Pihan haravointi on kevään antoisimpia puuhia. Tuntuu, että talven ankaruus päättyy lopullisesti, kun varovasti kääntelen kuolleiden kasvustojen alta esiin vihreitä, hentoja versoja, jotka ovat täynnä uutta elämää. Osa niistä on jäänyt niin paksun lehtikerroksen varjostamaksi, että ovat vielä kalpeita ja kelmeitä, mutta muutama auringonsäde riittää kirkastamaan niiden värit.

Esimakua tarjosi pääsiäistä edeltänyt rairuohon ja ohranjyvien idätys. Lapsenmielisestä on aina yhtä hauskaa seurata pienistä jyväsistä esiin työntyvien oraiden kasvua pitkiksi, vihreiksi ruohonkorsiksi. Niiden tuoksukin muuttuu kirpeämmäksi, muistuttaen kypsästä kesästä.

Niitä katsellessa tulee näinä lievän masentuneisuuden päivinä mieleen, kuinka vahva tämä oma elämänlanka loppujen lopuksi on, vaikka se toisinaan tuntuu kovin hauraalta ja natisevalta. Toisaalta yksi elämän suurista ihmeistä on juuri se, kuinka talven jätösten alta hitaasti esiin ojentuva kasvin poikanen on sittenkin kaikin tavoin voimakkaampi kuin iso, lihaa ja verta uhkuva ihminen, jonka aineettomatkin voivat helposti päihittää.