Tänään en jaksa kirjoittaa romaanista, koska aion kirjoittaa romaania koko loppupäivän.

Sen sijaan ruikutan, että kaikenlaisia odotuksia sitä kirjoittajalle asetetaankin sen perusteella mitä hän omassa elämässään tekee, tai edustaa, tai on. En koskaan lakkaa ihmettelemästä.

Kirjoittamisharrastuksestani tietävät loppujen lopuksi aika harvat läheisetkään ihmiset. Ei siksi, etten tahtoisi puhua kirjoittamisestani tai teksteistäni heidän kanssaan, vaan siksi, että olen katsonut parhaaksi säästää jotkut siltä tiedolta. En mielestäni valehtele tai salaa mitään, ei vain ole minun ongelmani jos joku ei älyä kysyä, että satutko harrastamaan kirjoittamista. Mielestäni esiinnyn aina ystävieni ja sukulaisteni parissa siten, että voisin aivan hyvin vaikka harrastaa kirjoittamista. Mielestäni näytän, kuulostan, haisen, tunnun ja maistun vannoutuneelta kirjoittajalta. Kirjoittaminen jättää jälkensä kuin tupakanpoltto.

No mutta piti nyt aivan toisesta asiasta selvittää. Voinen jakaa asiani niiden teistä kanssa (nyt tuntuu kuin yrittäisin tähytä valaistulta näyttämöltä pimeään katsomoon kun nuo tilastot ovat sitkeästi jumissa), jotka kenties tunnette vetoa kirjoittamiseen.

Kaksi kolmesta kirjoittajaharrastuksestani tietävästä hämmästyy suuresti kun kuulee minkätyylisiä tekstejä kirjoitan, heti toivuttuaan siitä hämmästyksestä, jonka tieto harrastuksestani on ensin aiheuttanut. Parhaana päivänä voin siis kaataa saman ihmisen höyhenellä kaksi kertaa. En kuulemma ole lainkaan "sellainen" ihminen, en käyttäydy "sellaisella" tavalla enkä ole osoittanut mitään "sellaisia" taipumuksia. Viimeinen pätee sekä harrastukseeni ylipäänsä että tekstieni tyyliin. On jopa suoraan sanottu, että minun oikeastaan sopisi ja odotetettaisiin kirjoittavan ihmissuhdedraamoja, perhehelvettikuvauksia, ehkä romantiikkaa kotiäideille. "Mikset kirjoita runoja?" "Mikset kirjoita jotain mistä saa ihan helvetisti rahaa?"

Mutta ei "sellaista", ei. "Sellaisia" tekstejä kirjoittavat oikeat taiteilijat, jotka elävät veitsenterällä ja käyttävät väärin päihteitä ja puhuvat omituisia.

Heh, nämä samat ihmiset eivät ole lainkaan huomanneet, että minähän elän veitsenterällä (pyöreäpäisellä tosin) ja puhun omituisia. (Päihteitä käytän väärin vain hyvin satunnaisesti,  tupakanpolttotapanikin on vihdoin hiipumassa kokonaan menneisyyteen.) Taistelen jatkuvasti erinäisiä kiusauksia ja suoranaisia kutsumuksia vastaan. Tasapainoilen arkielämän pyhien velvollisuuksien ja omien syntisten ilojen välillä. Pelästyn joskus itsekin kun huomaan miettiväni miten vähällä minut voisi houkutella jättämään kaiken ja karkaamaan jonnekin kauas ja elämään vain kirjoittamiselle. On tästä visiosta parille kaverille tullut mainituksi, ja he ovat todenneet ilmeenkään värähtämättä, että se menee pian ohi. Ikään kuin olisin tunnustanut syrjähypyn.

Vertailun vuoksi mainitsen hölkkäharrastukseni saaman vastaanoton. Se ehkä näkyy ulkomuodosta kirjoittamisharrastusta selkeämmin, mutta yhä joudun perustelemaan miksi tahdon kehittyä pitkillä matkoilla enkä tyydy puolen tunnin aamulenkkeihin, joka "riittäisi pitämään kilot kurissa". Kummallisen harvat näkevät muuta syytä lenkkeilyyn kuin painonhallinta (siis kaltaiselleni ihmiselle). Totta on, että pitkän hölkkälenkin tuottamaan sisäisen rauhan tunteeseen on vaikeata eläytyä jollei ole kokenut sitä itse. Siinä vasta syrjähyppy! 

Siispä kaikki kunnia Heille (eivät He tätä kuitenkaan lue), rakkaille ihmisilleni, ystävilleni ja sukulaisilleni. He tietenkin näkevät, kuulevat, tuntevat, haistavat ja maistavat mitä haluavat. Eihän kaltaiseni ihminen voi tuhlata voimavarojaan hömpötyksiin, vaan tietenkin kaltaiseni ihminen käyttää joka käänteessä järkeään ja asennoituu oikein, liikaa intoilematta. Kaltaiseni ihminen tietää mitä missäkin vaaditaan. Kaltaiseni ihminen tietää paikkansa. Kaltaiseeni ihmiseen voi luottaa.

Niin muuten voi.

Tänä aamuna kun lähdin kotoa kaikki oli jäässä. Yhä vihertäviä lehtiä peitti paksu, tappava hyhmä, osa niistä roikkui huurteen käpristäminä oksista, ruoho oli kuurassa ja ulko-oven eteen oli muodostunut petollinen iljanne, jonka huomasin vasta kun jalkani oli siinä livennyt. Ei, en kuitenkaan lentänyt pehvalleni.

Tilanne toi mieleeni aaveromaanini maailmaa uhkaavat superpakkaset. Niiden saapumista edeltää nopea lämpötilan nousu. Aaveromaanini maailmassa on siis syytä hakeutua nopeasti suojaan jos äkillinen nollakeli katkaisee pitkään jatkuneen pakkasen. Sen jälkeen kun lämpötila on käynyt nollassa, se laskee jyrkästi lähes kuusikymmentä astetta. Noina öinä asunnottomat ovat kovilla. Aaveromaanini yhteiskunta onkin sopeutunut ratkaisemaan tiettyjä ongelmiaan luonnonvoimien avulla. Mutta se on taas toinen juttu.

Superpakkasen tulosta varoittavat ensimmäiseksi äänet: materiaalit, joissa on vähänkään kosteutta, naksuvat voimakkaasti. Jos lämpötila alenee riittävän nopeasti, aleneminen ei tunnu esimerkiksi ihmisen iholla kovin selvästi muuna kuin ilman kuivumisena. Harvat ehtivät edes havaita mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Toinen varoittava piirre, jonka hyvällä onnella voi havaita, ovat tuoksut. Pakkasella on oma tuoksunsa, superpakkasella omansa. Tai ehkä kyse on pikemminkin nopeasti jäätyvien esineiden, olentojen ja maan tuoksusta. Jälleen kerran vain harvat ehtivät ajoissa havaita muutokset. Aaveromaanini maailman asukkaat ovat vieraantuneet luonnostaan siinä määrin, etteivät vaivaudu enää tarkkailemaan mahdollisia poikkeavuuksia, edes pelastaakseen henkensä. On vain yksi erehtymätön keino, mutta sitäpä en kerrokaan, häh häh.

Tänä aamuna kotipihani näytti siltä kuin superpakkanen olisi vieraillut siellä. En ehtinyt eilen illalla nähdä säätiedotuksia, joten en tiennyt yöpakkasen mahdollisuudesta. Tämän synkän kirjoitukseni kannalta on jokseenkin huojentavaa,  että heräsin muutaman kerran yön aikana, johonkin, en tiedä tarkkaan mihin. Todennäköisesti uusiin ääniin, ei koviin, ja kuitenkin niin tuttuihin, että reagoin niihin jopa unen läpi. Ehkäpä pakkanen siellä vain napsui parvekkeen puisessa kaiteessa.

P.S. Valitan, jos kirjoituksessani esitetyt näkemykset superpakkasen olemuksesta ovat virheellisiä. Minulla ei ole ollut tieteellistä todistusaineistoa tukenani, joten olen turvautunut mielikuvituksen apuun.

Päähenkilöni....tai pitäisikö peräti ruveta kutsumaan häntä päämieheksi?

Aloitan uudelleen.

Päämieheni seksuaalielämä se jaksaa askarruttaa minua kyllästymiseen asti.

Päämieheni on pärjännyt nelikymppiseksi ilman ainuttakaan merkittävää naissuhdetta, äitisuhde jäi jo kättelyssä tavallaan avoimeksi. Eräs blogini ulkopuolinen kommentoija piti mahdottomana ajatusta, että kaupungissa asuva ja elävä, ulkomuodoltaan tavanomainen nuorehko mies voisi jäädä niin täydellisen ulkopuoliseksi seuraelämästä. Edes intohimojen kanavoiminen työhön ei hänen mielestään riitä selittämään päämieheni munkkimaista elämäntyyliä. Toinen tarttui samaan asiaan, hänen mielestään päämieheni analysoi naisensa ulkomuotoa, ei ihaile. Pitkään puutteessa ollut mies ei analysoisi, vaan ahmisi.

Nyt nouseekin kysymykseksi, onko päämieheni puutteessa. Omasta mielestään ei ole, tosin hän ei kovin syvällisesti asiaa edes tule pohtineeksi, ennen kuin... ja silloinkin niin syvällisesti kuin ensimmäistä kertaa tuntemattomaan törmäävä ihminen vain voi. Taas kerran on kyse näkökulmasta. Nuo kommentoijani tarkastelivat päämieheni elämää omasta näkökulmastaan, tietääkseni pitkäaikaisessa parisuhteessa elävän  heteroseksuaalin silmin. Heitä saattoi jopa hiukan säälittää päämieheni olemattomat naistenkäsittelytaidot.

Juonen kannalta ei ole merkitystä sillä, onko päämiehelläni aiempaa seksuaalista kokemusta vai ei. Hänen ei myöskään tarvitse olla taitava naisten käsittelijä, koska häntähän tässä käsitellään. Kyse on siis pelkästä uskottavuudesta. Ehkä kommentoijani tarkoittivat, että päämieheni vaikuttaisi kiinnostavammalta henkilöltä jos ei hän olisi niin kokematon seksuaalisesti. Korostan, että tämä viimeinen on vain oma tulkintani heidän kommenteistaan. He ovat saattaneet tarkoittaa jotain aivan muuta. Kärjistän tahallisesti.

Tähän viimeiseen sisältyy mielestäni hyvin kiinnostava ristiriita. Sikälikin, että seksuaalisesti aktiivisia ja kokeneita henkilöitä kai yleisesti pidetään kiinnostavampina kuin vaille kokemusta jääneitä tai jättäytyneitä. Seksuaalisen tarmon suuntaaminen muille elämänalueille on poikkeavaa, jopa pelottavaa. Kuitenkin neitsyyttä on kautta aikojen arvostettu puhtauden ja koskemattomuuden ilmentymänä. Puhtaus on aina ollut kallisarvoista. Miesten neitsyyttä ei ole arvostettu, tai sitä ei ole ollut olemassa. (Itse olen sitä mieltä, että ihminen voi olla neitsyt, vaikka hänellä olisi sukupuolisia kokemuksia. Vain rakkaus voi viedä ihmiseltä neitsyyden.) Kaipa sitten edelleenkin  kypsään ikään ehtinyt naisneitsyt on jonkinasteinen ihme ja erikoisuus, mutta kypsä miesneitsyt pelkkä luuseri.

Ei kai miehistä voi edes käyttää neitsyt-sanaa, mutta käytin nyt koska se oli sopivan lyhyt ilmaisutapa.

Tästä päästäänkin toiseen minulle merkittävään ristiriitaan. Keskityn aaveromaanissani käsittelemään päämieheni seksi- ym. intiimejä asioita lähinnä hänen ajatustensa kuvailun kautta. Yritän kertoa millaisten ajatusleikkien ja -rakennelmien kautta hän päätyy tekoihinsa. Eräs kommentoija piti myös tätä hiukan epäuskottavana ja ehkä myös tylsänä. Hauskaa sinänsä, koska yleisestihän (nyt joudun yleistämään hiukan) nimenomaan miesten ajatuksia pidetään merkittävinä ja tuloksekkaina heidän määrätietoisen ja liikaa subjektiivisuutta välttämään taipuvaisen ajattelutyylinsä vuoksi. Miesten tapaa suunnitella tarkkaan tekemisensä järjen eikä tunteiden ajamana arvostetaan niin työ- kuin perhe-elämässä. Miehet eivät hötkyile, eivätkä ole impulsiivisia.

Ehkä näistä itsessään loistavista ominaisuuksista ei sitten vain sovi sanoa mitään, tai kuvailla niitä, vaan ne on otettava itsestäänselvyyksinä. Niiden lähempi tutkiminen vain toisi niiden yhteyteen mystiikkaa, mitä niissä ei siis ole.

Onko miehinen ajattelu ja päätöksenteko sitten koskematon asia, tabu? Entä miehen neitsyys, joka  helposti etäännytetään pois miehestä syidensä kautta, ja alennetaan heikkoudeksi?

Aaveromaanissani kuvailen varsin vähän päämieheni rakastetun tunteita tai ajatuksia. Niiden osuuttako pitäisi sitten vain kasvattaa? Hän on nainen. Hän on hätäinen ja ajoittain hyvin impulsiivinen.