Ikkunalaudallani on anopinkieli. Ostin sen noin vuosi sitten jostain tarjouksesta. Ajattelin kokeilla josko sen tapainen vaatimaton kasvi kestäisi minun hoitoni. En edes vaihtanut sitä parempaan purkkiin koska se oli lähtökohtaisesti koeajalla.

Ihastuin sen nimenomaisen yksilön väreihin. Pääväri on ailahtelevan vihreä, lehdissä on syvää sammalenvihreää sekä vaaleampaa, iloisempaa vivahdetta, ja jokaisen lehden reunaa koristaa iloisenkeltainen raita. Lehdet kurkottelevat ylpeinä ja tappavan teräväkärkisinä kohti aurinkoa.

En ole aivan selvillä kuinka anopinkieltä tulee hoitaa, mutta päättelin sen olevan jotain sukua mehikasveille eli kaktuksille ja sen sellaisille, ja rupesin alusta asti kastelemaan sitä hyvin säästeliäästi. Työnsin sen multaan yhden ravinnepuikon. Se tuntui pitävän kohtelusta. Se kasvatti heti ensimmäisten viikkojen aikana uusia versoja juureensa. Kutsuimme niitä sen poikasiksi. Tytär olisi ehkä ollut parempi ilmaisu, mutta minusta tuntui kamalalta ajatella että elätän ikkunalaudallani jotakuta pahasuista naarasta tyttärineen. Mistään ei sitä paitsi ole ollut saatavissa tietoa siitä kumpaa sukupuolta kasvini on, jos kumpaakaan. Nyt se on joka tapauksessa tuuhea ja komea, mehevälehtinen kasvi, ylpeä mutta jännittävällä tavalla lempeä, reagoi nopeasti, nimenomaan oletetuksi mehikasviksi. Lempeyden vaikutelma voi tietenkin myös johtua sen silmää hivelevistä väreistä.

Viime viikonloppuna anopinkieli järjesti todellisen yllätyksen. Se on kasvattanut juuristaan kahta outoa versoa: kummassakin on varsi ja varressa kiinni ikään kuin nipuksi sidottuja pitkulaisia palkoja tai nuppuja. Olemme tutkineet niitä ja ihmetelleet mitä ne oikein ovat. Lauantai-iltana, kun istuimme myöhään, illan jo pimettyä aterialla (meillä on ruokapöytä ikään kuin olohuoneen puolella), huoneeseen tulvahti jostakin aivan huumaava, makea tuoksu, joka peitti alleen jopa pihvien käryn.

Nousin pöydästä ja nuuskin ilmaa, tuoksu johdatti minut ikkunalaudan luo. Ällistyin. Anopinkielen oudot versot olivatkin kukkia. Osa palkomaisista nupuista oli auennut ja ehkä kolmen sentin läpimittaiset, sirot, tähtimäiset kukat levittivät ympäristöönsä kutsuvaa tuoksuaan. Menin takaisin pöytään ja jatkoimme aterian loppuun täynnä kummastusta. Aamulla menin taas tutkimaan anopinkieltä ja huomasin, että kukat olivat jo lakastuneet.

Seuraavana iltana asetuin olohuoneen sohvalle odottamaan kymmenen uutisia. Äkkiä tunsin taas tutun, voimakkaan tuoksun. Kiiruhdin tutkimaan anopinkieltä. Se oli avannut lisää kukkiaan - ilmeisesti se kukkii vain öisin. Ihastelin sitä, mutta samalla tunsin lievää sääliä sitä kohtaan. Siinä se kerjäsi huomiota tuoksuillaan ja  prameudellaan, mutta onko sillä mitään todellista mahdollisuutta saavuttaa ilmeistä tavoitettaan? Mikä sen muka suomalaisen huhtikuun puolivälissä, ihmisasumuksen ikkunalaudalla ja vieläpä keskellä yötä pölyttäisi?

Sama tuoksushow on nyt toistunut jo neljänä yönä. Viiltävänmakea, toiveikas tuoksu on täyttänyt huoneen. Nuppuja on vielä muutama jäljellä. Tänä aamuna havaitsin, että olohuoneen ikkunalla köllötteli kärpänen. Tunsin suurta huojennusta anopinkielen puolesta. Sillä on vielä mahdollisuus.

Jatkan vielä tätä työpaikkavuodatusta. Olen nimittäin alentuneesti työkykyinen. Tämä on kuin aavemaailmasta.

Nykyinen rauha ja hiljaisuus ovat tuhonneet työtehoni. En osaa keskittyä töihini kun toimistossa on työrauha. Ennen maailmassa, kun jatkuva katastrofin uhka väijyi yläpuolellamme, olimme kaikki ikään kuin skarpimpia, enemmän hereillä. Voiko yleinen tylsistyminen tapahtua näin nopeasti? Voiko mukava elämä aiheuttaa näin äkillisen työmoraalin rappeutumisen?

Jos voisin, istuisin nyt jossakin kaljabaarissa ja kittaisin kaljaa. En ole yleensä ollut sitä sorttia joka nappaa murheeseensa tuikun, vaan pikemminkin muikun. Ikävässä mielentilassa tulee ikävä humala, hyvällä ja ravitsevalla ruoalla täytetty maha sen sijaan lieventää henkistä tuskaa olennaisesti. Onneksi olen toistaiseksi arvostanut laatua enkä niinkään määrää. Kalliiksi on kieltämättä käynyt. Fileet ja kalaherkut ovat tyyristä särvintä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että pieni illanistujainen voisi olla tervetullut. Ehkä pääsiäispyhinä tulee tilaisuus viettää aikaa myös sellaisissa merkeissä.

Eräs alentuneen työkyvyn merkki on myös lievä haluttomuus olla alati tekemisissä työtovereiden kanssa. Nautin tästä yksinäisyydestä, keskittyneistä työrupeamista, jotka voin halutessani vaihtaa seuraan. Nautin siitä, että voin ajatella niitä ajatuksia  jotka putkahtavat mieleeni eikä minun tarvitse pelätä että joku lukee ne tahallisesti väärin kasvoiltani. Voin olla onnellinen jos haluan, tai naurahtaa itsekseni pelkäämättä että minua syytetään työpaikkakiusaamisesta. Mikään ei estä minua kertomasta lapsistani tai heidän tekemisistään muille, jotka niinikään yhtä mielellään jakavat perhe-elämänsä kuulumisia, tiettyyn rajaan saakka. Minua ei myöskään kukaan tai mikään velvoita selvittämään yksityiskohtaisesti mihin pyrin sillä että kerron lasteni puuhista.

Kaikki on niin tavattoman helppoa, että tuntuu aivan epätodelliselta, jopa jonkinlaiselta väärinkäytökseltä.

Sekin tuntuu suorastaan riistolta, että olen tässä tällä tavalla rehvakkaan alentuneesti työkykyinen. Parasta on lisäksi se, että voin milloin tahansa nostaa työkykyni normaalilukemiin, eikä minun tarvitse tehdä siitä tiliä kenellekään, paitsi pomolle, joka voi puolestaan vihdoin osoittaa olevansa tyytyväinen hyvin tehdystä työstä.

Tänä aamuna, kun töihin tultuani olin kaatanut itselleni kupillisen liian väkevää kahvia ja istahtanut papereita notkuvan, sotkuisen työpöytäni ääreen, yhtäkkiä huomasin ajattelevani kuinka hienoa töissä oleminen voikaan olla. Havainnon tekee poikkeukselliseksi se, että tuo ajatus ei ole pälkähtänyt päähänikään yli kahteen vuoteen.

Olen tehnyt säännöllisesti ansiotyötä jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Olen aina pitänyt työnteosta, nykyisessä työpaikassani pidin siitä alkuvuosina jopa liikaakin joidenkin ihmisten mielestä. Mutta silloin kaikki oli uutta ja kiiltävää ja niin paljon tuntui olevan edessä ja saavutettavissa. Paljon myös saavutettiin.

Kuten elämässä yleensä, saavutuksista on maksettava hinta. Me, jotka jo silloin aikanaan lahjoitimme panoksemme ja vähän ylikin, maksamme nyt sitä hintaa. Verot peritään ikään kuin kaksinkertaisina. Uupuneet ja henkilökohtaisiin ongelmiinsa hukkuvat ihmiset eivät enää jaksa toisiaan eivätkä töitään, jotka armotta huutavat tekijää. Työilmapiiri muuttuu sietämättömäksi, suhteet tulehtuvat ja osittain kuolevat, lahoavat ja tuntuvat taakoilta.

Ketään ei silti voisi hylätä, ei edes häntä, joka käyttää päivänsä lehtien lukemiseen, koska ei enää muuhun kykene, vaikka sillä välin toiset paahtavat duunia niska limassa. Eikä häntä, joka ei tule töihin ennen iltapäivää koska ei muka kestä sairasta ilmapiiriä jota on itse ollut alusta asti luomassa. Eikä häntä, joka käyttää päivänsä muiden terrorisoimiseen uhkailuin ja kiristyksin, ja joka tekee jokaisesta työtehtävästä periaatekiistan ja vallankäytön välineen, ja joka silti katsoo itse olevansa kiusattu. Silti joskus on tehtävä myös kipeitä päätöksiä, osittain pakon edessä ja painostuksen alaisena.

Yhdelle annettiin lähtöpassit valtavan metelin saattamana. Myös helpotus on ollut valtava. Huono omatunto on jätetty kylmästi toiseksi. On ollut pelastettava se mitä enää pelastettavissa on, amputoitava sairas oksa. On aivan ihmeellistä miten nopea, välitön ja kokonaisvaltaisesti tervehdyttävä vaikutus tuolla  yhdellä raskaalla päätöksellä ja sen toteutuksella on ollut.

Jääkööt yksityiskohdat tähän. Pääasia on, että töissä on taas hienoa olla. Ei tämä sen hääppöisempää ole kuin ennenkään, nukkavierua yrittämistä, puoliboheemia nippelitiedossa rypemistä, mutta ryvemme nyt edes paremmassa sovussa kuin ennen. Yhteinen hiili, se viimeinen joka saatiin pelastetuksi, on taas alkanut ujosti hehkua. Ei enää juonittelua, ei kyräilyä, ei kuiskailua, ei jatkuvaa räjähtävän konfliktin uhkaa. Sen sijaan yhä raikastuvaa tuulta, happea ja avointa tilaa, avointa mieltä. Huolet eivät ole sinänsä vähentyneet, työ on vastuullista ja tuloja kertyy firmalle vähän mutta hitaasti. Lähtöpassit saaneen laiminlyöntien korjaaminen vie todennäköisesti kuukausia, taloudelliset vahingot eivät tasaannu ilman lisäuhrauksia. Me jäljelle jääneet olemme kuin naimisissa toistemme kanssa vielä pitkään, koska kenelläkään ei ole varaa eikä tilaisuutta ostaa itseään ulos.

Silti on taas niin uskomattoman hienoa olla töissä.

Pojalla oli ollut enkunkoe. Yksi tehtävä oli ollut käännöstehtävä, jossa oli pitänyt kääntää lause englanniksi oman sanavalinnan mukaan. Samalla harjoiteltiin vertailumuotoja. Lause kuului suomeksi näin: Äitini on maailman tärkein/kaunein/ihmeellisin henkilö.

Mielenkiintoinen tehtävä. Lyön vetoa, että jokainen äiti, joka oli saanut kokeen tarkastettavakseen, olisi toivonut että lapsi olisi kääntänyt lauseen: Äitini on maailman kaunein henkilö. Niin minäkin jossain syvällä sisimmässäni toivoin. Vaikka kuinka tahdon olla hyvä äiti, tahdon myös olla nainen, henkilö, ihminen - ja tietenkin kaunis. Myös lapseni silmissä, vaikka lapsen näkemys kauneudesta on toisenlainen kuin aikuisen. Lapselle kauneus merkitsee varmaankin ensisijaisesti tuttuutta ja erityisesti turvallisuutta. Lapsen sielu lepää samassa kohdassa kuin silmä.

Luonteelleni olisi ominaista että kuitenkin kiinnostavin olisi ollut "ihmeellisin"-sanan avulla tehty käännös. Minusta olisi hienoa ajatella että poikani pitää minua ihmeellisenä. Tässä tapauksessa "ihmeellinen" ei olisi "kummallisen" synonyymi, vaan tarkoittaisi tietenkin jotakin aivan poikkeuksellista ja kiehtovaa ja tarkoittaisi oikopäätä seikkailua. Poikani olisi Peter Pan ja minä olisin Peter Panin äiti.

Poika oli kuitenkin kääntänyt lauseen: Äitini on maailman tärkein henkilö. My mother is the most important person in the world. Lause pysäytti minut, sai minut täysin sanattomaksi. Poika oli tarkkaillut minua kun tutkin koetta innostuneena - hän oli nimittäin saanut arvosanaksi peräti kymppimiikan. Hän huomasi ilmeeni kun tulin lauseen kohdalle, muttei sanonut mitään, odotti vain jännittyneenä. Tutkin kokeen nopeasti loppuun, nieleskellen, ja panin paperin pois ja kehuin poikaa perusteellisesti. Silloin poika otti paperin ja näytti kyseistä lausetta. "Oliko hyvin sanottu?" "Oli", vastasin. Teki mieleni sanoa pojalle, että hän on minun maailmani tärkein henkilö, mutten kyennyt.

Ja miksen kyennyt? Kasvatustiede tuli väliin, tai paremmin sanoen yksi niistä vähistä kasvatusneuvoista jotka olen syystä tai toisesta ottanut vakavasti.

Luin kauan sitten jostakin kasvatustieteellisestä kirjoituksesta, jonka olin muistaakseni saanut neuvolasta tai muusta vastaavasta paikasta, ettei aikuisen koskaan pitäisi mainita lapselle tuntevansa ikävää tätä kohtaan, eikä sanoa tätä elämänsä tärkeimmäksi ihmiseksi. Kumpikin asema on kuulemma lapselle pelkkä taakka. Aikuisen ihmisen pitää kestää ikävänsä jotta lapsi oppisi kestämään omansa. Aikuinen ei myöskään saa elää lapsen varassa kohottamalla lapsen elämänsä keskipisteen asemaan, koska tällöin aikuinen asettaa lapsen vastuuseen elämästään ja teoistaan. Ei tietenkään tietoisesti, mutta lapsi ottaa tärkeimmän ihmisen asemansa helposti liian vakavasti ja kirjaimellisesti. Lapsella sen sijaan nimenomaan täytyy olla joku jonka varassa hän elää, joku, joka on lapselle kaikkein tärkein ja olemassa lasta varten. Lapsen elämässä täytyy olla ehdoton keski- ja kiintopiste.

Kesti aika pitkään ennen kuin saatoin hyväksyä nämä väitteet, mutta pikku hiljaa jouduin käytännön kokemuksen kautta myöntämään niiden olevan totta. Olisi ja on raskasta olla aina tärkein ihminen, se jonka varassa ja ehdoilla muut elävät. Lapselta sellaista ei pidä vaatia. Lapsen täytyy sen sijaan voida pitää itsestäänselvyytenä, että hän on tärkeä ja että hänestä pidetään huolta myös ilman erityistä asemaa ja kykyä ohjata muita ihmisiä.

Niinpä otin vain pojan kädestä kiinni. Hän istahti ohikiitäväksi hetkeksi syliini (yksitoistavuotias ei enää pitkään äidin sylissä istu ainakaan valoisana aikana), antoi minulle kuivan ja karhean perhossuukon poskelle ja poistui omiin puuhiinsa tyytyväisen oloisena. Enpä minäkään muuta voinut olla.

Tämä pandemiavouhotus alkaa minusta mennä vähän liian pitkälle. Lintuinfluenssahan on ollut maanpäällinen vitsaus jo tuhansien vuosien ajan ja ihmiset ovat eläneet sen kanssa yhtä kauan tietämättä koko asiasta mitään!

Erityisesti ikääntyvät ihmiset tuntuvat ottaneen uhan raskaasti, vaikka kuulemma jonkin uuden tutkimuksen mukaan alle 25-vuotiaat ihmiset suhtautuvat pelokkaimmin ajatukseen pandemiasta. Ainakin meidän lapsia on ilmeisesti mummolassa varoiteltu.

Tänään tulikin sitten ruokapöydässä keskustelua aiheesta. Lapset pohtivat minkälainen tauti lintuinfluenssa oikein on. Kerroin että se on sinällään ikävä ja vakava tauti, mutta että perusterveet ihmiset tavallisesti paranevat siitä. Keskustelimme myös siitä, kuinka tartunnan voi saada. Lapset tiesivät jo, että taudin saaneet ihmiset ovat eläneet läheisessä yhteydessä lintujen kanssa, perheet melkeinpä asuneet niiden kanssa ja lapset leikkineet lintujen seassa kotipihallaan. Sanoin, ettei tartuntaa tarvitse pelätä jos saa hihaansa vähän linnunkakkaa, ja että kädet on aina syytä pestä kun on tultu ulkoilemasta.

Sitten lapset miettivät kuinka lintutauti voi tulla Suomeen muuttolintujen mukana. Toinen heistä keksi, että on hyvä että Suomea ympäröi osittain meri. Linnut nimittäin saattavat muuttomatkallaan väsyä ja pudota mereen eivätkä koskaan pääse Suomeen asti. Sanoin, että oikeilla jäljillä saatetaan olla, koska sairastuneet linnut tuskin jaksavat lentää meren yli vaan saattavat menehtyä matkalla. Siinä mielessä maantieteelliset seikat saattavat lykätä taudin saapumista Suomeen.

Sitten yritettiin keksiä mitä tapahtuu mereen pudonneille, sairaille linnuille. Kalat tietenkin syövät ne. Raakoina. Eiväthän kalat ymmärrä kuumentaa lintuja yli 75-asteisiksi. Ne syövät myös lintujen kakat. Ja jonkun ajan päästä nousee joka puolella maailmaa kohu Suomen aluevesillä lintutautiin sairastuneista kaloista. Lintutaudin arvelimme aiheuttavan kaloissa evien liikakasvua, jolloin ne muuttuvat siiviksi, jolloin kalat muuttuvat lentokaloiksi. Merenneitojen pyrstöt kasvavat niin suuriksi että niitä luullaan valaiksi ja aluevesillämme tungeksii pian miljoonittain valaita bongailemaan saapuneita turisteja, jotka joutuvat pettymään, kun näkevät vain lentäviä silakoita. Mikä hyrskynmyrsky merialueillamme silloin vallitseekaan. Myös kalastajat kärsivät, he joutuvat nimittäin nostamaan verkot ilmaan saadakseen saalista ja säilömään kiinni saamansa otukset valtaviin häkkeihin. Lisäksi kalat rupeavat kotkottamaan ja kaakattamaan ja piipittämään. Kun ensi kesälomalla yritämme mennä ongelle, emme saa saalista koska kalat karkottavat metelillään toinen toisensa.  Kaiken lisäksi kalojen outo ääntely aiheuttaa todennäköisesti lukuisia pelästymisiä ruotsin- ja tallinnanlaivoilla sekä väistämättä vaarallisia turistien mereen putoamisia. Loppujen lopuksi lintutauti siis aiheuttaa enemmän hukkumisia kuin tautiin menehtymisiä. Ja entäs sitten tämä kaikki stressi?