Vitutuksesta

Aavepäähenkilöni joutuu aaveromaanissani kokemaan maksimaalista (sallittehan F1-termin käytön, lupaan jättää tähän yhteen) vitutusta. Häneltä viedään kaikki heti kun hän on jotakin itselleen saanut. Tarinan mittakaavassa ja maailmassa jotakin on paljon, jopa kaikki. Aavemaailman ihmiset ovat vähään tyytyväisiä.

Siispä on pääteltävissä, että aavepäähenkilöni vitutus on seurausta hänen tunne-elämänsä kehityksestä. Nimittäin henkilö, joka osaa vaatia itselleen enemmän, tuntee myös vitutusta.

On vaikeata muistaa, milloin ensimmäisen kerran tunsin vitutusta. Tunne on niin tuttu ja luonnollinen. Voisin verrata vitutuksen ensikokemusta siihen, kun minulle kerrottiin kuinka lapset syntyvät. En muista milloin tämä tapahtui. Olen aina vain tiennyt.

Kirjoittajaminäni ei oikein muuta tunnekaan, kuten saattaa olla havaittavissa näistä blogini kirjoituksista. Kirjoittajaminäni tunneskaala on vielä suppeampi kuin sen luomien henkilöhahmojen. Se ei osaa muuta kuin vaatia.

Joka tapauksessa, vitutus on ensimmäinen merkki ihmisluonteen jalostumisesta kohti aikuisuutta. Aikuisia vituttaa koko ajan. Vittu, vittu, vittu, he hokevat. Vittu, vittu, vittu, lapsetkin hokevat. Minäkin tässä nyt hoen, vaikkei minua juuri nyt vituta. Vitutuksesta on nimittäin lähes mahdotonta tehdä analyysejä jos on itse vittuuntunut.

Mihin vitutuksen tunne sitten perustuu? Arvelin jo, että tietoisuuteen jostakin paremmasta. Niin kauan kuin ihminen ei tiedä paremmasta, hän ei tunne vitutusta. Mutta heti, kun hän ensimmäisen kerran tajuaa jonkin menneen pieleen, tai edes eri tavalla kuin hän tahtoisi, hän ymmärtää joutuvansa kärsimään epäonnistumisesta tavalla taikka toisella. Hän tiedostaa asemansa heikkenevän. Vitutus ei kuitenkaan johdu suoraan tästä tietoisuudesta, vaan aavistuksesta siitä, että muilla ei ole odotettavissa moista. Hänen on siksi salattava epäonnistumisensa, mikä tuottaa lisää vaivaa ja .... vitutusta.

Vitutuksen täytyy olla kestävän kehityksen perusta, koska lähes kaikkeen, mitä ihminen tekee, käy motiiviksi vitutuksen torjunta.

Aavepäähenkilöni herää tietoisuuteensa erään menetyksen kautta. Menetys johtaa toiseen menetykseen, ja v-käyrä senkun jyrkkenee. Samalla aavepäähenkilön toimintakyky paranee paranemistaan. Hän ei enää tahdo menettää mitään, sillä hänellä ei enää ole mitään menetettävää.

Onko keskivertoihmistä oikeasti olemassa?

Useimmissa pohdiskeluissa lienee tultu tulokseen, että ei. Tilastollisesti voidaan erinäisten muuttujien avulla muodostaa keskivertoihmisen malli, mutta "elävänä" tällaista ihmistä ei ole mahdollista mistään tavoittaa.

Romaaniaaveeni päähenkilöaave on mies, keskivertomies. En usko tilastoihin, joten miekkoseni keskivertoisuus perustuu havaintoihini; hän on yhteensulautuma monien tuntemieni miesten piirteistä. Lähdekritiikin ystäviä rauhoittaa varmaan tieto, että tunnen aika paljon miehiä. Tavoitteeni on ollut, että mahdollisimman moni mies voisi tunnistaa itsensä tästä miekkosestani. Ajatukseni on, että mitä useammat miehet arvelevat olleensa miekkoseni esikuvina, sitä vaikempi on määritellä, kuka heistä on ollut sitä eniten. Rakastan miehiä, ja tahtoisin olla heille kaikille vähän hellä tässä kohtaa. Tähän mennessä kaksi miestä on jo tunnistanut (tunnustanut) päähenkilöni mieheksi.

Tarinani perustilanne on lyhykäisyydessään seuraava: tavallinen keskivertomies (juu olen huomannut tähän ilmaisuun sisältyvän tautologian) joutuu epätavallisiin tilanteisiin tavallisessa, tosin kuvitteellisessa maailmassa. Vaikeutena on ollut tuottaa tilanteita, joissa tavallinen keskivertomies voi käyttäytyä aluksi luonteensa mukaisesti, ja tarinan ja miekkosen hahmon kehittyessä sitten luonteensa vastaisesti. Tavallisia keskivertomiehiä ei nimittäin ole luotu epätavallisia tilanteita varten. Aavepäähenkilöni sen sijaan on, joten omassa katsannossani ristiriita on melkoinen, vaan on kuitenkin osoittautunut varsin hedelmälliseksi.

Miekkoseni tunne-elämä on tarinassa tärkeässä osassa, tietyllä tavalla tulkittuna eräs päähenkilöistä. Tarinan edetessä hänestä oikeastaan sukeutuu tunne-elämältään normaali, keskivertoinen ihminen. Taas törmään tähän tavanomaisuuteen, normaaliuteen, keskivertoisuuteen. Muttei välitetä siitä nyt. Sen sijaan on pohdittava, onko keskivertomiehen tunne-elämä niin köyhää kuin äsken noista luonteista mainitessani annoin ymmärtää? Ei ole, ei tietenkään. Keskivertomieheni tunne-elämä on vain keskimääräisen köyhää, ja sitäkin tarinani logiikan mukaisesti. Kehittyessään epätavalliseksi mieheksi hänen tunne-elämänsä lähestyy monimuotoisuudessaan tavallisen miehen tunne-elämää. Tarinani maailmassa nimittäin tunne-elämän köyhyys on vallitseva normi, mutta on köyhyyttä vain tämän oikean maailmamme asukin näkökulmasta. Jotenkin kai kaikki tiedämme, mitä normaalin ihmisen, miehen, tunne-elämään tulee kuulua? Kaikki oletuksemme miehistä perustuvat oletukseen keskivertomiehestä.

No äh, näitä voisi pohtia loputtomiin. Oikeastaan tämän kirjoitukseni pointti on, kuinka kauhean vaikeata on kirjoittaa tavallisista ihmisistä.

Puolimaraton on nyt tehty.

Harrastelijan juoksusuoritus, vaikka olisi oma ennätys, on yhtä lailla huuto tyhjyyteen kuin harrastajakirjoittajan tekstit.

Sitä treenaa ja treenaa, kuukausia ja vuosia, mennä jolkottelee sitkeästi pitkin pimeitä katuja maratonin verran viikossa. Kärsii väsymyksen ja lihassäryt, kaikkia vaivoja ei viitsi edes laskea. Kun kilpailu on viimein ohi, ei jää jäljelle kuin hyvä olo. Hyväkään juoksu, suorastaan ammattimaisen tasapainoinen suoritus, jossa vauhdinjako, energian tankkaus ja varusteet ovat kohdallaan, ei jää kenenkään muun muistiin kuin juoksijan itsensä. Samalla tavalla sitä kirjoittaa ja kirjoittaa, muokkaa ja viilaa. Maaliviivan paikka pitää kaiken lisäksi  itse päättää. Kun se on ylitetty, olo on yhtä hyvä kuin pitkän harjoituslenkin jälkeen, ja oikeaoppisesti jopa niin hyvä, että saman tien voisi ottaa uusiksi.

Romaanin kirjoittaminen on matka, jonka ei toivoisi päättyvän vastuksista huolimatta. Tämä ajatus on varmaan moneen kertaan keksitty. Päämäärä, maaliviiva, voisi olla julkaiseminen. Sitä ei ehkä koskaan saavuta, mutta jokin panee aina vain yrittämään. Kirjoittaja ajattelee, että jos vielä kerran kirjoitan tämän uusiksi, ehkä sitten...

Pitkällä juoksumatkalla, ja etenkin, jos juoksija sattuu tavoittelemaan omia ennätyksiään, voi käydä samoin: sitä rupeaakin ajattelemaan, että pysähtyisipä aika vaikka väsyttäisi kuinka. Jos edes puoli minuuttia nopeammin....

Nii-in. Vaikka kirjoittaisin kuinka paksun romaanin, tai juoksisin kuinka lujaa tahansa, mikään ei olennaisesti muuttuisi. Hyvä niin, kai?