Päämieheni ei ole juoppo. Hän viettää osan aaveromaanini tapahtuma-ajasta taivasalla, mutta päihdeongelmaa hänellä ei ole. Ei hän lasiin sylje, tarinassa hänelle maistuu yksi sun toinen juoma, mutta tiettyyn rajaan asti loppuun ajettuna hän ei enää edes ajattele päihtyvänsä, kun pelkkä seuraavaan aamuun selviytyminen on työn takana. En tiedä onko tämä uskottavaa kaikkien mielestä. Minusta on.

Aavemaailmassani päihteiden käyttö on vakava yhteiskunnallinen ongelma. Aineetkin ovat erilaiset kuin tässä maailmassa. Alkoholi on miedoimmasta päästä niistä kemikaaleista mitä aavemaailmani ihmiset itseensä hyvinvointinsa sokaisemina tunkevat. Ja tarkoitan nyt todella päihteitä, en lääkkeitä.

Ajattelin yhdessä vaiheessa että pitäisikö minun tehdä päämiehestäni juoppo. Jos nyt ryhtyisin siihen, tarinassa muuttuisi moni elementti. Itse asiassa se menisi kokonaan uusiksi. Tiedän kyllä teoriassa miten juoppoja tehdään, olen seurannut avuttomana vierestä peräti kolmen läheisen ihmisen metamorfoosia urheilullisesta seuraihmisestä alkoholiongelmaiseksi ihmisraunioksi. Prosessi on todellakin muistuttanut hyönteisen kehitystä; munasta toukaksi ja lopulta siivekkääksi otukseksi, jonka tulevaisuus on vähintäänkin epävarma sekä kestonsa että sisältönsä puolesta.

Lisäksi katson, että päähenkilöni alkoholiongelma veisi pohjan yhdeltä romaanini kantavalta teemalta, joka omasta mielestäni on toivo. Haluan, että päämieheni ymmärtää toivon ylläpidon välttämättömyyden omasta halustaan, tietoisesti ja selvin päin. Tahdon tämän olevan luonnollinen kehityskulku. Alkoholiongelmaisen ihmisen kehityskulku ei ole luonnollinen vaan sitä säätelee vieraan maan kuningas.

Yksi vaihtoehto olisi tietenkin tehdä koko aavemaailmastani päihteetön. Juonellisesti tämä vaihtoehto tarjoaisi rutkasti uusia mahdollisuuksia tarinaan. Mutta olen lähtenyt siitä oletuksesta, että viime kädessä yhteiskunta lakkaa vaikuttamasta ongelmiensa syihin ja keskittyy hoitamaan pelkkiä seurauksia, tai vähentämään seurauksia, ehkä häivyttämään seuraukset kokonaan näkyvistä. Tämäpä on tietenkin jyrkässä ristiriidassa toivon teemani kanssa, mutta olkoon. Toivon (!) että kykenen sitten joskus, jos romaanini valmistuu, vakuuttamaan lukijat.

Toivoa ei nimittäin kaivata eikä muisteta silloin kun toivoa on.

Moni tuntemani ihminen innostuu aika ajoin palavasti jostain uudesta harrastuksesta. Varsinkin keväisin ihmiset ovat täynnä uusia ajatuksia ja toiveita. Kesän tai viimeistään syksyn tullen into laskee, joillakin lopahtaa kokonaan, vain herätäkseen taas keväällä, tosin kohde voi olla vaihtunut.

Minua aina naurattaa kun joku puhuu kirjoituskärpäsestä. Oireisiin kuuluu, että kirjoituskärpäsen pureman saanut innostuu kirjoittamisesta ja uppoutuu teksteihinsä niin ettei muuta elämää pian enää olekaan. Olen usein miettinyt minkälainen kärpänen mahtaa olla kyseessä. Kirjoituskärpäsen purema aiheuttaa pahan kokoiset paukamat sormenpäihin. Niiden kutinaa lievittää vain maaninen tekstin suolto, mutta kun paukama katoaa, kirjoittaminen lakkaa saman tien. Kirjoittamiskärpäsen purema on toisin sanoen kiusallinen, mutta ohimenevä vaiva ja yleensä tehokkaasti hoidettavissa.

Todellinen intohimo kirjoittamiseen sen sijaan ei ole ainoastaan hauskaa oireilua. Aika pian intohimon ilmenemisen jälkeen ympäristökin lakkaa ymmärtämästä intohimon kourissa tempoilevaa. Hymyt hyytyvät, ja läheiset vain tyytyvät toivomaan, että vaiva menisi itsestään ohi mahdollisimman pian.

Mutta miten intohimo menee ohi? Kuoleeko se? Voiko se lähteä ihmisestä jälkeä jättämättä?

Olen vakaasti sitä mieltä, että intohimo ei lähde yksin. Osa ihmisestä kuolee sen mukana.

Kirjoittamisen intohimo on niin kuin mikä tahansa vakava intohimo. Se takertuu helpoimmin ihmiseen, jota kalvaa elämän nälkä. Se ei katso ihmisen ikään, kokoon, näköön, sukupuoleen, ammattiin, uskontoon, ihonväriin, ei edes palkkakuittiin. Se paiskautuu vasten ihmisen kasvoja jonakin kauniina päivänä, kun ihminen kävelee vastatuuleen suu auki. (Miksikö ihminen kävelee vastatuuleen suu auki? Hänellähän on nälkä! Elämän nälänhädän kokenut tietää, että tuulikin on mitä parasta ravintoa sitä vastaan.) Se tunkeutuu ihmisen sieluun ja pesiytyy sinne. Lisääntyy. Se murisee vihaisesti ihmisen sielussa ja tekee ihmisestä levottoman. Se imee ihmisestä voimaa, heikentää tämän vastustus- ja arvostelukykyä, käyttää hyväkseen tämän heikkouksia ja salaisuuksia, toiveita, pettymyksiä ja odotuksia. Ja antaa vastineeksi mitä? Sanoja, loputtomasti sanoja; satuja, tarinoita, kertomuksia, kohtaloita. Elämää tuulen täyttämään sieluun.

Ja kun se poistuu, kuolee tai katoaa muuten vain, se vie jotakin mukanaan. Joskus koko ihmisen.

Vai kuinka moni on kokenut vaikkapa intohimoisen rakkauden ja tuntenut olevansa sen jälkeen entisensä?

Kaappiblogistin olisi jossain vaiheessa löydettävä kaapillensa paikka.

Onhan sitä tässä jo eri tavoin etsitty. Genre on nimittäin mitä ilmeisimmin paikka.

Pohdin osallistuisinko eräälle kurssille, jonka tavoitteena olisi, että opiskelija pohtisi oman kirjoittamisensa sijoittumista traditioon, eli tekstiensä merkitystä nykykirjallisuuden kontekstissä (tämän toisen lauseen viimeistelin itse, se kuulosti hauskalta mutten ole varma tarkoittaako se mitään).

Rupesin oikein pohtimaan kurssin tarkoitusta.

Ääh. Onkohan minulla edes tarvetta moiseen kurssiin? Koko idea tuntuu hyvin abstraktilta ja etäiseltä.

Mitä on nykykirjallisuus? Se on kirjallisuutta, jota nykyisin kirjoitetaan ja luetaan.

Mikä on konteksti? Se on teksti, jonka eteen on liitetty kon-.

Minkälaista nykykirjallisuus on? Se on tekstiä, joka sijaitsee kansien välissä. Kirjoja.

Mistä se kertoo? Meistä ihmisistä ja tästä maailmasta jossa elämme.

Hetkinen. Hep. Löytyi jotakin mihin tarttua. "Tästä maailmasta"?  Huraa!

Aaveromaanini ei kerro tästä maailmasta. Se kertoo maailmasta, joka voisi olla totta, mutta joka ei ole totta. Proosastahan on esitetty tämäntapainen määritelmä, että proosassa kerrotaan asioista, jotka olisivat voineet tapahtua, mutta jotka eivät välttämättä ole tapahtuneet tai jotain sinnepäin näsäviisasta. Aaveromaanini on mitä ilmeisimmin proosaa. Sille rupesi aukenemaan paikka traditiossa - proosan joukossa. Tästä tämä vielä lähtee.

Minkälaiset teokset ovat nykykirjallisuutta? Suositut teokset.

Minkälaiset nykykirjallisuuden teokset ovat suosittuja? Hyvät teokset.

Minkälaisia ovat hyvät teokset? Niitä luetaan paljon.

Miksi niitä luetaan paljon? Koska ihmiset pitävät niistä.

Miksi niistä pidetään? Koska ne kertovat meistä ihmisistä ja tästä maailmasta jossa elämme...höh.

Ähäs! Ei ollutkaan umpikuja, vaikka siltä näyttää. Aaveromaanini kertoo meistä ihmisistä sellaisessa maailmassa joka voisi olla totta, muttei ole totta. Eli aaveromaanini on proosaa, joka kertoo meistä ihmisistä. No niin, aihepiirikin alkaa jo olla hallussa. Eiköhän tuollaisen aiheen perusteella jo sijoituta johonkin kohtaan traditiossa.

Millä tavalla suositut teokset kertovat meistä ihmisistä ja tästä maailmasta jossa elämme? Värikkäällä ja mukaansatempaavalla tavalla.

Millainen on värikäs ja mukaansatempaava teos? Sen sisältö kiinnostaa.

Mikä on kiinnostavaa? Ihmisille tutut ja konkreettiset asiat.

Mikä on tuttua ja konkreettista? Me ihmiset ja tämä maailma jossa elämme...

Ehe! Ei mennyt ihan metikköön tämäkään. Aaveromaanini kertoo niistä asioista, jotka ovat tuttuja ja konkreettisia sen maailman ihmisille, joka ei ole totta, mutta joka voisi olla totta. Sillä lailla. Tämähän tarkoittaa, että..... no jotakin tämä varmaan tarkoittaa. Jatketaan.

Ketkä lukevat nykykirjallisuutta? No nuoret ainakin. Ja vanhat. Ehkä myös lapset.

Miksi nuoret, vanhat ja lapset lukevat nykykirjallisuutta? Oppiakseen jotain elämästä.

Mitä nykykirjallisuus opettaa elämästä? Että tässä maailmassa ja elämässä tapahtuu kaikenlaista.

Mitä tässä maailmassa tapahtuu? Me ihmiset elämme täällä...

Jee! Enää ei voisi paremmin mennä. En minä mitään kursseja tarvitse tämän asian oppiakseni.

 

 

Kaappiblogistilla on laatikoissaan melkoinen kasa tekstejä. Joskus olen ottanut niitä esiin ja lajitellut ja tutkinut mihin genreen niitä voisi sijoittaa.

Toisaalta, minkä ihmeen takia niitä pitäisi mihinkään sijoittaa?

Onko genre jonkinlainen tekstien "koti", jossa niillä on oma paikkansa traditiossa ja jossa niitä ymmärretään ja luetaan oikein? Kodissahan on yleensä säännöt ja tavat, perinteet ja käytännöt, joita kodissa asuvat noudattavat. Genreen sijoittuminen tarkoittaisi siis ahtaasti tulkittuna sitä, että tekstin täytyisi ruveta noudattamaan genrensä asettamia vaatimuksia. Teksti lakkaisi olemasta itsenäinen. Teksti joutuisi ruotuun. Pian sille annettaisiin kaikenlaisia pieniä tehtäviä. Sitä tulkittaisiin toisinaan tarkoitushakuisesti. Saattaisipa se joutua taistelemaan elintilasta joidenkin isompien ja röyhkeämpien samaan genreen kuuluvien tekstien kanssa.

Ehkä tekstini ovat mieluummin kodittomia, mihinkään kuulumattomia, lainsuojattomia hylkiöitä kuin antavat kenenkään tai minkään osoittaa niille paikkaansa. Jos kirjoittajaminältä kysytään asiasta, se tuijottaa kuin eläin takkuisen otsatukkansa alta ja mutisee iänikuisen lempisitaattinsa: "Moottoritie on kuuma".

Mutta silti, kaipa nyt ihan käytännöllisyyden nimissä olisi jokin kategoria oltava johon tekstini mahtuvat.

Jos yritän tarkastella tekstejäni niiden lajin mukaan, niin ne ovat jonkinasteista epiikkaa, johon on pujahtanut draamaa ja jopa lyyrisiä aineksia. Ne ovat muodoltaan kirjavia. Ne ovat proosaa. Ne eivät ole sirpaleisia, eli postmoderni-sanan voin hyvillä mielin unohtaa. Inhoan koko sanaa. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ei mitään!

No entäs sisältö? Kieltämättä aika paljon jännityksellisiä sekä kauhutarinan aineksia olen käyttänyt. Sekaan on mahtunut huumoria, sekä tahallista että tahatonta. Jostain syystä rakastan kaikenlaisia vedätyksiä ja ylilyöntejä ja piilomerkityksiä. Romantiikkaa teksteissäni on kovin vähän. Sivuan kyllä aiheissani parisuhde- ja perheproblematiikkaa, mutta pääosassa taitaa useimmiten olla jonkun ihmisen sielunelämä. Tietenkin useimpien meistä sielunelämään kuuluu tai liittyy myös muita ihmisiä, tahdoimmepa tai emme. Ihmissuhdedraamoja olen kirjoittanut tasan yhden, muistaakseni. Sekin riistäytyi jotenkin aivan käsistä kun minua rupesi naurattamaan kesken hyvän itkukohtauksen. Kirjoittajaminä loukkaantui niin ettei uusia ihmissuhdetekstejä ole enää kokeiltu.

Kohdeyleisö? Lapsille tekstini eivät sovi. Kirjoitin kerran muutaman sadun ja koeluin niitä omille lapsilleni. He pitivät niistä ja kertoivat päiväkodissakin ilmeisesti kaikenlaista, koska lukuhetkemme jälkeen päiväkodin henkilökunta rupesi luomaan minuun outoja katseita. Tilanne korjautui heti kun piilotin sadut takaisin pöytälaatikkoon. Siellä ne ovat yhä. Lapset tosin muistavat niiden sisällön vielä kuuden vuoden jälkeen.

Aikuisille minä kai sitten kirjoitan. Jos jollain tavoin pitäisi kuvata kirjoittamiseni tavoitteita, niin varmaankin tahtoisin tuoda ihmisten elämään vaihtelua ja uusia näkökulmia tuttuihin aineksiin. Tai niin minä ainakin kirjoittaessani toimin: yritän ikään kuin virittää kaalilaatikkoa uudella tavalla. Tyylilaji voisi olla maaginen realismi. Onkohan se myös genre? Ei taida olla.

Huokaus.

Vaikeata on etsiä yhteistä nimittäjää jos on pelkkiä muuttujia käsissä.