Varpunen on ollut puuhakkaana. Kevät on tulossa ja tekemistä riittää. Aikaa tuntuu olevan rajattomasti, mutta aiempien keväiden antina on varpusen mieleen juolahtanut, että jos aikaa ryhtyy säästelemään, se loppuu juuri kun on liian myöhäistä.

Eräs työtä ja päänvaivaa tuottava ikuisuusaihe on rakkaus.On vaikea sanoa, millä tavalla rakkaus on mukana arkisissa askareissa.

Toisinaan tuntuu, että rakkautta ei enää olekaan. On vain kylmiä kädenliikkeitä, ajatuksettomia kietaisuja, ohimeneviä sipaisuja. Väistämisiä. Perääntymisiä. Päivän tekemiset seuraavat toisiaan lukujärjestyksen mukaan, eivät siksi, että ne täytyy tehdä, vaan siksi, että ne on aina ennenkin tehty. Kaipaus on päättynyt, poissaolo tuottaa helpotusta. Vuosi on pitkä. Yksinolo ja yksinäisyys vetävät puoleensa.

Mutta on hetkiä, ohikiitäviä ja ikuisia, jotka muuttavat ankean vellin kirkkaaksi kristalliksi. Äkkiä ja varoittamatta kaikkialla on valoa, lämpöä ja ääntä. Sydämet sykkivät nopeammin, liekit palavat loistavammin. Hiki maistuu suolaiselta, kipu painaa polvilleen. Elämä. Seuraavassa sekunnissa kaikki on ohi. Ei ole enää lyhyempiä sekunteja.

Tasaista. Harmaata. Vihreää. Ruskeaa. Odotusta. Pian taas helisee.