Suurten Kokemusten äärellä jokainen on yksinäisimmillään. Silloin juuri, kun eniten kaipaisi kanssakokijaa tai -näkijää, ihminen joutuu kohtaamaan voimakkaimmat tunteensa yksin, sillä kukaan toinen ei elä niitä täsmälleen samalla tavalla kuin toinen. 

On traagista, että näin on. Niin traagista, että sille täytyy olla jokin tarkoitus. Suurella Kaiken Luojalla on täytynyt olla mielessään jokin tärkeä hyöty, joka voi koitua ihmiskunnalle siitä, että ihmisten välinen sielullinen ja tavallisesti myös fyysinen yhteys katkeaa juuri silloin, kun sitä tarvitaan eniten.

Ei tämä ole mikään mies-nais-juttukaan, vaikka aivolohkot olisivat kuinka eri tavoilla järjestyneet kahden tunnetun ja tunnustetun sukupuolen välillä. 

Liittyisikö tuo hyöty jotenkin kasvamiseen, lähinnä henkiseen kasvamiseen, aikuistumiseen?

Mitä hyötyä voi olla ihmiselle siitä, että hän jää elämänsä kenties äärimmäisissä tilanteissa yksin? Kun kuitenkin olemme sosiaalisia olentoja ja haluamme jakaa elämämme toisten kanssa tavalla taikka toisella, kukin omallamme tai yhteisellämme. Syntyykö äärimmäisestä yksinäisyydestä jotakin sen kaltaista vahvuutta ja itsenäisyyttä, jota ei toisten kautta voi saavuttaa?

Miten meni? hän kysyi minulta kun soitin hänelle kun kaikki oli ohi. En osannut kertoa. En osannut kertoa enkä kuvailla siten, että voisin olla varma hänen ymmärtävän mitä olin juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt ja kokenut, vaikka olen tuntenut hänet yli puolet elämästäni ja uskallan toisinaan arvella hänen tuntevan minut paremmin kuin minä itse. Äkkiä tunsin olevani jossain hyvin kaukana (niin kuin tosiasiallisesti olinkin, mutta tarkoitan lähinnä sitä tunnetta, että vaikka olisin kaukana läheisistäni, jokin sidos liittää meidät toisiimme halki aikojen ja paikkojen) ja vaistomaisesti ojensin kättäni kuin saadakseni kiinni putoavan kallisarvoisen esineen. 

On yksinäistä havaita ihmissuhteen olevan vain esine, ymmärtämätön, kylmä ja täynnä itseään. 

Ei se sitä kuitenkaan ollut, tiedänhän minä sen. Ei ole ymmärtämättömyyttä, ettei tiedä, mitä toinen olettaa toisen ymmärtävän, etenkään kun se, mitä toinen olettaa, on toiselle täysin vierasta, kuin jokin käsittämätön esine, jota voi käännellä ja väännellä loputtomiin saamatta koskaan selville, mikä se on, miten se toimii ja miten sitä voi käyttää.

Kenties nuo hetket valmistavat ihmistä Suurta Väistämätöntä varten. Sitä hetkeä varten, kun paluuta ei enää ihan oikeasti ole. On päästettävä irti kaikesta siitä mitä on ja otettava pitkä askel yli kynnyksen, ja suljettava takanaan ovi, joka ei enää koskaan avaudu.

Mutta miten musertavaa tämä kaikki voikaan olla!

Niin pohjattoman surullista, ettei edes voi itkeä. Voi vain alistua.