Tässä vanhetessaan Kirpunen tuli ajatelleeksi asioiden ääripäitä, joita myös vastakohdiksi kutsutaan. "Asia" merkitköön tässä yhteydessä mitä tahansa olemassaolevaa sanaa, tietoa, käsitettä, olotilaa. Täysin vapaasti assosioiden ja railakkaasti yleistäen.

Kaikilla asioilla ei ole vastakohtaa, eikä voikaan olla. On sanoja, joita on perinteisesti käytetty toisen sanan vastavoimana tai vastakäsitteenä, mutta tiukasti tulkittuna ne tarkoittavat kuitenkin aivan eri asiaa. Paras esimerkki tästä on mielestäni sanapari "rakkaus" ja "viha". Lähtökohdiltaan nämä kaksi sanaa tai käsitettä tai tunnetta ovat täysin erilaiset - tosin niiden tulokset voivat muistuttaa toisiaan enemmän kuin haluttaisiin aina edes uskoa. Jotkut uskovat, että nämä kaksi ovat saman asian kaksi eri kääntöpuolta, tai itseään vastaan suunnattua käänteistä energiaa...  loppujen lopuksi epäilen monen muun tavoin, että nämä saattavat myös olla pelkkiä mielipidekysymyksiä. Absoluuttista totuutta on vaikea löytää ja kenties turha edes etsiä. Runoilijoille ne teettävät onneksi jatkuvasti lisää töitä.

Mietintä ajautui eräiden sattumusten kautta sanaan huomionkipeä. Mikä on sen vastakohta tai -voima? Huomionkipeäksi kutsutaan ihmistä, joka kipeästi kaipaa toisten ihmisten huomiota, heidän katseitaan, kosketustaan, heidän kauttaan kuulluksi tulemista. Jos ihminen saa huomiota osakseen, hän tietää olevansa olemassa. Vaikuttaisi siltä, että jotkut ihmiset tarvitsevat tullakseen toimeen enemmän huomiota kuin useimmat kanssaeläjänsä. Ovatko he siis jollain tavalla enemmän olemassa kuin muut? Onko tällainen edes mahdollista.

Minunkin tuttavapiirissäni on henkilöitä, jotka täyttävät kaikki tilat minne ikinä menevät. Millä he tilat täyttävät, on tässä pohdinnassa merkityksetön tieto. Joka tapauksessa heidän läsnäolonsa tekee suuremman vaikutuksen toisiin kuin monien muiden. Ehkä tämä johtuu huomionkipeydestä, jolloin ihminen joko tietoisesti tai tiedostamattaan toimii siten, että varmasti tulee huomatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. He haluavat herättää tunteita toisissa. Ehkäpä siksi näitä suurella kädellä läsnä olevia ihmisiä monesti rakastetaan tai vihataan: heidän herättämiensä tunteiden perusteella muutkin tuntevat olevansa olemassa entistä enemmän. Jotkut tällaiset - voisiko enää käyttää nimitystä karismaattiset - ihmiset saavat toiset puolestaan tuntemaan itsensä mitättömiksi. Tai ehkäpä viimeksi mainittu on se vaikutus, jonka kaikki huomionkipeät ihmiset näissä itsensä mitättömiksi tuntevissa ihmisissä tekevät. Saavat nämä ajattelemaan omaa huomionkipeyttään, jonka ovat työntäneet elämässään syrjään, syystä tai toisesta. He eivät kaipaa huomiota, heitä ei siis ole olemassa. Mikä kauhea johtopäätös! Ei ihme että tulee mitätön olo. Ja sitten toisaalta, mikä ettei olisi olemassa ihmisiä, jotka eivät ole yhtään huomionkipeitä, vaan tyytyvät siihen mitä heillä on. Onnelliset!

Mutta mikä olisi tämänkaltaisen olemuksen vastakohta? Mikä on se, tai kuka on hän, joka ei yhtään tarvitse tai kaipaa toisten huomiota?

Erakko tai erakoituminen on usein tarjottu vastaus. Minusta taas erakko kaipaa toisten huomiota niin kipeästi, ettei itsekään kestä sitä, vaan vetäytyy yksinäisyyteen, jotta toisten huomion puute ei niin kovasti tuntuisi. Se on eräänlaista vieroitushoitoa.

Itseriittoisuus on myös yksi vaihtoehto. Henkilö, joka pystyy generoimaan itsestään kaikki tarvitsemansa tunteet, ja joka pystyy tuottamaan sisäistä vastakaikua. Mutta mistä itseriittoinen ihminen sitten ottaa mallin näille erikoisille kyvyilleen, jollei toisten osoittamasta huomiosta? Mistä hän ylipäätään tietää tarvitsevansa huomiota, jollei ole sitä joskus saanut osakseen. Mistä hän tietää, miltä tuntuu, kun muut katsovat, koskettavat ja puhuttelevat? Täytyy tämä tietää, jotta ihminen voisi katsoa, koskettaa ja puhutella itse itseään.