Varpunen selaili nettiä ja löysi useitakin blogeja, joiden ylläpitäjiksi osoittautui saman lajin eläjiä. Niinpä päätös oli nopea: Varpusesta tuli Kirpunen.

Mahtuuhan varpusia maailmaan, mutta näin blogimaailmassa lienee tapana ja aivan erityisesti korrektia antaa reviirinsä valloittaneiden säilyttää koskemattomuutensa.

Eikä pienen olennon elämä siitä juurikaan muutu, jos joutuu nimeänsä rukkailemaan. Etenkään, kun tätä nettielämää on jatkunut vasta lyhyen aikaa.

Uudistumistaan ihmetellessään Kirpunen tuli ajatelleeksi, kuinka mukavaa olisi, jos kaikki ongelmat voisi ratkaista yhtä helposti. En taida olla ainoa, joka etsii jatkuvasti ihmelääkettä, jolla maailman ongelmat voisi ratkaista kertaheitolla, näkemättä sen enempää vaivaa kuin mitä lääkkeen hihasta vetäminen vaatii.

Mikä kumma on riistämässä eläjiltä tahdonvoiman, halun pärjätä ja selvittää asiansa omin avuin, tai edes yrittää? Liekö kyse ikääntymisen vavahduttavasta vaikutuksesta, mutta Kirpunen muistelee kaiholla nuoruutensa aikoja, jolloin ihmisolennot vielä kaipasivat haasteita elämäänsä. Oli toiveita, unelmia, haaveita, intohimoja. Yhteistyö oli arkipäivää, perustettiin yhdistyksiä ja seuroja, ja kaikin käytettävissä olevin voimin ponnisteltiin yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Erehdynkö, jos väitän, että joskus oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että oltiin valmiita tekemään töitä tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi? Joskus, eli silloin, kun tämä jo ennen syntymäänsä kliseeksi tuomittu lausahdus "kaikki mulle heti" oli ensimmäistä kertaa pullahtanut ihmisen suusta ulos.

Kirpunen on liian pieni ja avuton olento muuttaakseen mitään - virta vie mukanaan. Kyyhöttäessään oksistossa pakkasviiman armoilla se voi vain kaihoten muistella vanhoja hyviä aikoja.