Pimenevinä iltoina maistuu punaviini. Olen kai joutunut punaviinikoukkuun. En enää juuri juo valkoviiniä, joka oli aiemmin suosikkini. Viinilaaduissa voi harrastaa ulkopuolisia suhteita ilman huonoa omatuntoa.

Omistan valtavan ison aromilasin, johon kaadan tilkan tuota jumalaista nestettä, ja sitten pyörittelen lasia kämmenten välissä ja nuuhkin juoman ihanaa tuoksua. En minä niistä ihmeemmin ymmärrä, nimistä ja laaduista, mutta aika hyvin osaan tuoksun ja maun perusteella nimetä minkä ruoan kanssa mikäkin viini sopisi.

Alkoholimyymälässä taidostani ei ole apua, koska pullojahan ei saa avata ennen ostamista. Olisi hienoa jos asiakkaat saisivat maistella tuotteita myymälöissä. Nyt on ensin mentävä kotiin ja juotava lasi tai pari ennen kuin voi mennä ruokakauppaan. No tietenkin pullon voisi avata heti myymälän ulkopuolella ja kulauttaa siitä vain kurkkuunsa pari huikkaa, mutta ei oikein ole pokkaa tehdä moista.

On sitten kiusallista seistä pikkuhiprakkaisena vauvaperheiden joukossa marketin kassajonossa. Ei nimittäin tule mieleen sylkäistä hyvää ainetta pois suusta kun maku on tarkistettu.

Eräs paha puoli punaviinissä on, tai siis väärässä punaviinissä, että siitä voi mennä nenä tukkoon. Monet ovat allergisia viinien sisältämille säilöntäaineille sun muille tanniineille. (Tanniini on mielestäni hieno sana, siitä tulee mieleen pikemminkin musiikki- tai tanssityyli kuin kemikaali.) Tukkoisuus voi pahimmillaan kestää päiviä, jolloin ontelovaivat ovat uhkana. Kuulin hiljattain huhun, että luomuviinit eivät aiheuttaisi pahoja allergisia oireita.

Ja olipa viini oikean- tai vääränlaista, siitä voi tulla känniin. Punaviinikänni ei muuten ole mikään mukava tila. Olo on vielä pöhnäisempi kuin olutkännissä. Uni tulee nopeasti, siinä mielessä punaviinikänni on tehokas päivän viimeinen teko.

Huoah. Poistun tästä pulloineni lomailemaan syksyn kunniaksi. Kömmin kaapistani ulos maailmaan muutamaksi päiväksi. Palailen blogilleni kuin karhu hunajapurkilleen jälleen alkuviikosta. Entistäkin avoimempana.

Tsau.

Meitä kiehtoo pehmeys. Ainakin he, jotka ovat kerran saaneet pehmeyttä kokea, hakeutuvat pehmeyden luo aina uudelleen. Äiti on pehmeä, äiti tuntuu, kuulostaa ja maistuu pehmeältä. Samankaltaista tuntua miehet etsivät sitten tyttöystävistä, vaimoista, rakastajattarista.

Miehet etsivät pehmeyttä myös toisista miehistä, joko nauttiakseen siitä tai halveksiakseen sitä. Naiset etsivät miehistä pehmeitä kohtia joko nauttiakseen niistä tai käyttääkseen niitä hyväkseen. Sitä en oikein tiedä etsivätkö naiset toisista naisista niinkään pehmeyttä kuin vahvuutta, joka lienee, tarkemmin ajatellen, jokseenkin sama asia oikeissa olosuhteissa. Niin naiset kuin miehet rakastavat pehmeitä kankaita, turkiksia, tuoksuja, makuja, ääniä. Pehmeätä kosketusta väsyneellä iholla.

Jännää miten sama piirre voi muuttaa luonnettaan eri ihmisissä. Luetteloni ei ole millään tavalla tyhjentävä, vaan variaatioita riittää.

Päähenkilöni on kasvanut miehisessä, karheantasaisessa ympäristössä. Hän ei ole päässyt lähemmäksi pehmeyttä kuin mistä metallinen sileys voi antaa aavistuksen. Päähenkilöni rakastaa tasaisia, virheettömiä, hohtavia pintoja, jotka luovat mielikuvan joustavasta, elävästä massasta. Kun hän ensi kerran näkee aitoa pehmeyttä, joustavaa lihaa, hän tunnistaa sen yhtä erehtymättömästi kuin sylivauva, joka tuntee makean maun kielellään ensimmäistä kertaa. Päähenkilöni ei silloin voi olla hymyilemättä.

Pehmeyttä on sekä sisäistä että ulkoista.

Ihmiskehon pehmeimmät osat sijaitsevat ranteiden sisäpinnoilla, taipeissa, huulissa, sukupuolielimissä, missä tahansa missä iho on ohutta ja toisinaan myös kosteata. Vanhenevan ihmisen iho ohenee ja pehmenee. Muistiini on tallentunut mummoni ihon tuntu. Hänen kämmenselkiensä iho oli aivan rypyssä ja siinä risteili paksuja, pelottavia suonia, mutta iho oli silkinpehmeätä, haurasta ja seitinohutta. Oman äitini käsivarret olivat pehmeät ja paksut. Lapsenlapset viihtyivät pitkiä aikoja hänen sylissään, sivellen sormillaan äitini olkavarsien ihoa. Epäilemättä olen itsekin joskus viettänyt erinäisiä aikoja samassa puuhassa. Äidin kädet olivat aina karheat, kynnet repeilleet ja kuluneet. Tuntui pakahduttavan hyvältä kun hän silitti hiuksiani koppuraisilla sormillaan. Isän sormenpäät olivat huippupehmeät, vaikka hän oli muuten tiivistä ainetta, karvainen ja paikoin piikikäs. Isä ei tehnyt ruumiillista työtä.

Suurinta pehmeyttä ihminen säilyttää sydämessään. Kehon ytimeen, lihaksen alle säilötty pehmeys, rakkaus, on paitsi ihmisen itsensä, myös hänen läheistensä hyvinvoinnin kannalta elintärkeätä. Vahvan lihaksen pehmeä ydin voi kuitenkin pettää liian paineen alla. Äidille kävi niin. Hänen sydämensä pehmeys veti puoleensa liian monia rakkautta ja lohtua tarvitsevia, ja hänen voimansa ehtyivät.

Puolisoni on pehmeä keskivartalon kohdalta. Muuten hän on pitkä ja hoikka, solakkaraajainen. Hänen hiuksensa ovat karkeat ja paksut. Hänen ihonsa ei ole pehmeä vaan vahva, ei virheetön mutta terve. Kestää aurinkoa ja pakkasta. Hänen sydämensä on toisinaan taipumaton ja ankara, anteeksiantamaton heille, jotka yrittävät väärin perustein tunkeutua liian lähelle. Hänen sydämensä kuitenkin toisinaan joustaa lähes rajattomasti. Hänen sydämensä on kuin hänen selkärankansa, kehon vahvin osa. Minä olen melkein joka kohdasta päinvastainen, vastakappale. Minun täytyy olla todellinen rasite puolisolleni. Toisaalta, miten hänen kovuutensa, vahvuutensa pääsisi muuten oikeuksiinsa kuin minun pehmeyteni, heikkouteni rinnalla.

Pehmeyden paras puoli on joustavuus. Pehmeät asiat ovat siksi myös kestäviä. Iskut kimpoavat niistä takaisin, parhaassa tapauksessa läjähtävät päin iskijän omaa näköä. (Kipeästi, toivon.) Vauriot jäävät vähäisiksi, elastiset kudokset venyvät ja palautuvat lähes ennalleen. Pehmeät lihakset ovat vahvemmat ja kestävämmät kuin kovat ja jäykät. Niissä veri kiertää tehokkaammin. Pehmeäluonteisten ihmisten keho on mukautunut ailahtelevaan tunne-elämään. Sisäisesti pehmeä keho on enemmän varuillaan juuri haavoittuvuutensa takia, senhän on pyrittävä hallitsemaan jatkuvasti uhkaavaa epätasapainotilaa.

Minkähän takia muuten pehmeyttä pidetään usein häiriönä?

Aiemmassa kirjoituksessani käsittelin päähenkilöni tarvetta eläytyä onnettomuuden uhrin asemaan. Paitsi tätä, päähenkilöni kaipaa ja etsii myös syyllistä onnettomuuteen. Päähenkilöhän menetti kaikkensa tuossa onnettomuudessa. On vain luonnollista, että hän tahtoo luoda kasvot niille tapahtumille, jotka aiheuttivat menetyksen. Vastuu on jonkun kannettava. Päähenkilö on itse uhri menetyksensä vuoksi. On  ihmisluonnon vastaista tyytyä selitykseen, ettei onnettomuudelle ole mitään erityistä syytä, että niin vain kävi.

Meissä on sisäsyntyinen tarve rangaista sitä tai häntä joka tekee meitä kohtaan väärin. Meillä on tarve kostaa. Temppuileva, tekstit hävittävä tietokone päätyy hyvin nopeasti ongelmajätteeksi. Petollinen rakastettu päätyy itse aisankannattajaksi.

Kristillisen ajattelun mukaan meillä tulisi olla myös tarve antaa anteeksi. Yleensä annammekin anteeksi, mutta vasta sen jälkeen kun olemme saaneet rangaista syyllistä. On jotenkin helpompaa olla myötämielinen kaatopaikalla makaavaa ja/tai tuskissaan vaikeroivaa pahista kohtaan. Kärsimyksellään  pahis lunastaa anteeksiantomme, vaikkei pahiksen kärsimys olisi lainkaan samaa luokkaa kuin omamme.

Rangaistusta sen sijaan ei ole tapana pyytää tai saada anteeksi, vaikka se tuottaisi rangaistulle tuskaa tai menetyksen. Tosin, jollen väärin muista, Elisabeth I:n ajan Englannissa mestattava maksoi pyövelille sopivan summan rahaa ikään kuin sovitukseksi siitä, että pyöveli joutuu tekemään tekonsa. Samalla hän varmisti, että pyöveli yrittää tehdä työnsä niin taitavasti kuin mahdollista.

Syyllinen sovittaa tekonsa rangaistuksensa kautta. Hän menettää jotakin, koska minä, uhri, menetin jotakin. Mitä jos syyllinen onkin niin suuri tai voimakas tai kaikkivoipa, ettei syyllistä ole mahdollista rangaista? Jospas syyllisellä ei ole mitään menetettävää? Mitä jos syyllinen on abstraktio?

Mitä jos syyllinen olen minä itse?

Kuinka helppoa meidän on rangaista itseämme, ja kuinka helppoa meidän on antaa anteeksi itsellemme? Silloinhan olisimme itsellemme suurin auktoriteetti, käyttäisimme tuomiovaltaa itseemme. Viimeksi mainittua voi tietenkin kutsua myös omatunnoksi. Voimme tuomita itsemme, mutta kehen kohdistuu silloin sovitus? Voimmeko menettää enempää kuin meillä on? Voimmeko lahjoa itsemme osumaan tarkasti niskanikamien väliin?

Hrrr.

Ei ole mitään niin kammottavaa kuin syyllisyyden tunteet. Päähenkilöni kimurantti problematiikka on peräisin oikeasta elämästä, tarkkaan ottaen minun elämästäni. Päähenkilöni kohtalo ja kokemukset ovat symbolinen sovitukseni teoista, jotka olen jättänyt tekemättä. Rikokseni omatuntoani kohtaan on ollut se, että olen ollut pelkuri. Olen pelännyt pahiksia niin paljon, etten ole pelastanut heidän rikostensa avuttomia uhreja, vaikka olisin jossain määrin voinut helpottaa heidän tilannettaan. Olen katsonut vierestä hidasta kärsimystä, voimattomana ja lamaantuneena. Ei minua lohduta edes se, että mikäli olisin estänyt pahisten puuhat ja saattanut heidät vastuuseen teoistaan, olisin aiheuttanut harmeja paitsi itselleni myös muille sivullisille. Ei. Mikään ei voi sovittaa tätä tekoani, joka on ollut pahimman laatuista tekemättä jättämistä.

Tässä päivänä muutamana olen joutunut vastustamaan muuatta kiusausta. Minua vaivaava puute estää toteuttamasta mielitekoani.

En tiedä miksi oikein kirjoitan tämän, mutta menköön nyt, hääpäivän jälkeisessä mielentilassa. Kummaa sinänsä, että hääpäivä tuntuu vaikuttavan minuun enemmän kuin joulu tai syntymäpäivä. Ei, vaan se on sittenkin tämä lenkkeilytauko. Pakollisen paikallaan pysyttelyn aiheuttamaa HIIPIVÄÄ hulluutta. Vieroitusoireita, endorfiinin hamuilua mistä tahansa, miten tahansa, kun ei tuo aaveromaanikaan taas kulje. Ajatusten pakkosiirtoa perkules. Onneksi tänään taas pääsee rannoille riehumaan, tuskin maltan odottaa. AAARRRGHH!!

Anyway. Homman nimi on siis lepo. Nimittäin silloinhan lepoa eniten kaipaa kun sitä vähiten tuntee tarvitsevansa. Otetaan vertailukohdaksi vaikkapa seksi. Ajatuksen levosta (seksistä) torjuu hyvin voimakkaasti kun mahdollisuutta lepoon (seksiin) ei ole. Kyse on jonkinlaisesta itsesuojelusta,  ylikierroksilla käyvä keho pidättäytyy tietoisesti kaipaamasta mahdottomia.

Toinen levontarvetta (seksinnälkää) leimaava tekijä on puutteenalaisen taipumus kategorisesti mitätöidä kyseisen puutteen merkitys terveydelle. Räikeimmillään tämä ilmenee salailutaipumuksena. Puutteenalainen ei kerro kenellekään piilevästä puutteestaan. Vain surkimus nimittäin kaipaa lepoa (seksiä).  Puutteenalainen vetäytyy omiin oloihinsa kärvistelemään tuskansa kanssa, joka kärvistelystä helpottuu sen verran, että sen voi taas haudata hiekkaan kömpelösti kuin koira kätkee kakkansa. Haju kuitenkin paljastaa puuttenalaisen, ennemmin tai myöhemmin. Uupumuksen, väsymyksen, ylikunnon karvas ja läpitunkeva stressiaromi, joka tunkee ihohuokosista kevyesti kuin kaasu ja kasautuu väsyneen harteille painavaksi pilveksi.

On vain ajan kysymys milloin puutteenalainen ryhtyy keksimään salajuonia päästäkseen helpottamaan itseään. Hänen on salattava pakottava tarpeensa paitsi muilta myös itseltään. Hänen on ikään kuin epähuomiossa päästävä tekemään sitä mitä tarvitsee eniten. Tarkoituksellisesti hän ei voi sitä tehdä, koska silloin hän antaisi periksi. Kenelle ja mille, sitä hän ei oikeastaan tiedä, paitsi syvällä sisimmässään. Sisimmästä kantautuvat äänet on helppoa vaientaa. Ne puhuvat jollekulle toiselle.

Hän simahtaa tv:n ääreen, "koska ohjelma on niin surkea". Hän uupuu lattialle, "koska venyttely teki niin raukean olon". Hän nukahtaa seisaalleen lieden ääreen, "koska kiehuvan veden kuplinta oli niin rauhoittavaa". Mikään tekosyy ei ole liian pätevä tai liian ontuva.

Lopulta koittaa päivä, jona puutteenalainen ei enää kestä puutettaan. Hän ajautuu epätoivoiseen tekoon. Hän menee nukkumaan. Ja nukkuu, nukkuu, nukkuu, lepää, lepää, lepää (seksinpuutteen korvaustavat ovat tunnetut). Tunteja, päiviä. Missä, miten ja kenen kanssa tahansa. Ei välitä vaikka muut näkisivät, kuulisivat tai haistaisivat. Ehkä ne kuvittelevat, että puutteenalainen on kertaluontoisesti rehkinyt liikaa, tai että puutteenalaiseen on iskenyt jokin akuutti tauti, ehkä ne jopa säälivät häntä. Levontarvitsijaa ei säälitä, häneen suhtaudutaan kiusaantuneesti kuin yhtä ja samaa kärttävään lapseen. Paitsi että pahanlaatuinen levontarvitsija ei tiedä itse kärttävänsä. Hän yrittää vain vaikuttaa virkeältä ja vahvalta käyttämällä yhä enemmän ja enemmän voimaa.  

Levättyään hän on kuin uusi ihminen. Häneen suhtaudutaan kuin johonkuhun toiseen.