Eilen väistin pusseineni ja kasseineni ennen rullaportaisiin menoa kahta ronskia reissumiestä, jotka olivat napanneet jotakin itseään väkevämpää. Miehet kulkivat peräkkäin, etummainen oli rohkeampi ja yllytti takimmaista liikkumaan liukkaasti, vaikka tämä silminnähden arasteli rullaportaisiin menoa. Ne ovat jyrkät ja pelottavat, etenkin, jos maailma pyörii silmissä.

Etummainen mies vähätteli takimmaisen epäröintiä, rahisi ja jorisi kutsuvasti astuessaan kohdalleen osuneelle portaalle. Takimmainen mies hieroi sänkeään, mutta tarttui sitten päättäväisellä otteella nopeasti etenevään kaiteen hihnaan ja antautui hänkin rullaportaiden kuljetettavaksi.

Jättäydyin hieman jälkeen heistä. Totesin sydämeni hakkaavan kiivaasti, muovikassin kahvat pureutuivat syvälle hikisiin kämmeniini ja koin äkillisen mielihalun sulkea silmäni.

Eihän siitä ole kuin muutama viikko, kun seisoin samassa paikassa romppeineni, kädet sormenpäitä myöten täynnä kannettavaa. Yhtäkkiä ohitseni vilahti jotain, joka vieri oudon kevyesti ja äänettömästi alas portaita. Ehdin sitä ihmetellä, niin kuin hidastetussa filmissä. Yleensähän kuuluu karmea kolina jos ihminen putoaa portaita alas. Nyt tulin yllätetyksi ja jouduin avuttomana katselemaan, kun mies putosi putoamistaan kohti alempana seisovia ihmisiä, jotka olivat autuaan tietämättömiä uhkaavasta vaarasta. En saanut ääntäkään kurkustani.

Vain metrejä ennen törmäystä ensimmäiseen ihmiseen, nuoreen mieheen, tämä kääntyi ja havaitsi tilanteen. Olisiko suojelusenkeli ollut hänen mukanaan ja koskettanut hänen olkapäätään. Täytyi olla! Miksi muuten kukaan yhtäkkiä katsoisi rullaportaissa taakseen? Samassa putoava mies sai jostain tyhjästä otteen niin, että hänen vauhtinsa pysähtyi. Suojelusenkelin viitan helma osui kohdalle, arvelisin. Hänen päänsä kumahti ilkeästi iskeytyessään portaaseen ja hän jäi paikalleen kylkiään pidellen mutta vaikutti enimmältään olevan kunnossa. Muutkin huomasivat vihdoin mitä oli ollut tapahtumassa.

Nuorukainen ryhtyi heti auttamaan kaatunutta miestä jaloilleen. Hänen edellään olleet sen sijaan kiirehtivät pois paikalta. Joku minun takanani oli älynnyt vetää hätäjarrusta ja portaat pysähtyivät pehmeästi. Läksin laskeutumaan alas päin.

Saavutin nuo kaksi miestä, laskin toisen kantamukseni portaalle ja tartuin pudonneen miehen hihaan pitääkseni häntä pystyssä samalla kuin nuorukainen keräsi portaille hujan hajan levinneitä tavaroita. Pudonnut mies oli harmaapäinen, ja hänen silmissään leiskui kauhu. Hänen olemuksensa oli hyvin hauras ja vapiseva. Hän ei tuoksunut alkoholille. Katseemme kohtasivat ja tunnistin piirteen hänen ilmeessään tai jossakin, en tiedä missä, enkä mitä.

Nuorukainen sai tavarat kokoon, sulloimme ne iäkkäämmän miehen paperikassiin, josta oli kahva katkennut. Autoin miehen portaita alas ja istahdin hänen kanssaan hetkeksi penkille. Nuorukainen lähti omille teilleen varmistuttuaan, ettei meillä ollut hätää. Minä olin yhä pelästynyt enkä edes halunnut lähteä jatkamaan matkaa. Minua itketti. Olin väsynyt ja kivulias itsekin. Olisin halunnut huutaa ja raivota silkasta helpotuksesta ja myös kiukusta niitä kohtaan, jotka olivat paenneet paikalta, kuten myös itseäni kohtaan, kun en ollut kyennyt toimimaan ajoissa, vaikka minulla olisi ollut ehkä tilaisuus estää tapahtunut, mutta  kyselin vain hänen vointiaan, ja hän kertoi sairastavansa Parkinsonin tautia. Hänen otteensa liukuhihnasta oli livennyt, kun hän oli yrittänyt ohittaa portaissa seisovia ihmisiä. Hän soimasi itseään, kun oli mennyt rullaportaisiin, vaikka lääkäri oli häneltä sen monta kertaa kieltänyt.  Hän puhui selkeästi ja epäröimättä aluksi, mutta siinä puhellessamme järkytys lieventyi ja sitä myöten puhe vaikeutui. Mies mainitsi, että joku keskus aivoissa joutui luopumaan vallasta ja Parkinson otti taas ohjat.

Sain miehen saatetuksi jälleen matkaan hetken levon jälkeen. Hän lupasi mennä suoraan kotiin ja välttää rullaportaita. Tuttu lääkäripariskunta oli sattumalta tulossa illalla häntä katsomaan, he voisivat tutkia mahdolliset vauriot. Hän halusi välttämättä antaa minulle puhelinnumeronsa jotta soittaisin hänelle, jotta hän voisi tarjota kiitokseksi minulle pullakahvit. Otin numeron vastaan, toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot ja erosimme.

Puristin muovikassien kahvoja ja avasin väkisin silmäni. Miehet horjahtelivat vaarallisen näköisesti edelläni, mutta pysyivät pystyssä. Etummainen mies rauhoitteli takimmaista kuin pientä lasta, samalla kuin ärisi jotakin ohitse ryntäävistä metromatkustajista. Portaat loppuivat, ja jännitin pääsevätkö he astumaan kyydistä. Sekin sujui. Hengähdin syvään.