Kirjoittajaminäni syntyi kapinasta. Kapinoitsijat vaativat paitsi vallitsevan systeemin kumoamista, myös itselleen enemmän oikeuksia. Minäkin vaadin oikeuksia, mutten tiennyt mitä oikeuksia. Kapinastani oli siis vielä pitkä matka tietoiseen valintojen tekoon. Vasta silloin ihminen voi tehdä valintoja kun hän kykenee hahmottamaan vaihtoehdot. Minulla niitä on ollut liikaa alusta asti. Tähän väliin todettakoon, että mielestäni kirjoittajaminä voi toki syntyä missä ihmiselämän vaiheessa tahansa. Ehkä on jopa parempi jos kirjoittajaminä syntyy siinä vaiheessa kun ihminen on riittävän kypsä kantamaan vastuun paitsi itsestään myös kirjoittajaminästään. Toisaalta kirjoittajaminän riistäminen ja rasittaminen on helpompaa kuin minäminän, koska kirjoittajaminä ei ole mitään ainetta vaan massiivinen energialataus (no joo, joku on nyt sitä mieltä että energiahan on ainetta mutta minusta mikään sellainen ei ole ainetta mitä ei voi koskettaa), ja sen tunteet ja ajatukset ovat enimmäkseen lainattuja, varastettuja tai muuten vain sinisiä. Se on "se", ei "hän". Mutta asiaan. Kapinointi on alkeellinen valinta, koska silloin ihminen valitsee toisen tien kuin valtaapitävät voimat. Kuitenkin kapinallinen saattaa elättää sielunsa perimmäisessä nurkassa salattua toivetta siitä, että hänet viimein hyväksyttäisiin, että valittu tie olisikin yhteinen. Itse asiassa uskon, että tuo hyväksytyksi tulemisen tarve onkin kapinan edellytys. Ihminen, joka epätoivoisena pyrkii muuttamaan ympäristönsä siten, että hänet voitaisiin omana itsenään hyväksyä, on vilpitön kapinallinen. Tähän ristiriitaan kapinat usein kaatuvat; eihän ympäristö nyt mihinkään muutu. Ihmisen on muututtava itse, mutta mihin suuntaan? Miten ihminen voi säilyttää identiteettinsä, persoonallisuutensa, minuutensa, mutta samalla kyetä miellyttämään ympäristöään, johon ei tahdo millään ilveellä mahtua?