mutta miesdiivailija on aivan tosissaan. Hän odottaa saavansa elkeilleen vastakaikua joko samassa mittakaavassa tai mieluiten hieman yli. Hän kaipaa varauksetonta ja jatkuvaa ihailua tekojen ja sanojen tasolla koska on niin erinomainen seuralainen. Jos miesdiivailijan seuralainen ei osoita riittävän näkyvästi arvostavansa etuoikeuttaan saada esiintyä miesdiivailijan seurassa ja keskity täysin nauttimaan tämän huomiosta, tämä joko karsii pettyneenä elkeitään tai sitten menettää mielenkiintonsa seuralaiseensa kokonaan. Joka tapauksessa hän osoittaa selvästi pettymyksensä ja kokemansa kunnioituksen puutteen seuralaiselleen. Ääritapauksessa seuralainen saa myöhemmin parannella mustelmia.

Miesdiivailijan käyttäytymistä leimaa voimakas kiitoksen jano. Olipa hänen tekonsa pieni tai suuri, hän itse pitää sitä aina yhtä poikkeuksellisena sekä laadultaan, tasoltaan että määrältään. Ei kukaan toinen asettele astioita tiskikoneeseen yhtä taitavasti. Ei kukaan toinen vie lasta päivähoitoon yhtä antaumuksella. Ei kukaan maksa asuntolainaa pois yhtä jämptisti. Ei kukaan pelasta toisen henkeä yhtä vaarallisesti. Teon seuraukset eivät ole niin yhtä tärkeitä kuin teko itse. Miesdiivailijalle ei kuitenkaan kiitokseksi riitä se, että hänelle sanotaan "Kiitos". Miesdiivailija odottaa aina konkreettista vastalahjaa, jonka ei välttämättä tarvitse olla missään suhteessa teon laajuuteen tai merkitykseen, vaan vastalahja voi vallan mainiosti olla arvoltaan suurempi. Miesdiivailija ei tunne itseään vaivautuneeksi vaikka kehuja tulisi liiankin kanssa.

Yksi hyvä tapa kerätä toisten huomiota on itsestään puhuminen. Miesdiivailija löytää aina jonkin aasinsillan minkä kautta voi johdattaa kulloisenkin seurueensa mielenkiinnon itseensä. Jos keskustelun tiimellyksessä ei havaita miesdiivailijan johdattelua, hän on valmis ryhtymään jopa dramaattisiin toimenpiteisiin. Jos ollaan ravintolassa tai muulla julkisella paikalla, hän voi ruveta puhumaan kotiinlähdöstä. Tai hän voi todeta keskustelunaiheiden ilmeisesti loppuneen tai ruvenneen kiertämään samaa rataa. Tai hän voi ilmoittaa, ettei enää vain viihdy. Kahdenkeskisessä tilanteessa miesdiivailija voi heittäytyä puhumattomaksi tai poissaolevaksi, tai hän voi kadota keittiöön tai kylpyhuoneeseen pitkäksi ajaksi. Yksin jätetty seuralainen varmasti tajuaa virheensä. Sen sijaan miesdiivailija ei yksin ollessaankaan tajua käytöksensä naurettavuutta vaan yksinäisyydessään hän ajattelee riistävältä muilta jotakin kaunista ja arvokasta - eli tilaisuuden paistatella hänen hehkussaan - ja nauttii kuvitellessaan muiden kärsimyksiä.

05.12.2005 - 14:40

Jatkan edelleen joutohetkien mietteillä. Jälleen kerran pahoittelen jos teksti jää kovin epäsiistiin tai -selvään muotoon. Tapan aikaa ja siinä puuhassa voi vähän roiskua.

Joillekin naisille naiseuden  korostamisesta tulee pakkomielle. Toisinaan naiset generoivat olemukseensa ja käytökseensä naisellisuutta korostavia piirteitä, joita heissä ei luonnostaan ole. Tämä johtaa nähdäkseni naisellisuuden ja naiseuden mutaatioihin: piirteistä tulee pysyviä, mutta ne perustuvat virheeseen. Nämä piirteet ovat usein erilaisia tarpeita, jotka mutaation kautta korostuvat huomiotaherättävällä tavalla. Ylikorostuneet piirteet ovat toisaalta niin tavallisia, että emme kiinnitä niihin huomiota muuta kuin poikkeustilanteissa tai jos piirteistä on meille haittaa.

Otetaan esimerkiksi huolehtimisen tarve. Naisilla ajatellaan olevan synnynäinen tarve huolehtia toisista ja toisten hyvinvoinnista. Epäitsekäs ja epäitsekkäästi käyttäytyvä nainen on helppo hyväksyä, hän kelpaa kaikille. Saavuttaakseen ympäristönsä hyväksynnän jotkut luonnoltaan vähemmän emomaiset naiset saattavat tietoisesti ryhtyä kantamaan huolta kanssaihmisistään. He toteuttavat operaationsa lähinnä retoriikan tasolla, mutta myös toiminnan tasolla. Heidän puheessaan vilisee sanoja ja sananparsia, jotka osoittavat kuinka kiinnostunut nainen on lähellä olevista ihmisistä ja siitä että heillä on kaikki hyvin. He saattavat myös äidillisesti huolehtia siitä, että muilla on riittävästi vaatetta yllään, sopivat kengät jalassaan ja nenäliina taskussaan. Mutaatioksi tämän tekee se, että hyvän olon sijaan heidän toimintansa tekee toiset kiusaantuneiksi. Toiset havaitsevat, tietoisesti tai tiedostamattaan, näön vuoksi hössöttäjän hyvin peitellyn vilpillisyyden.

Toinen hyvä esimerkki voisi olla huomion kaipuu. Naiset ovat tunnetusti toisinaan hyvin epävarmoja ja riippuvaisia muiden mielipiteistä. He tahtovat makutuomaria vaateostoksille ja kodinsisustukseen. He tahtovat jonkun lukevan työhakemuksensa, tarkistavan veroilmoituksensa ja tulevan henkiseksi tueksi autonkatsastukseen. Yleisestikin naiset pitävät siitä, että tärkeät asiat tehdään jonkun kanssa yhdessä. En edes yritä arvailla mistä tämä sitten johtuisi. Joskus sitten, mutaation seurauksena, tämä huomion, seuran ja yhteisyyden kaipuu muuttuu ripustautumiseksi. Ripustautuva nainen ei voi päättää mitään itse vaan hänen on kysyttävä muiden käsitystä kaikesta mitä aikoo tehdä. Jos hyvin käy, hän saa kaksi mielipidesuuntausta saman pöydän ääreen ja kiistelemään keskenään siitä mitä naisen olisi parasta tehdä. Tällöin nainen tuntee itsensä tärkeäksi ja haluttavaksi. Jos nainen noudattaa saamaansa neuvoa ja homma menee pieleen, syy on neuvon antajan eikä naisen itsensä. Huonon neuvon antajan on sitten tehtävä kaikkensa jotta nainen leppyisi.

Yksi mutaationa pitämäni piirre on edellisille vastakohtainen: yltiöpäinen pienuuden tavoittelu. Monet naiset häpeävät ulkonäkönsä isoimpia piirteitä. Leveät olkapäät, iso leuka tai nenä, pitkä vartalo, suuret jalat tai takapuoli aiheuttavat kieltämättä päänvaivaa kenelle tahansa naiselle. Mutta sitten taas on heitä, jotka mutaation seurauksena rupeavat seisomaan, istumaan, kävelemään tai elehtimään siten, että peittäisivät liian suuret piirteensä. Naiset rupeavat puhumaan ohuella pikkutytön äänellä. He istuvat hartiat eteenpäin taivutettuina, jotta niiden leveys tai rintojen koko ei herättäisi huomiota. He käyttävät kaapumaisia vaatteita. He kasvattavat luonnottoman pitkät kynnet jotta sormet näyttäisivät sirommilta. Kaiken kaikkiaan he tekevät kaikkensa jotta vaikuttaisivat pienemmiltä ja vaarattomammilta. He saattavat kammota omia lihaksiaan. Unelmissaan he tulevat kannetuiksi pois tai käpertyvät suureen syliin. Sanalla sanoen: he kuluttavat elämänsä etsiessään jotakin itseään väkevämpää tajuamatta, etteivät todellisuudessa tarvitse sellaista selviytyäkseen.

Eräs mutaatiotyyppi on jokseenkin harvinainen mutta useimmiten huomiotaherättävä. Se liittyy häveliäisyyteen ja oikeuteen omaan ruumiiseensa. Jotkut naiset pitävät ehdottoman naisellisena piirteenä omien ruumiintoimintojensa ja sairauksiensa julkista selvittelyä. He suorastaan rakastavat sairauksia. Miespuolisen elämänkumppanin ruumiintoiminnot ja sairaudet kuuluvat yhteiseen omaisuuteen siinä kuin auto taikka antiikkipiironki, joten niistä voi puhua yhtä huolettomasti kuin omistaan. Lasten sairaudet eivät ole sen enempää yksityisasioita kuin miestenkään, vaan oikeastaan yleissivistystä. Naisen tehtävä huoltajana on tiedottaa lähiympäristöä lapsensa intiimeistä ominaisuuksista, jottei jäisi epäselväksi kuinka vaikeahoitoinen lapsi voi olla. Naiselle intimiteettisuoja merkitsee sitä, että jos joku kyseenalaistaa hänen vaivansa tai sairautensa vakavuuden, naisella on oikeus puolustautua raivokkaasti. Muiden intimiteettisuojat eivät ole hänen ongelmansa, vaan jokaisen on pidettävä omistansa huolta.

Seurallisuus, tuo naisellisuuden parhain piirre, voi myös mutaation seurauksena kääntyä sekä naista itseään että hänen ympäristöään vastaan. Melkein jokaisessa juhlassa, jossa on paikalla sekä miehiä että naisia, on läsnä ainakin yksi nainen, joka ei viihdy hetkeäkään yksin. Hän hivuttautuu eri seurueisiin, etenkin itselleen ennestään tuntemattomiin, ja rupeaa rohkeasti juttusille. Pikku hiljaa hän varastaa koko tilanteen itselleen. Hän onkin yhtäkkiä se, jonka luokse muut ovat tulleet, hän on keskipiste ja keskustelun puheenjohtaja, joka jakaa puheenvuorot ja arvioi mielipiteet. Juhlan edetessä nainen siirtyy seurueesta toiseen ja jatkaa myyräntyötään. Vähä vähältä hän ottaa selville mielipiteitä itsestään, ja liittoutuu heidän kanssaan, jotka suhtautuvat häneen suopeasti tai edes nöyrästi, käydäkseen heitä vastaan, jotka suhtautuvat häneen epäluuloisesti tai välinpitämättömästi. Yleensä hän saa jostakusta itselleen kilpailijan; joku kerää talteen ne pisteet jotka naiseltamme jäävät saamatta. Kun juhlat ovat päättymässä ja suunnitellaan ehkä jatkopaikkaa, naisemme löytää itsensä yhden ryhmittymän keulasta. Ryhmittymiä on tavallisesti useita. Jatkopaikan valinnasta tulee näiden titaanien kohtaaminen, jopa taistelu. Voittaja jatkaa rinta rottingilla iltaa koko seurueen kanssa, kun taas hävinnyt katoaa loukkaantuneena paikalta ja soittaa kiitospuhelunsa isäntäväelle mahdollisimman aikaisin seuraavana aamuna, iloisena siitä, että ymmärsi kerrankin jättää X:n järjestämät, tunnetusti kosteat jatkot väliin.

02.12.2005 - 15:03

Piti pysyä poissa mutta kun alkuperäiset suunnitelmat eivät toteutuneet. Sitä paitsi dokaaminen alkaakin vasta huomenna.

Tässä odotellessani taidankin hieman luonnostella yhtä kirjallista suosikki-ihmistyyppiäni: parantajia. Joskus vielä kirjoitan romaanin parantajista.

Parantajia voivat olla sekä miehet että naiset. Olennaista on se, että parantajat pitävät omistaan poikkeavia persoonallisuuden piirteitä ongelmina. Aivan erityisesti epätavalliset piirteet ovat ongelmia ihmisille itselleen. Parantajan mielestä ihmiset eivät voi voida hyvin jos ovat erilaisia kuin muut. Parantajan persoonallisuuden piirteistä itse asiassa puuttuu samastumisen tahto, mutta se on korvautunut korostuneella pelokkuudella kaikkea vierasta kohtaan. Ennakkoluulottomat ihmiset ovat keskeneräisiä, ja parantajan elämän tarkoitus on tehdä heistä kokonaisia.

Kun parantaja tapaa mielestään oudon ihmisen, hän ei edes yritä ymmärtää tätä tai anna tämän olla oma itsensä, vaan hänelle tulee välitön tarve "parantaa", eli tehdä oudosta ja vääränlaisesta ihmisestä tavallinen - samanlainen kuin parantaja itse on. Parantaja katsoo olevansa tavallisten ihmisten joukossa poikkeuksellisen edustava yksilö, lajinsa parhaimmistoa. Hän luottaa arvostelukykyynsä täydellisesti. Parantaja on tässäkin mielessä poikkeuksellinen aktiivinen ihminen. Hän ei näe puuttuvansa toisen persoonallisuuteen vaan uskoo täyttävänsä inhimillisen velvollisuutensa, välittävänsä toisista. Parantajan mielestä he, jotka tyytyvät vain hyväksymään tai olemaan hyväksymättä näkemänsä ja kuulemansa erikoisen ihmisen kohdatessaan, ovat välinpitämättömiä.

Parantajat toteuttavat elämänsä missiota lausumalla kaikissa mahdollisissa tilanteissa ääneen analyysejaan toisten persoonallisuudesta, heidän motiiveistaan ja elämäntilanteestaan. Muut ihmiset ovat parantajan potilaita ja suojeluksessa, jopa tietämättään. Eivät ongelmaiset ihmiset nimittäin aina tiedosta ongelmiaan ennen kuin parantaja on ne heille osoittanut. Parantaja uskoo vakaasti, että jos toiset vain kuuntelevat häntä, he havahtuvat viimein huomaamaan persoonallisuutensa, elämäntilanteensa tai -tyylinsä puutteet ja ongelmat. Kun parantaja on lausunut tyhjentävän diagnoosinsa potilaidensa ongelmista, hän odottaa potilaidensa osoittavan kiitollisuutta parantajaansa kohtaan. Jos potilas ei tätä ymmärrä tehdä, hänellä on ongelmia itsetuntonsa kanssa. Potilas ei pysty kohtaamaan totuutta itsestään.

Eräs parantajien lempikäsitteistä onkin itsetunto. Itsetunnon ongelmilla voi selittää mitkä tahansa puutteet. Itsetunto on parantajien käsityksen mukaan eräänlainen ihanne, jonka täytyy toteutuakseen olla täsmälleen tietynlainen. Hyvä itsetunto ilmenee erikseen määritellyllä tavalla. Se on kuin jokin aineeton hyödyke. Sillä on tarkat tunnusmerkit. Ihminen, jolla on  hyvä itsetunto, ei hätkähdä mistään, ei pelkää mitään, ei väistä mitään, ei sure mitään, ei kadu mitään. Ihminen, jolla on huono itsetunto, tekee tätä kaikkea. Hänen hyödykkeensä on viallinen. Onneksi parantaja voi korjata viat koettelemalla viallisia itsetuntoja. Nimittäin parantajien keskuudessa vallitsevan käsityksen mukaan itsetunnon puutteet korjautuvat jos viallinen itsetunto ensin tuhotaan ja sitten rakennetaan uudelleen, parantajan hyväksymällä tavalla. Tästä vaivannäöstä parantaja odottaa saavansa palkaksi potilaansa syvän kiitollisuuden. Parantaja ei muuta vaadi, hän on äärimmäisen pyyteetön ihminen.

Parantajat ovat usein terveydenhuoltoalan koulutuksen ulkopuolelle jääneitä henkilöitä. He eivät mielellään sano, etteivät tulleet hyväksytyiksi himoitsemalleen ja suuresti arvostamalleen alalle, koska hehän ovat ilman muuta hyväksymisen arvoisia, mutta valitettavan epäonnisia. Heitä kirvelee koko ikänsä kaipuu ammattiin, jossa voisivat oikeasti parantaa ihmisiä, mutta toisaalta, parantajan työhän ei ole nimikkeisiin tai oppiarvoihin sidottu, opittu taito, vaan suuri lahja.

01.12.2005 - 14:19

Tähän aikaan vuodesta sopii miettiä mitä itsenäisyys oikein on.

Unohdan sanakirjamääritelmät ja pysyttelen konkretian ja arkielämän tasolla. Jostain luin hiljattain, että luova ihminen kammoksuu määritelmiä. Minä olen nyt sitten luova ihminen ainakin tämän kirjoituksen ajan.

Jospas asiaa voisi avata sen perusteella mitä olen viime päivinä sattunut näkemään, kokemaan ja kuulemaan. Päätelkää itse ne tilanteet joissa olen perskohtaisesti ollut osallisena jos asia kiinnostaa.

Itsenäisyys merkitsee mm. sitä, että

- pääsee juoksentelemaan kahvilan lattialla pöytien välissä ilman valvontaa.

- uskaltaa huutaa pää raivosta punaisena julkisella paikalla.

- pääsee käymään vessassa yksin.

- saa pitää omaa matkalippuaan kädessä.

- kukaan ei valita jos ostaa viidentoista euron joulukalenterin.

- saa päättää vetääkö kumisaappaat vai lenkkarit jalkaan pakkasella.

- voi kenenkään tietämättä hyppiä autojen edessä pimeällä ajotiellä.

- jättää heijastimen kotiin jos se ei sovi muuhun asuun.

- osaa ajastaa videon.

- saa päättää mikä ruoka on hyvää ja mikä ei.

- saa päättää mikä ruoka on terveellistä ja mikä ei.

- saa päättää montako lasillista viiniä on soveliasta juoda lasten läsnä ollessa.

- uskaltaa lopettaa viinin juomisen kun tulee humalaan.

- tajuaa lopettaa viinin juomisen ennen kuin tulee humalaan.

- juo yhä lisää viiniä vaikka on jo humalassa.

- saa päättää millä tuolilla anoppi istuu joulupöydässä.

- osaa korjata vessan lavuaarin viemäriputken.

- löytää luistimet autotallin hyllystä.

- osaa solmia luistinten nauhat.

- tunnistaa jakoavaimen neuvoa kysymättä.

- osaa päivittää tietokoneen virustorjuntaohjelman ja palomuurin.

- tietää mikä on palomuuri.

- ei tervehdi ikävää naapuria.

- tervehtii ikävää naapuria kovaäänisesti.

 

Listaa voisi jatkaa mutta nyt on mentävä. En taidakaan olla kovin itsenäinen ihminen eikä luovuudellekaan enää anneta sijaa.

Toivotan juhlallista itsenäisyyspäivää kaikille!

Olen baanalla ja todennäköisesti enemmän tai vähemmän juovuksissa koko viikonlopun, joten päivitellään tätä blogia taas ensi viikolla.

Tsau.