Näinä suorastaan puberteettisen ahdistuneisuuden, turhautuneisuuden ja kärttyisyyden aikoina on mieleen putkahtanut ammoiselle kyselykaudelle unohtunut sana: Miksi?

Käännyn kirjoittajaminäni puoleen. On aika antaa sille ääni. Seuraavassa pieni haastattelu:

K: Päivää, kirjoittajaminä. Miksi minä kirjoitan?

V: Päivää, minäminä. Oletpa ruma. Pohdinta kirjoittamisen syistä ei itse kunkin osalta varmaan pääty koskaan. Syyt nimittäin vaihtelevat siinä kuin kirjoittajaminät kasvavat ja kehittyvät. Jos kasvut ja kehitykset sattuvat pysähtymään, tuo kysymys menettää merkityksensä, koska kasvunsa ja kehityksensä lopettaneille se ei enää ole olennainen. Tietyssä vaiheessa käy niin kuin nykydraaman katsojalle: enää ei ole tärkeätä tietää miksi jotain tapahtuu, vaan mitä oikein tapahtuu. Minä en vielä ole tuossa vaiheessa.

K: Jaaha. Kiinnostavaa. Siis miksi oikein kirjoitan?

V: Oikeastaan minä tahtoisin olla sitä mitä monet luulevat minun olevan eli  hauska ihminen. Hauskat ihmiset osaavat kirjoittaa hauskalla tavalla hauskoja juttuja. Kirjoittaessaan niitä he ilmeilevät ja elehtivät hauskasti, oli yleisöä tai ei. Erityisen hauskoja he ovatkin yksin ollessaan. Silloin tulee mieleen mitä hauskimpia juttuja, jotka sitten tuppaavat naurattamaan myös hauskaa jutunkertojaa itseään. Niinpä, hauskuuteen kuuluu aina mausteeksi ripaus ikävää. En tarkoita kaipausta vaan jotakin epämiellyttävää hauskan vastakohtaa tai -voimaa. Jotain traagista. Surullisissa kohdissa hauska jutunkirjoittaja vakavoituu asiaankuuluvalla tavalla, joskus pitkäksi aikaa, mutta sitten: hah! sehän oli vain hämäystä, tekoitkua, ja pian hauska jutunkirjoittaja taas palaa ennalleen. Jos hauska jutunkirjoittaja sattuu huumorillaan loukkaamaan jotakuta vähemmän hauskaa lukijaansa, hauska jutunkirjoittaja voi kuitata homman toteamalla, että "sehän nyt oli vain pilaa". (Yhtäkkisenä sivujuonena tuli muuten  mieleen, että kun HS-gallupissa on nyt vaivalla selvitetty mitä "ominaisuuksia" kansalaiset arvostavat presidentissään, niin varmaan huomisen Stadarin pääkirjoituksessa taas sitten moititaan kansalaisia, että ei se kuulkaa nyt ole niin helppoa olla luotettava ja oikeudenmukainen. Tekisi melkein mieli lyödä vetoa, mutta ei ole rahaa.)

Sanalla sanoen: ikäväksi syntynyt ei voi kasvaa hauskaksi.

K: Juu, nämä kuulostavat haus- tärkeiltä asioilta, mutta vastaisitko jo. Miksi oikein kirjoitan?

V: Olen aina vihannut elämääni. Se on tylsää ja ikävää eikä minulle tapahdu niitä asioita joiden tahtoisin tapahtuvan,  koska ne tapahtuvat aina jollekin muulle. Joku ikään kuin varastaa minun tapahtumani. Olen varma, että jossain inhimillisen olevaisuuden ylä- tai alakerrassa on jokaiselle ihmiselle valmiiksi varattu tietty määrä tapahtumia, jotka sitten luovutetaan saajalleen tietyn aikataulun mukaisesti. Tuo aikataulu on kohtalo. Ihmiselle annetaan sen verran kuin hän kykenee kantamaan. On kuitenkin joukko katalia ihmisiä, jotka jotenkin onnistuvat kiilaamaan tapahtumiaan odottavien jonossa ja riistämään itselleen toisille tarkoitettuja tapahtumia. Sitä en tiedä miten he osaavat ennakoida näiden tapahtumien jakohetket, ehkä heillä on suhteita tapahtumatoimittajiin. He jättävät jälkeensä lukuisia elämässään pitkästyneitä ihmisiä, jotka eivät tosin (onneksi) tiedä mitä ovat menettäneet. Sitten he melskaavat elämänsä tapahtumista siellä sun täällä ja herättävät paheksuntaa, ärtymystä, kateutta, katkeruutta, huonotuulisuutta; kaikkia niitä tunteita mitä jotakuinkin kaikki ihmiset toivoisivat itseään kohtaan tunnettavan.  

K: (hohhoijaa) Entä miten tuo sitten liittyy kirjoittamiseni syihin?

V: Etkö jo käsitä? Argh. Et ole pelkästään ruma vaan myös tyhmä.  Tiedäthän tuon kliseen: on elettävä sellainen elämä josta voi kirjoittaa. Sinäpä näppäränä tyttönä kirjoitat itsellesi elämän josta voit sitten kirjoittaa. Panet vain parastasi niin täydestä menee. Tuolla naamataululla varustettu minäminä voi olla kokenut vaikka mitä.

K: Hm. Mutta mitä syitä minulla sitten voisi olla kirjoittaa siitä kirjoittamastani elämästä?

V: Ei siihen mitään syitä tarvita. Alat vain kirjoittaa. Aloitat alusta, keskeltä tai vaikka lopusta. Loppu voisikin olla kiinnostavin. Ajattele jos voisitkin päättää miten kuolet. Lukijoita kiinnostaa varmaan jokin kaunis loppu, naistenhan ei yleensä tahdota kuolevan väkivaltaisesti. Tai ei sittenkään. Nimenomaan jokin dramaattinen, vaikka lento-onnettomuus. Juu. Sinä, joka et koskaan halua lentää, lähdet lentomatkalle, mutta miksi? No, vaikka rakastettua hakemaan....perkele joo! rakastetun ruumista jostain oikein helvetin kaukaa... kato tulee pitkä lentomatka sillä tavalla, pitkä hyvä johdatus kaikkiin sun tuskiin, kunnon känninkin voisit matkalla ottaa ja passisi kadottaa ja liittyä kymppikerhoon johkun ihkun karpaasin kanssa ja ja ja sitten kun kankkunen iskee, ja morkkis päälle, tulee kuule se yksi kunnon ilmakuoppa. Mutta siinä tapauksessa kaiken tämän pitäisi olla heti alussa. Mietitääs toi vielä uudelleen. Mikset sä sitten haluaisi lentää. Joo mä tiedän. Hei. Sulle on joskus kato tehty elinsiirto. Uudet aivot, mutta ne olikin jonkun muun aivot....

Jostain on näinä turhautuneisuuden päivinä saatava länkyttää.

Luulen hiljattain valaistuneeni eräässä pitkään vaivanneessa probleemassa.

Minulla on ollut koko ikäni hyvin etäiset välit eräisiin tiettyihin sukulaisiin. Tapaan heitä lähinnä vain sukujuhlissa, toisin sanoen jonkun on synnyttävä, mentävä naimisiin tai kuoltava ennen kuin tiemme kohtaavat. Tapaamiset ovat itsessään aina hyvin lämminhenkisiä. Olen tästä syystä, niin pitkään kuin muistan, ihmetellyt miksi sukulaiset pitävät välimatkaa minuun ja lapsuuden perheeseeni, kun suhteemme kerran näyttäisivät olevan täysin kunnossa.

Vähän aikaa sitten kaiken syyksi paljastui peitetarina. Tai näin olen asian itselleni yrittänyt selittää saamieni tietojen perusteella.

Äidilläni oli hyvin ongelmallinen suhde näiden sukulaisten kanssa. Hän ei koskaan tuntenut olevansa tervetullut heidän luonaan, ja arveli heidän piikittelevän häntä joka käänteessä. Äiti ei tahtonut hyväksyä sitä, että sukulaiset olivat hyvin erityyppisiä ihmisiä kuin äiti itse. He ilmaisivat itseään ja tahtonsa huomattavasti hillitymmin kuin äiti, joka piti tätä rauhallisuutta epäystävällisyytenä. Äidin mielestä sukulaiset olivat hänen vihollisiaan koska eivät olleet hänen ystäviään tavalla jonka äiti olisi voinut hyväksyä.

Ymmärtääkseni sukulaiset yrittivät parhaan taitonsa mukaan olla kiinnostuneita äidin elämästä. Kiinnostus ei koskaan ollut äidin mielestä riittävää vaan yliolkaista. Sukulaisten näkemys yliolkaisuudestaan, kuten monesta muustakin seikasta, on ollut eri kuin äidin, mutteivät he ole tuoneet sitä esiin syystä tai toisesta. Tavallaan ymmärrän miksi he ovat vaienneet. On vaikeata rakentaa siltaa jos lähtökohta muuttuu koko ajan.

Milloinkaan äiti ei myöskään itse kohdannut näitä epäluulojaan, eli kysynyt sukulaisilta missä oikein mennään. Tämä on outoa, koska tiedän, että äitini salaa suri asiaa. Hän olisi halunnut kaiken olevan toisin. Jostain syystä äidin ja näiden tiettyjen ihmisten toiveet ja sydämet eivät kohdanneet. Tämä johti siihen, että koko perheemme vieraantui heistä ajan mittaan vaikka asuimme lähekkäin, ainakin enimmäkseen samassa kaupungissa.

Äiti reagoi asiaan oikeastaan hyvin inhimillisellä ja yltiönaisellisella tavalla: hän ryhtyi puhumaan pahaa sukulaisistamme sekä meille lapsille että kaikille heille joita tapaus sattui kiinnostamaan. Hän selitti yhteydenpidon puutetta sukulaistemme välinpitämättömyydellä ja ylemmyydentunteella. Hän ei milloinkaan maininnut omaa ilmeistä alemmuudentunnettaan. Äiti oli tietämäni mukaan lapsena hyvin omapäinen ja jopa röyhkeä tyttö. Hän on itse ylpeytensä huonosti kätkien kertonut edesottamuksistaan.

Mutta näiden sukulaisten kohdalla jokin muuttui. Äiti menetti itseluottamuksensa. Traagisinta on, ettei kukaan tunnusta tietävänsä tarkkaan miksi. Kyse on saattanut olla vain  yhdestä sanasta, yhdestä katseesta tai yhdestä vajavaiseksi jääneestä ajatuksesta. Äiti yritti palauttaa itseluottamuksensa mustamaalaamalla sukulaisensa. Hän keksi peitetarinan pahoista ihmisistä, joiden elämän päätehtävänä oli aiheuttaa pahaa mieltä hänelle. Koko operaation tavoitteena oli salata se tosiasia, että kaikki oli vain äidin mielikuvitusta, jolle huono itsetunto oli antanut siivet. 

Peitetarinan ylläpito oli hyvin vaikeata. Nyt jälkikäteen muistan ja tunnistan tilanteita, joissa peitetarina oli vaarassa paljastua. Äiti kuitenkin tyrmäsi kaikki epäilykset puhkeamalla lohduttomiin itkukohtauksiin ja kertomalla yhä uusia versioita niistä nöyryytyksistä joita sukulaiset olivat hänelle järjestäneet. Näistä tarinoista syntyi kokonainen tarinoiden verkko, jota oli jatkuvasti paikattava ja korjailtava. Hänen oli ensisijaisesti estettävä meitä lapsia pitämästä yhteyttä sukulaisiimme. Olisimme voineet saada heiltä toisenlaisia, hänen käsityksistään poikkeavia tietoja. Äiti huolehti tarkkaan, että kaikki uutiset kulkivat hänen kauttaan. Siten hän pystyi kontrolloimaan ihmisten välisiä suhteita mielensä mukaan. 

Tällä tietoa äidin kokemat julmat nöyryytykset ovat kuitenkin olleet vain onnettomia väärinkäsityksiä ja yhteensattumien summia. Sukulaiset ovat tahollaan surreet sitä, että ovat joutuneet sivuun perheemme elämästä. Tietenkin he ovat vaistonneet meidän lasten tunteman epäluulon ja suoranaisen pelon, joka taas on ollut äidin tehokkaan kampanjoinnin seurausta. Ei ihme etteivät he ole tyrkyttäneet seuraansa, vaan tyytyneet katselemaan sivusta sen verran kuin heidän on annettu nähdä.

Minusta on tullut tällainen kuin olen. En voi olla miettimättä millainen minusta olisi tullut jos olisin saanut olla enemmän tekemisissä näiden sukulaisteni kanssa. Tuskin tätä huonompi ainakaan.

Mikä kumma sitten sai äidin tekemään tällaista? Ketä tai mitä hän suojeli? En koskaan saa vastausta kysymyksiini. Ainoa minkä pystyn järjellisesti itse keksimään selitykseksi on se, että äiti rakasti mittaamattomia kärsimyksiään niin paljon, ettei tahtonut luopua niistä millään hinnalla. Sukulaisten harjoittama sorto, oli se todellista tai ei, oli pätevä syy jättää lukuisia asioita tekemättä. Yksi olisi ollut oman asenteen ja käsitysten muuttaminen. Lisäksi, jos kärsimystä olisi ryhdytty painokkaasti lopettamaan, millä äiti olisi enää voinut päteä huonosti kohdeltujen naisten sarjassa? Väärinymmärretyn ja sorretun osassa on jotain tarunhohtoista, mutta samalla kuolettavaa.

Peitetarina ei toisin sanoen suojellut ketään. Ei edes äitiä itseään.

Himputti kun harmittaa. Tälle viikolle olin varannut kirjoittamisaikaa oikein urakalla, mutta nyt onnettomien yhteensattumien takia sessioni ei toteudukaan. Kirjoitustyöni keskeytyy pakon edessä ainakin viikoksi. Ja tietenkin juuri kun pääni pursuaa uusia ideoita, ja vanhoja, ja kasvavia, ja itusia, ja.....

Kyllä se vain on niin, että oli miten hyvin suunniteltu työ tahansa, keskeytykset heikentävät kirjoittamisen intensiteettiä. Olen tosin senkaltainen ihminen - jo ansiotyöni vaatimusten takia - että kykenen pitämään juttuja ikään kuin takaraivossani ja sitten tarpeen tullen aktivoimaan niitä, mutta juuri nyt, kun meneillään olisi jatkuvuuden kannalta hieman vaativampi vaihe, pitkät keskeytykset näkyvät heti tekstin laadussa.

Mielialojen ja vireystilan vaihtelut vaikuttavat esimerkiksi dialogin kirjoittamiseen. Tärkeät dialogit, olivatpa sivun, kymmenen tai sadan sivun mittaisia, pitäisi saada kirjoittaa yhtä kyytiä. Muuten fiilikset vaihtelevat liikaa. Dialogin kirjoittaminen on muutenkin toisinaan raskasta ja hidasta kun kirjoittajan pitäisi eläytyä kirjoittaessaan useamman kuin yhden olennon ajatusmaailmaan. Onneksi kirjoittajaminä on aika karski tyyppi, eikä sitä juurikaan hetkauta pienet persoonan jakautumiset. Mutta kun minäminä joutuu kantamaan oman osansa rasituksesta ja minäminällä on jo aika paljon vastuuta niskoillaan. Työn katkonaisuus häiritsee kirjoittajaminää yhtä paljon kuin minäminää, vaikkei kirjoittajaminä osaa valittaa yhtä tehokkaasti kuin minäminä.

Vali vali vali. Ruikutus ruikutus ruikutus.

Virginia oli oikeassa. Naisella pitäisi olla oma huone.

Harrastajakirjoittajat joutuvat aina sopeutumaan häiriöihin kentässään. Se on yksinkertaisesti homman nimi. Mutta kun harrastajakirjoittajan kunnianhimot vaihtelevat, paitsi laidasta laitaan myös tasolta toiselle. Joka sektorilla ja tasolla on omat häiriönaiheuttajansa.

Nyt on kai sitten vain hengitettävä syvään ja yritettävä rauhoittua. Luotettava siihen että muistisäännöt pelaavat tai luonnnonvalintaa tapahtuu. On tällaisesta samperi ennenkin selvitty. Talvisota-asenteella vaan.