Eilen pehvani oli iskeytyä lattiaan, tänään sitä puristaa kylmä rinki.

Tajusin nimittäin yhtäkkiä, etten ole millään tavalla hahmottanut itselleni minkälainen on aaveromaanini tarinan kaari. Se olisi tärkeätä havainnollistaa itselleen kokonaisuudeksi, jotta selviäisi ovatko vaikkapa syy-seuraus -suhteet synkassa. Tarinan rytmi näkyy siinä, nousut, laskut ja suvantokohdat. Kaikkia näitä pitäisi kai olla. Käänteet ja motiivit ynnä muu. Tarinan painopisteet, onko etu- vai takapainoinen. Persjalkainen vai varsatautinen.

Yksi hyvä tapa on tehdä kaari tarrapaperilapuilla seinälle. Muitakin on. Tarinan voi kirjoittaa muutaman rivin pituiseksi tiivistelmäksi. Kaaren pitäisi erottua jo siitä. Voi tehdä synopsiksen tai peräti treatmentin. Nämä viimeksi mainitut ovat hyviä ja käyttökelpoisia lainoja draaman puolelta. Niiden avulla voi tarkistaa onko jokaisella kohtauksella tai luvulla merkitystä kokonaisuuden kannalta.

Tarralappusysteemi on kaikessa nerokkuudessaan yksinkertainen. Juonenkäänteet kirjoitetaan tarralapuille niin että niistä muodostuu kaari. Jos ei ole post-ittejä käytettävissä niin sinitarraa saa käyttää. Lappuja voi sitten tarinan muokkautuessa siirrellä paikasta toiseen ja kokonaisuus pysyy jatkuvasti hallinnassa. On hyvä kirjoittaa vain lapun toiselle puolelle. Jos teksti ei mahdu yhdelle puolelle, tavaraa on todennäköisesti kohtauksessa liikaa tai sen tematiikka on pielessä.

Niin, tematiikka. Senkin voi kaaren kokonaisuuden hahmottamisella tarkistaa, että läpäiseekö tematiikka koko tekstin, jokaisen luvun ja kohtauksen. Ihannetapauksessa näin on. Minulla on ongelmana se, että kirjoitustyötäni kannattelee tietty tematiikka, mutta sitten kun luen tekstiäni, etsin sieltä mahdollisia lukijan tulkintoja, joita yleensä löytyy niin paljon, että lopulta katson epäonnistuneeni oman teemani käsittelyssä. Sitten rupean muuttelemaan tekstiä ja lopulta koko homma on nurin. Tursaan kanssa keskustelimme äskettäin lukijan tekemistä tulkinnoista. Kerroin, etten juurikaan ajattele tekstiäni kirjoitustyön aikana lukijan kannalta. Ehkä juuri tästä mainitsemastani syystä.

Viimeksimainitussa on jotakin samaa kuin rakkaudentunnustuksessa. Jos olisin rakkaudesta sekaisin ja aikeissa tunnustaa rakkauteni mielitietylleni, ajattelisin tietenkin vain omaa tunnettani. Enintään kehittäisin kuvitelman siitä kuinka suuresti rakastettuni ilostuu kuullessaan tunteistani. Nimittäin jos tunnustaisin rakkauteni jotenkin laskelmoidusti, syyllistyisin sekä petokseen että itsepetokseen. Jättäisin ottamatta sen riskin joka rakkauteen kuuluu olennaisena osana: riskin itsensä täydellisestä nolaamisesta. Rakkauden kohteelle on paljastettava tunteet sellaisina kuin ne ovat, kaikessa lapsellisuudessaan ja epärealistisuudessaan, jopa harhaisuudessaan. Sitten myöhemmin, jos ja kun toinen on turvallisesti koukussa, voi yksityiskohtia päivittää päivän virallista kurssia vastaaviksi. Romaanin kirjoittamisessa tämä merkitsisi kohdallani ehkä kolmatta kirjoituskertaa. Kaksi ensimmäistä on käytävä läpi hurmiossa.

Tarinan kokonaiskaaressa näkyvät myös henkilöhahmojen sisääntulot ja mahdolliset poistumiset. Niidenkin pitäisi olla jollain tavalla suhteessa toisiinsa ja tasapainossa juonen käänteiden kanssa. Minun tarinassani on tunnelma yhä kuin pahimmassa räkälässä, jengiä tulee ja menee kovalla metelillä, jotkut luikahtavat kuin huomaamatta käsistä, eräät hyväkkäät eivät suostu yhteistyöhön lainkaan, ryyppäävät vain ja vaativat minuakin ryyppäämään kanssaan. Ei niitä mihinkään kaareen taida saada tungetuksi. Jos edes puoliympyrään? Parijonoon? Viimeinen pari uunista ulos?

Tilastojen tutkailu on sitten hämmentävää puuhaa.

Olin ajatellut pysytellä poissa koneelta tänä viikonloppuna, mutta tuli eräs tärkeä tarkistustehtävä korkealta taholta, joten pistäydyin blogillani saman tien. Avasin blogin ja klikkasin tilastot esiin. Haa, huomasin, hienoa, nehän ovat taas päivittyneet. Olisin lentänyt pehvalleni jollen jo olisi tukeutunut siihen: tilastojen mukaan blogillani on ollut lokakuun aikana 323 uniikkia kävijää.

Kolmesataakaksikymmentäkolme, jumankauta! Tähän marraskuun kuudenteen päivään asti uniikkeja kävijöitä on ollut jo 83!!

Härttimas. En olisi kuuna päivänä voinut kuvitella. Eihän uniikkien kävijöiden määrä ole mitenkään ratkaiseva miltään kannalta, mutta kun mielestäni olen pysytellyt ikään kuin omissa oloissani. En voi kuin ihmetellä.

Mikäs siinä, olen iloinen! Erikseen mainituksi tuleminen eräissä tietääkseni varsin vilkasliikenteisissä blogeissa on mitä ilmeisemmin osaltaan lisännyt kävijöiden määrää. Olen myös hyvin imarreltuna havainnut tulleeni linkatuksi joidenkin bloggaajien omissa listoissa. Anteeksi etten mainitse kaikkia teitä erikseen.

Itse en kauheasti mainosta blogiani, osaksi ajanpuutteen takia ja osaksi itsekkäistä syistä. En esimerkiksi näy Blogilistan tilastoissa. Äh, olin tosiaan siellä juu pari päivää mutta sijoitukseni oli lievästi sanoen... ei nyt masentava mutta jotakin sinne päin. Vaatimaton. Paljon vaatimattomampi kuin minä, ja minä olen vaatimaton jos kuka. Oikeastaan minua vaatimattomampaa ei taida ollakaan, vaatimattomuushan kaunistaa. Ja minähän sitä paitsi olen kaunis ja muutenkin hyvä ja kiva ja mukava ja sosiaalinen ja blogini on ehdottoman mielenkiintoista luettavaa. Niin että oikeastaan taidan ansaita tämän kaiken. (Näillä törkeyksillä saan varmaan myös paljon kommentteja, kiähkiäh, kähisi pölyinen kaappiblogisti ja hykerteli ja hieroi tomuisia käsiään yhteen syvällä, syvällä jyhkeän kaappinsa uumenissa).

Mielelläni linkkiytyisin useampien blogien kanssa, mutta kun aikani ei millään riitä seuraamaan kaikkea mielenkiintoista mitä täällä on. Sama ongelma taitaa vaivata itse kutakin. Siksi olen härskisti vain suosinut kaltaisiani uusia vuodattajia. Luen  useampia blogeja kuin listassani on, joskin harvemmin kuin noita tuossa laatikossa erikseen mainitsemiani.

Mutta oli minulla oikein asian nysääkin, tuo tilastoseikkailu taisi nyt sekoittaa pään. Sitä on niin imarreltu, niin imarreltu. On tämä vain niin hienoa. Okei, lopetan jo.

Liekö moni havainnut saman asian kuin tulin todenneeksi tässä hiljattain.

Riippumatta uutisoiduista maailman tapahtumista tai muista julkisuudessa riepotelluista seikoista aika usein käy niin, että kun olen aikeissa ryhtyä kirjoittamaan jostakin aiheesta, joku on jo tehnyt sen.

Eikö ollutkin ainutlaatuinen havainto?

Yleensä aiheesta on kirjoittanut joku sen kaltainen bloginpitäjä, jonka ei heti kättelyssä olettaisi kirjoittavan samasta aiheesta. Asiassa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Kaikkea mitä maailmassa on, on jo käsitelty jossain muodossa, tietenkin. Ihmisten ristiriitakirjo on aika lailla vakio, ilot ja surut seuraavat toisiaan loppumattomana jatkumona. Mutta kun näitä sattumia on käynyt sen verran usein viime aikoina että pistää miettimään.

Tuntuu oudolla tavalla rohkaisevalta, ja samalla hiukan pelottavalta sekä mielettömän jännittävältä, että samanlaiset pohdinnat risteilevät ilman ilmeistä syytä samaan aikaan keskenään hyvin erilaisten ihmisten ajatuksissa. Tarkoitan nyt erilaisuudella lähinnä ulkoisia ominaisuuksia, kuten ikää ja sukupuolta, elämäntyyliä ja -tapaa. Todennäköisesti nämä ihmiset - me - kuulumme johonkin samaan lajiin. Mikähän mahtaisi olla yhdistävä tekijä, löytymistään odottava linkki? 

Melkein jo sitä tällaisena päivänä rupeaa uskomaan yliluonnollisiin ilmiöihin.

Tänään oltiin taas elokuvissa. Wallace & Gromit: Kanin kirous (alkuperäinen, ei dubattu). Loistava leffa, jokaiselle jotakin. Ei ehkä daideelliselta tasoltaan yllä Jalin ja suklaatehtaan tasolle, mutta hhhhmmmjooo-o, nautin!

Huomautan kaiken varalta, etten paljasta elokuvan juonesta mitään tässä kirjoituksessani.

Elokuva oli  vauhdikas ja humoristinen. Minua aikuiskatsojana viehätti joidenkin kohtausten humoristisuudessa tietty itseironia, understatement, vai liekö kyseessä ollut vain ehta slapstick-huumori. Joka tapauksessa elokuvan useissa kohtauksissa vedettiin tilanne ja tunnelma äärimmilleen, ja sitten pudotettiin katsoja katharsiksen korkeuksista heittämällä koko homma hösseliksi. Ohukainen ja Paksukainen- tai Tom ja Jerry -leffoista tuttuja rimanalituksia. Katsojaa toisin sanoen riepoteltiin aivan häpeämättömästi, muttei suinkaan katsojan vaan elokuvan tapahtumien ja henkilöhahmojen kustannuksella. Samalla kai nauroimme kaikki vähän itsellemmekin, helpottuneina onnekkuudestamme eli siitä, ettemme olleet valkokankaalla kärsimässä vaan istuimme turvallisesti pimeässä elokuvateatterin katsomossa.

Tyylillinen tunnelmasta toiseen riepottelu tuntuu olevan sallittua ensisijaisesti komedioissa ja lasten tuotannoissa. Niin kirjallisuudessa kuin audiovisuaalisen viestinnän puolella. Katsojan tai lukijan riepottelu vaatii yleisöltä kykyä luopua arvokkuudestaan ja heittäytyä tarinaan niin kuin heittäytyisi vuoristoradan kyytiin. Ehkä tämä kyky ei kuitenkaan ole kaikille ihmisille sisäsyntyinen. Tänään osa katsojista poistui salista kesken näytännön. Elokuva vaikutti heillä todennäköisesti turhan suoraan perusturvallisuuden tunteeseen. Eräs pieni poika itki pelosta. Tai sitten elokuva oli heistä yksinkertaisesti huono. Totta on, että elokuvassa pysyttiin paikoin juuri ja juuri hyvän maun puolella. Ehkei se ole se paras mahdollinen elokuva aivan pienille lapsille.

Aaveromaanissani vaihdan aika ajoin tempoa ja tunnelmaa aika lailla häikäilemättömästi. Mielestäni tekstini ei kuitenkaan ole humoristista, en edes yritä saada lukijaani nauramaan. En ole tippaakaan hauska, en teksteissäni enkä ihmisenä. Itse asiassa puhelimeni soi tänä päivänä niin harvoin että suurin osa ystävistäni taitaa pitää minua ikävänä ihmisenä. En naura enkä juurikaan puhu. Mietin vain omiani. Ei tyylini ole absurdiakaan, vaikka absurdi lienee juuri nyt lähin aaveromaaniani kuvaava sana. Tähänastiset esilukijani ovat käsittääkseni jopa pitäneet tyylinvaihdoksistani, tai ainakaan ne eivät tiettävästi ole loukanneet heitä eivätkä ihmeemmin vaikeuttaneet tekstin lukemista. On silti mahdollista että kaikki esilukijat eivät tyylinvaihdoksiani sulata. Tyyliä on kieltämättä hyvin vaikeata vaihtaa sortumatta alleviivaamaan tai selittelemään. Äkkiä käy niin että liian monet tarinan elementit ja kantavat rakenteet muuttuvat väärään suuntaan. Olen pyrkinyt yksinomaan korostamaan tiettyjä teemoja äkillisillä suunnan- tai tunnelmanvaihdoksilla, tai pudottelemalla tekstiin yksityiskohtia jotka eivät ehkä sinne kuuluisi mikäli tahtoisin säilyttää tyylilajin puhtaana.

Eikus vaan jatkamaan kirjoitustyötä sitten. Ensi viikolla tosin vasta. Huomenna on pitkän lenkin vuoro.

Hyvät pyhät. Pitäkää kaappinne puhtaina.

Ehkä joku on tullut havainneeksi nuo pienet räpellykset joidenkin kirjoitusteni alaosassa ja miettinyt mitä ne oikein ovat? Ne ovat sykemittarini lukemia. Pidän tässä samalla pientä harjoituspäiväkirjaa. Nyt on meneillään peruskuntokausi, joten nämä tiedot riittävät. Vuodenvaihteen jälkeen, jolloin olisi tarkoitus ryhtyä harjoittelemaan ensi kesän maratonia varten, tiedon määrä lisääntyy niin paljon että ehkä perustan oman blogin harjoituspäiväkirjaa varten. Saapi nähdä.

Tiedonjanoisille kerron vielä, että "exe.time" tarkoittaa harjoitukseen käytettyä aikaa, "ave." taas keskisykettä, eli kuinka monta kertaa sydämeni on sykkinyt keskimäärin per minuutti lenkin aikana, ja tuo "kcal/fat" taas kuinka paljon kaloreita kulutin harjoituksen aikana ja kuinka suuri osa käyttämästäni kokonaisenergiasta on ollut kehon rasvavarastoista peräisin. Eli 1000/50 tarkoittaisi, että olisin kuluttanut 1000 kalorin verran energiaa, josta noin 500 kalorin verran olisi palanut rasvoista. Näin olen sykemittarini ohjekirjasta ymmärtänyt.

Tuo uusin merkintä T2 merkitsee terminaattori kakkosta, eli tiettyä lenkkireittiä. T2:lla on kavereina T1, Ke-Pi sekä Tö-Pa.

Huikean pieni klimppi rasvaa sisältää jo 500 kaloria. Kokoiseni ihminen saa juosta tosi pitkään tai tosi kovaa kuluttaakseen 1000 kaloria, ja mitä kovempaa juoksen, sitä vähemmän poltan suhteessa rasvaa. Rasvanpoltto ei kohdallani liity pelkästään painonhallintaan, vaan pyrin etsimään itselleni  maratonin läpiviemiseksi sopivan rasitustason. Eli taloudellisimman mahdollisen vauhdin kehoni asettamissa rajoissa, jolloin kehoni käyttäisi mahdollisimman taloudellisella tavalla hyväkseen sitä energiaa joka kehooni on varastoitunut. Hiilihydraatit ovat parasta polttoainetta, niitä on helppoa varastoida kehoon ja varastoja on helppoa täydentää vaikka kesken matkan. Mutta ymmärtääkseni kehon on oltava maratonia varten viritetty sellaiseksi, että se kykenee ottamaan myös rasvavarastot nopeasti käyttöön tarpeen mukaan.

Tämä kaikki on toisarvoista, nippelitietoa, joka on vain minulle merkitsevää. Jääköön kehoni toiminta nyt sikseen.

Kirjan kirjoittamista ja maratonjuoksua on verrattu toisiinsa. Aika paljon niillä onkin yhteisiä piirteitä. Kumpaankin on käytettävä runsaasti aikaa. Maratoniin on harjoiteltava keskimäärin vuoden verran, kirjan voi kirjoittaa vuodessa. Kumpikin on rasituksena suhteellisen samanarvoinen, hyvin kokonaisvaltainen, sekä fyysinen että psyykkinen. Kumpikin pitää suunnitella tarkkaan. Mielestäni kestävyysjuoksu (puhun nyt suurieleisesti juoksusta, vaikka oma lönkyttelyni on korkeintaan hölkkäämistä) on enimmäkseen spirituaalista puuhaa. Eikä neljääkymmentäkahta kilometriä kukaan juokse ilman tosi hyvää motivaatiota jollei ole ihan pakko. Eikä kukaan kirjoita kirjaa ilman hyvää motivaatiota. Jostain tietyille ihmisille sitten vain ilmaantuu se motivaatio, että nytpä rupean kirjoittamaan kirjaa. Nytpä rupean harjoittelemaan juostakseni maratonin.

Mitä se motivaatio on? Voittamisen halua? Minkä voittamista? Itsensä? Muiden? Enpä tiedä. En ole pahemmin edes miettinyt. Minusta maraton joko juostaan tai ei, kirja joko kirjoitetaan tai ei. Osaltani kumpaakaan touhuun ei liity kilpailuviettiä. Kaikenlainen puolitiehen jäävä syiden etsiskely ja motiivien pohdiskelu on ajanhukkaa. Siinä mielessä tämä blogini on ajanhukkaa, sekä sen kirjoittaminen että lukeminen. En ole blogin kirjoittamisella yrittänyt ruoskia itseäni kirjoittamaan. Jos perustan harjoituspäiväkirjablogin, ei sekään ole itseruoskintaa vaan dokumentoin siihen harjoitteluni edistymistä seuraavia maratoneja varten. Samalla tavalla tämä blogi on dokumentti erään kirjan kirjoitusprosessista.

Mitään varmuutta ei ole siitä että juoksen muita maratoneja kuin ensi kesäisen. Eikä ole varmuutta kirjoitanko enempää kirjoja kuin tämän yhden, joka ei todennäköisesti edes koskaan valmistu.

On loppujen lopuksi aivan sama tuleeko kirja joskus kirjoitetuksi tai maraton juostuksi. Kirjan julkaisupäätös, jos/kun se tehdään, syntyy jonkun tai joidenkin ihmisten aivoissa nanosekunnissa sitten kun käsikirjoituksen tutkailu ynnä muu harkinta on saatettu loppuun. Maraton kestää vähän kauemmin, tunteja, kohdallani ehkä.... no joo, en aseta itselleni toistaiseksi muuta tavoitetta kuin maaliin pääsyn, joten juoksuni loppuaika lienee mitä tahansa alle kuusi tuntia. Joka tapauksessa itse tavoite, suoritus, vie vain hyvin lyhyen hetken elämästäni. Koko universumin tasolla kuluu niin lyhyt aika, ettei hetki ole vielä kunnolla edes alkanut kun se jo loppuu. Jos tavoite jää saavuttamatta, mitä muka menetän? Tämä kaikki muu - suunnittelu, valmistautuminen, kypsyminen, harjoittelu, viimeistely - on siksi oleellisinta. Elämää.