21.09.2006 - 18:38

Tämä liittyy löyhästi aiempaan valhetteluteemaan. Ja on vuodatusta.

On aika hämmentävää joutua huomaamaan olleensa pitkän aikaa herkeämättömän tarkkailun kohteena.

Yleensähän ihminen tekee mitä tekee jotakuinkin autuaan tietämättömänä siitä miltä näyttää, miten elehtii, miltä kuulostaa tai tuntuu. Harva tulee yksinkertaisesti edes ajatelleeksi, että jotakuta voisi laajemmin kiinnostaa miten minä tässä istun tai mitä luen, mitä syön, mitä juon, tai miten. Puheet on eri asia, mutta niitäkään ei arkitilanteissa aina kovin tarkkaan harkitse tai laskelmoi. Kysymykseen mietitään vastaus, joka kaikista parhaiten vastaa kysymyksen sisältöä. Ei tule aina mieleen pohtia kaikkia niitä tapoja joilla vastaus voitaisiin tulkita. Ihmiset luottavat toisiinsa, siihen, että heidän tekemisiään, sanojaan ja käyttäytymistään arvioidaan ja tulkitaan oikein ilman selityksiä ja taka-ajatuksia. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Nämä ovat tuttuja tilanteita, jokaisen elämässä toistuvia.

Kuitenkin on olemassa ihmisiä, joiden elämän sisältö on toisten tarkkaileminen, heidän olemisensa, elämisensä, tapojensa ja sanojensa sisällön miettiminen ja analysointi. Kaikestahan mitä ihminen tekee voidaan löytää viesti, kunhan tarpeeksi kauan tutkitaan ja riittävän pikkutarkasti tulkitaan. Tämä on aivan alkeellinen viestinnällinen tosiasia. Eri asia sitten on, mihin nämä tulkinnat ja analyysit johtavat. Joillekin ihmisille niistä syntyy kokonaisuuksia, käsityksiä toisista ihmisyksilöistä ja heidän persoonastaan sekä ympäristöstään. Nämä käsitykset alkavat toisinaan elää omaa elämäänsä, kuten sanotaan. Muutaman yksityiskohdan avulla on mahdollista luoda kokonaisvaltainen skenaario jostakusta ihmisestä ja hänen persoonastaan, hänen ajatuksistaan, teoistaan, toiveistaan ja suunnitelmistaan. Syntyy luotu elämä, luotu persoona. Ja kun luomus on valmis, siihen on tietenkin uskottava.

Tämä liippaisee aika läheltä kirjoittajan tapaa rakentaa henkilöhahmojaan. Totta on, että kirjoittajat valehtelevat. Esimerkiksi prosaistit kertovat ihmisistä, asioista, paikoista, tapahtumista joita ei ole olemassa, mutta jotka olisivat voineet olla olemassa. Kirjoittajat luovat näitä fiktiivisiä hahmoja ynnä muita tarinoidensa rakenteita muun muassa tarkkailemalla eläviä ihmisiä, todellisten tarinoiden ja tapahtumien kautta, suodattaen tai lainaten. Ja sitten kirjoittajat kirjoittavat nuo luomansa elementit tarinaksi, joka ei ole totta, vaan ahtaasti tulkiten nimenomaan valetta. Ja lukijat lukevat nuo tarinat, ja ovat uskovinaan ne, tai sitten eivät.

Eroavuutena ensiksi ja toiseksi mainittujen tarkkailijoiden välillä on se, että ensiksi mainitut eivät kerro luomistaan tarinoista. He elävät itse niissä mukana, ovat osa niitä. Heidän luomansa tarinan ei ole tarkoituskaan päätyä kenenkään tietoon, ennen kuin aika on tavalla tai toisella kypsä. Heidän tarinallaan on tarkoitus, se on väline, joka auttaa luojansa saavuttamaan päämääränsä. Kirjoittajatkin eläytyvät kertomustensa käänteisiin, samastuvat henkilöhahmoihinsa, mutta lopulta aina joutuvat sielunsa täytyttyä kirjoittamaan ulos sen mitä ovat kyhänneet kokoon. Mitään sen kummempaa tarkoitusta ei tarinalla läheskään kaikissa tapauksissa ole, toisinaan kirjoittajalla on henkilökohtaisia motiiveja, toisinaan taas ei. Yleensä joku sanoma voidaan kertomuksesta tarkastelun kautta löytää, mutta tavallista on, että tuo löydetty sanoma ei ole se mikä kirjoittajan mielessä on kirjoitustyön aikana syntynyt. Mutta tulkintojahan on mahdollista tehdä loputtomiin.

Tarkkailijan kohteena oleva ihminen on tietämättään uhri. Häntä käytetään hyväksi. Tarkkailijan tavoitteena on luoda itsestään parempi ihminen riistämällä tarkkailtavaltaan hänen yksityisyytensä ja muokkaamalla siitä mieleisensä, omia tarkoitusperiään vastaavan. Tarkkailija saa palkintonsa sitten kun tarkkailtava jonakin päivänä havahtuu ja huomaa luottaneensa väärään ihmiseen. Sinä päivänä tarkkailija katsoo paljastaneensa jotain olennaista tarkkailtavastaan.

18.09.2006 - 11:51

Syksy on minusta toiveikasta aikaa. Ajanlasku alkaa vuodenvaihteesta, mutta minun sisäinen vuodenkiertoni alkaa syksystä. Silloin alan taas elää.

On kieltämättä hassua ajatella, että elämä alkaa muka silloin kun kuolema valtaa maailman. Minusta syksyyn liittyvä "kuolema", "kuoleminen", "kuolevaisuus" ovat kuitenkin puhdistumista, vanhan poistumista uuden tieltä. Onhan itse kunkin päätettävä kohdaltaan, mistä kohtaa uusi alkaa ja vanha loppuu. Oman logiikkani mukaan ensin on koettava tilan tuntu, joka taas ei ole mahdollista ilman että jotakin poistuu. Eihän ahtautta olisi jos ei olisi väljyyttä. Eikä uutta olisi ilman vanhaa.

Kuolema ei luonnossa ole sama asia kuin tässä nykyihmisen kliinisessä, talojen sisäiseen elämään keskittyvässä maailmassa. Neljän seinän sisällä kärpäsenkin menehtyminen on dramaattisempaa kuin kukkakedolla, vuodenajasta riippumatta. Syksyisin kuolemaa ja kuolemista ei kuitenkaan oikein pääse pakoon mihinkään, kuolemaa on kaikkialla.

Myönnän että pelkään kuolemaa. En tahdo tietää milloin kuolen, milloin syksy tulee. Kuitenkin uskon, että elämäniloa ei olisi ilman kuolemanpelkoa. Ei olisi sitä helpotuksen tunnetta, joka ihmisen valtaa, kun hän yhtäkkiä havaitsee elävänsä, olevansa olemassa. Eräs vanha tuttavani oli kuolinvuoteellaan kysynyt, että onko tämä mitä hän nyt kokee unta vai totta. Hän ei ollut peloissaan, vaan halusi vain tietää. Hänelle oli annettu voimakkaita kipulääkkeitä eikä hän enää ollut täysin tietoinen itsestään eikä ympäristöstään. Hän ei tuntenut mitään, hänen kehonsa oli lopussa. Silti hän halusi tietää, elääkö hän yhä.

14.09.2006 - 19:31

Isäni ja äitini olisivat viettäneet eilen 48. hääpäiväänsä jos olisivat saaneet pitää toisensa tähän päivään asti.

Eilen treenatessani ajattelin heitä. Kapusin jyrkkää mäkeä ja ajattelin, että tällaistako heidän elämänsä ja avioliittonsa oli, raskasta ja vaativaa, henkeäsalpaavaa. Millaista se olisi nyt? Jaksaisivatko he yhä kiivetä, vai olisivatko jääneet lepäämään sopivalle tasanteelle, odottamaan, että syke rauhoittuu ja into laantuu? Tuskin. 

Äiti ja isä ovat minun mielessäni edelleen pariskunta. Heidän avioliittonsa elää sydämessäni, vaikka isällä on uusi puoliso. Olen onnellinen isän puolesta, hänen ei tarvitse elää yksin. Hänen puolisonsa on iloinen, lempeä ja ärhäkkä nainen. Heidän elämänsä ei ole missään tapauksessa yksitoikkoista. Muttei siitä koskaan tule samanlaista kuin äidin ja isän avioliitto oli. Eikä ole edes tarkoitus.

Äiti ja isä kasvoivat liian kiinni toisiinsa. He olivat hyvin nuoria naimisiin mennessään, ja ilmeisesti kummallekin oli kunnia-asia, että perhe hoidetaan loppuun saakka. He tekivät niin paljon työtä perheen ja lasten eteen, että unohtivat tehdä työtä suhteensa vuoksi. Lopulta heillä ei ollut ketään muita kuin toisensa. Isä teki työtä, puursi pitkää päivää yrittäjänä ja äiti hoiti kotia ja lapsia. Kaikki vapaa-aika vietettiin yhdessä. He eivät tavanneet riittävän usein muita pariskuntia ja perheitä että olisivat ymmärtäneet miten tärkeätä on, että kotona on tilaa hengittää. Hengitimme toistemme suuhun, niin sanotusti. Happi loppui. Mutta äiti oli ainoa joka joutui siitä kärsimään. Hänen sydämensä petti.

Vedin syvään henkeä kun pääsin mäen huipulle. Katsoin kaupungin ylle kaartuvaa iltaa, valoja ja varjoja taivaalla, ihmisen luomia ja tyhjästä syntyneitä. Yksi kohta oli pimeämpi kuin muu taivas, siinä kohtaa loisti tähti. Tänne vanhempani tuskin olisivat tulleet hääpäiväänsä viettämään. Mutta voin silti kuvitella, että he olisivat keksineet jonkun vähintään yhtä ilmavan paikan.

 

11.09.2006 - 22:54

Kuulin hiljattain, että minusta on valehdeltu. Minusta on kerrottu asioita jotka eivät pidä paikkaansa. Olen syvästi loukkaantunut siitä huolimatta, että tiedän, ettei valehtelija ole saavuttanut valheillaan haluamaansa - häntä ei ole uskottu. Hänen puheensa on silti otettu huomioon ja merkitty muistiin. Tunnen olevani leimattu, koska minulla ei ole mitään mahdollisuutta poistaa merkintöjä niiden epärehellisestä luonteesta ja ilmeisestä tarkoitushakuisuudesta huolimatta.

Ehkä totun elämään sen asian kanssa, ehkä en.

Olen miettinyt mikä saa ihmisen valehtelemaan toisesta ihmisestä, sanomaan tämän tehneen asioita joita tämä ei ole tehnyt, ajatelleen mitä ei ole ajatellut, suunnitelleen mitä ei ole suunnitellut, väittäneen mitä ei ole väittänyt. Ehkä valehteleva ihminen todellisuudessa toivoo toisen tehneen, ajatelleen, suunnitelleen, väittäneen. Valehtelevan ihmisen todellisuudessa (heh!) kaikki tapahtuu niin kuin valehtelija toivoo. Pahat ovat pahoja juuri pahimmalla (tai parhaimmalla) mahdollisella tavalla. Hyviä ei olekaan, koska hyvistä ei ole mitään syytä valehdella. Hyvyys poistaa valehtelun tarpeen, koska hyvyyttä ei voi koskaan lopullisesti häpäistä. Kaikki antautuvat hyvyyden edessä, sisimmässään, vaikka tekojensa kautta yrittäisivätkin jollain tavalla väliaikaisesti tuhota hyvyyden. Hyvyyttä vihataan sen tähden, että se voittaa kaiken muun. Kaikki tietävät, ettei hyvyys koskaan katoa eikä lakkaa olemasta. Tiedän tämän, koska en ole hyvä ihminen, vaan paha. Minut on häpäisty. Monta kertaa. Olen ansainnut osan häpäisyistäni ja ne ovat jättäneet minuun jälkiä.

Tätä häpäisyä en kuitenkaan ole ansainnut.

Mutta miksi valehtelija valitsee juuri tietyn ihmisen kohteekseen? Miksi syyttää uimisesta ihmistä joka pelkää vettä?

Tässä tapauksessa, jos olot olisivat toiset, minusta valheitaan levittänyt ihminen tarvitsisi minua kipeästi, voisipa olla jopa riippuvainen minun avustani. Siksi hän varmaankin on tekoonsa ryhtynyt. Häntä arvatenkin kismittää valtavasti se, että juuri minä voisin riistää häneltä itsenäisyyden. Hänen on ollut ryhdyttävä puolustautumaan jo ennen kuin mitään on edes tapahtunut. Totta puhuen, vaikka yhtäkkiä huomaisinkin, että minulla olisi valta vaikuttaa tuon valehtelijani elämään, en käyttäisi tuota valtaa. Todennäköisesti pysyttelisin loitolla hänestä. Mutta jo se, että kyseinen mahdollisuus ylipäätään on olemassa, on ahdistanut valehtelijani tekemään sen minkä teki, sanomaan sen mitä sanoi, että olisin tehnyt jotain mitä en ole tehnyt, ajatellut mitä en ole ajatellut, suunnitellut mitä en ole suunnitellut, väittänyt mitä en ole väittänyt.

Jostain syystä valehtelijani silti haluaa uskoa, ja haluaa myös muiden uskovan, että olen tehnyt juuri niin kuin hän on kertonut. Kaiken lisäksi näyttää olevan mahdotonta pyyhkiä pois tekoja, joita ei ole tehty. Yhtä lailla on mahdotonta saada sanomattomiksi sanoja, joita ei ole sanottu. Kun sanat ovat kerran syntyneet, ja jonkun ihmisen suuhun pantu, ne ovat olemassa, vaikka kukaan ei olisi koskaan kuullut niitä lausuttavan. Paitsi yksi ihminen, ainoa joka väittää olleensa paikalla. Mikä vallan tunne!

Valheet viettelevät. Ne ovat vaarallista huumetta. Valheen tai valehtelun makuun päästyään ihminen tulee riippuvaiseksi valehtelemisesta. Hän tekee mitä tahansa jotta todellisuus ei näyttäisi siltä miltä näyttää. Kenties valehtelija katsoo oikaisevansa todellisuutta, vaikka oikeasti vääristelee sitä tekemällä siitä mieleisensä. Nimittäin se vasta onkin vaarallista, jos kaikki ympärillä oleva miellyttää. Siitä tahtoo pitää kiinni, keinolla millä hyvänsä.

Minua ei kovasti miellytä kuva jonka valehtelija on minusta luonut. Kuva on kieltämättä kaunis, murhaavalla tavalla, voi olla että siihen sisältyy ripaus ihailuakin. Kenties kateutta. Kenties jotain sellaista mihin valehtelija ei koskaan yllä. Pahuuttani on käytetty hyväksi ansiokkaalla tavalla, itse en kykenisi moiseen kekseliäisyyteen, en ole niin vahva ehkä määrätietoinen. Enkä suinkaan ole niin kekseliäs ja luova kuin valehtelijan luomasta kuvasta voisi päätellä, vaan oikeastaan hyvin yksinkertainen ja rajoittunut ihminen. Kuva on vain valhetta, tyhjiä sanoja vailla merkitystä tai syvyyttä. Kieltämättä on hyvin kiehtovaa, että joku tahtoo nähdä minut sellaisena - viettelevänä?