Kävin katsomassa tuon kohutun elokuvan "Jali ja suklaatehdas" noin puolitoista viikkoa sitten. Elokuva teki minuun valtavan vaikutuksen. En ole lukenut alkuteosta, mutta seuraavalla kirjastoreissulla taidan yrittää saada sen käsiini (tosin luulen että aika moni muukin on saanut saman idean). Myös Johnny Depp näyttelijänä vakiinnutti asemansa henkilökohtaisessa kärkikastissani. Mikä ilmeikkyys, mikä läsnäolo. Ja ne ihanat, ohuet rypyt silmien ympärillä, suklaatehtaan makean ilman ja pimeän tunnelman kelmentämässä vauvamaisen tasaisessa ihossa. Fantastinen ristiriita. 

Olen elokuvateatterireissustani asti miettinyt ja pohtinut, mikä oli elokuvan sanoma juuri minulle. Roald Dahlilla on epäilemättä ollut oma tarkoituksensa, mutta kuten tämänkin blogin kommenteissa on todettu, tulkinta syntyy lukijassa. En puutu elokuvan sisältöön kuin hiukan, koska siitä on kirjoitettu jo paljon.

Elokuvan sanoma on mielestäni seuraava: On uskottava ihmeisiin jottei sekoa tässä hullussa maailmassa.

Henkilöhahmot suklaatehtaassa olivat toinen toistaan nyrjähtäneempiä, nyrjähtänein oli tietenkin itse Villi Vonkka, suklaatehtaan omistaja. Mutta mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä selvemmäksi kävi, että Vonkka oli sittenkin oikeassa.

Teen nyt pienen juonipaljastuksen, joten hypätkää seuraavan kappaleen yli te jotka ette ole elokuvaa nähneet mutta aiotte mennä katsomaan.

Mielestäni ne lapset, jotka olivat menettäneet kykynsä uskoa ihmeisiin, hävisivät suklaatehtaassa järjestetyn kilpailun. Jali, joka jaksoi uskoa ihmeisiin, ja joka kesti siksi vastoinkäymiset, voitti. Opetus on hyvin selkeä, lastenkirjoihin sopivalla tavalla mustavalkoisen oikeudenmukainen: kusipäät eivät usko ihmeisiin ja joutavat menemään.

No niin, se elokuvan juonesta.

Tämä tulkitsemani sanoma on mielestäni kallisarvoinen ja viiltävän tärkeä tässä ajassa, ja miksei missä tahansa muussakin ajassa. Aaveromaanini kannalta se on suorastaan elintärkeä. Aaveromaanini maailmassa ihmiset ovat menettäneet kykynsä uskoa ihmeisiin. Arvelisin, että myös tämän reaalimaailmamme ihmisille on käynyt tai käymässä samoin.

En tiedä liittyykö ihmeisiin uskomisen kyky jotenkin ikääntymiseen. Maissa, joissa väestön keski-ikä on kohoamassa, kyynisyys sen kuin lisääntyy. Vai miten muuten selitetään Idolsit, BB:t  ynnä muut reaaliaikaiset sotasirkukset, jos pysytellään nyt vain median ilmiöissä? Kotimaamme Suomi on tässäkin mielessä hyvä esimerkki. Ei toisaalta ole ihme, että nyt kansakunnan enemmistöksi kasvava harmaapäinen väki suhtautuu kyynisesti vallitsevan todellisuuden ilmiöihin. Hepäs ovat omin silmin nähneet, että sodista voi seurata kehitystä. Sodan seurauksena kukistettiin esimerkiksi natsismi. Ja Suomi sai omat rajansa. Turha minkään nenäkkäiden tutkijoiden etsiä muita selityksiä. Onhan se siksi aivan sama kuka idoliksi päätyy ja minkälaisen kärsimyksen kautta, tai missä pommitetaan ketä ja milloin, kunhan on kansalla hupia. Hyviä asioita ihmiset tarvitsevat, ja kunnon reilu kilpailu on hyvä asia. Ja onhan se nyt samperin turhaa odottaa jotakin ihmevimpainta joka muuttaisi kaiken oikein päin, kuten nykyajan nuoriso ja aikuisväestökin tuntuvat odottavan. Siitä vain ulos ja liikkeelle, karaistumaan joka sorkka, tavalla taikka toisella!

Toinen, yhä  useampien suosima vaihtoehto tuntuu sitten olevan täysi toivottomuus.

Nämä ikääntyvät ihmiset ovat eläneet toisella tavalla kovia aikoja kuin heitä nuoremmat sukupolvet. Jos ei ole ollut leipää pöydässä, sitä ei ole ollut. On ollut itse tehtävä jotakin eikä jäätävä sormi suussa odottamaan ihmettä. Nuorempien polvien edustajia on sitä paitsi paljon vähemmän jakamassa kakkua, joka tosin lienee pienenemään päin samassa suhteessa. Meillä on enemmän varaa mietiskellä, kursailla ja odotella. Eikä kyynisyys tietenkään ole merkki sekoamisesta. Vai... miksiköhän nuo vanhat naiset sitten ovat ruvenneet ryypiskelemään ynnä muuta.... voisiko olla että ihmeen tapahtumisen mahdollisuus on heille valjennut? Mitä tapahtuu ihmiselle joka kaiken ikäänsä uskoo johonkin ja sitten yhtäkkiä käy ilmi ettei sitä olekaan olemassa?

Huh, aivan liian vaikea asia nuorekkuuttaan vaalivan, blondihtavan kaappiblogistin tajuttavaksi. Ei minulla taida olla riittävästi (b)loogista päättelykykyä.

Toisaalta, Jalilla ei ollut leipää pöydässä, mutta ihme pelasti hänen perheensä. Tai no, tulkinnanvaraista on, oliko kutsu suklaatehtaaseen ihme, sattuma vai kohtalo. Se on kuitenkin selvää, että Jali ja Jalin persoona, hänen kykynsä uskoa ihmeisiin, eivät olleet sattumaa, vaan Jalin ja Jalin perheen, tarinan, yleisön ja Villi Vonkan kannalta hyvin onnellinen tosiasia.

Jo aaveromaanini suunnitteluvaiheessa (kyllä, suunnittelin aika tarkkaan tämän teoksen joka nyt vain aaveena häilyy mielessäin, päivittäin, ja jonka materialisoitumisen ajankohdasta ei ole mitään tietoa) jouduin pohdiskelemaan kuinka paljon minun on mahdollista ottaa kantaa teoksessani yhteiskunnallisiin asioihin. Suunnittelemani tarinan kaari nimittäin johti väistämättä siihen, että päähenkilöni tahdon suunta vie hänet yhteiskunnan matalimpien ja hiljaisimpien joukkoon.

Murto-osakaan ihmiskuntaa yleisesti ja pitkäkestoisesti järkyttävistä ongelmista ei ole mahtunut aaveromaanini mittoihin. En oikein tiedä miten voisin niihin edes vaikuttaa. Olen yhtä avuton niiden edessä kuin kuka tahansa muu ihminen. Vaikka tykkään kirjoittamisesta, ja saatan jonkun mielestä olla keskivertoa parempi kirjoittaja, en silti ole parempi ihminen enkä osaa välttämättä muita tehokkaammin tarttua elämän käytännön ongelmiin. Kirjoittamisharrastuksen myötä olen tietenkin oppinut ja kouliintunut tarkkailemaan ympäristöä, huomaamaan kaikensorttisia ongelmia sekä löytämään asioiden, ilmiöiden ja ihmisten joskus outoja, vaarallisia tai vääristyneitä suhteita toisiinsa nähden. Tai sitten ryhdyin kirjoittamaan juuri näiden takia, mene ja tiedä. Ei tämä kaikki kuitenkaan tarkoita sitä, että osaisin ryhtyä tai kykenisin ohjaamaan muita ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin. En voi muuta kuin katsoa, nähdä, kuulla, tuntea ja kirjoittaa.

Eräs kysymys, johon tietyssä mielessä otan aaveromaanissani kantaa, on asunnottomuus. Yksi päämieheni esikuvista oli kuukausia käytännöllisesti katsoen asunnottomana. Hänellä oli asunto muttei paikkaa mihin mennä. Tämä tilanne toistuu nähdäkseni jatkuvasti asunnottomien miesten keskuudessa; kaikki eivät ole rappioalkoholisteja. Asunnottomuuden syyt ovat pelottavan moninaiset ja samalla yksinkertaiset.

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin, että päämieheni esikuvat ilmaisevat itseään päämieheni kautta. Asunnotta jäänyt päämieheni esikuva ei suoranaisesti julistanut mitään sanomaa, mutta hän jaksoi sentään kehittää runsaasti suoria mielipiteitä asunnottomuutensa syistä. Ehkä aaveromaanini kautta hän pääsee ilmaisemaan edes sen asian, että asunnottomana ollessaan ihmisellä, tässä tapauksessa miehellä, ei ole juurikaan mahdollisuuksia parantaa elämänsä laatua. On helppoa tulla sanomaan, että tekisit nyt elämällesi jotakin. Asunnottoman ongelmat liittyvät kuitenkin niin perustaviin seikkoihin tunne-elämässä, että jo ongelmien hahmottaminen saattaa olla mahdoton tehtävä asunnottomalle itselleen. Asunnottomuus on  painava taakka, jonka pelkkä mukanaan kantaminen vie ihmisen kaikki voimat.

Asunnottomana ollessaan päämieheni toimii niin kuin miljoonat kohtalotoverinsa. Hänen maailmansa on romahtanut, ja hänen on sopeuduttava uuteen maailmaansa. Hän kohtaa ja tunnistaa sen ilmiöitä yksi kerrallaan, sitä mukaa kuin ne osuvat hänen tielleen. Hän ei edes pyri muodostamaan kokonaiskuvaa siitä mitä tapahtuu kaiken kansan keskellä yhteiskunnan pimeimmissä loukoissa. Hän elää tuota todellisuutta, oppii erehdyksen kautta niin kuin tuon todellisuuden "lapset" oppivat. Kertaakaan hän ei ajattele ansainneensa kohtaloaan. Epäilemättä sekä aavemaailmassani että täällä reaalimaailmassa on asunnottomia, jotka ovat osaksi itse syyllisiä surkeuteensa. Mutta eihän nyt hyvänen aika kukaan ansaitse kodittomuutta!

Syyllisten nimeäminen ei kuitenkaan auta, ei riitä, ei tehoa. Ainoa päämiestäni eteenpäin ajava ajatus on se, että jonakin päivänä hän vielä pääsee täältä pois. Ei hän jaksa miettiä miten kaikkien niiden käy jotka eivät pääse. Mielestäni minunkaan ei tarinan kirjoittajana tarvitse.

Asunnottomuus ei kuitenkaan ole aaveromaanini kantavia teemoja, jollei se sitten päämiehen ajoittaisen irrallisuuden tunteen tai yksinäisyyden kautta näy juonen tasolla. Mainittakoon vielä, että tuolla päämieheni esikuvalla on tänä päivänä asiat ihan hyvin, on katto pään päällä ja yhteys perheeseensä.

Joka tapauksessa fiktion kirjoittaja ei mielestäni voi oikeastaan tehdä muuta kuin kertoa tarinansa. Se on hänen velvollisuutensa. Mikäli kirjoittaja pystyy kirjoittamaan tarinansa niin hyvin, että sitä sadat ja taas tuhannet ihmiset lukevat ja kenties muuttavat elämäänsä parempaan suuntaan tarinan vuoksi, niin siinä vaiheessa kirjoittaja on parantanut maailmaa. Täällä blogeissa syntyy ja kasvaa kymmenittäin tarinoita, tosia ja vähemmän tosia, jotka ovat saaneet sadoittain lukijoita. He ovat tarinoiden avulla ryhtyneet selvittämään elämänsä ongelmia, saaneet apua ja tukea toisilta kirjoittajilta sekä lukijoilta. Siinä mielessä blogit parantavat maailmaa, vaikka kirjoittajina ovat olleet "vain" minunkin kaltaiseni tavalliset ihmiset. Ja vaikka yhtään konkreettista tekoa ei olisi tehty.

On tosiasia, ettei maailma parane vain sillä että kaikki ryhdymme kirjoittamaan. Tarvitaan myös tekijöitä niille töille joista kirjoitetaan. Tarvitaan ihmisiä jotka pelotta puuttuvat ja tarttuvat asioihin, näkevät vaivaa, omistautuvat, antavat omastaan muille. Kaikista ei vain ole siihen, ei fiktiivisissä todellisuuksissa eikä reaalimaailmassa. Jokaisella meistä on omat voimavaramme, lahjakkuutemme, persoonallisuutemme koko kirjo, josta voimme ammentaa tekoja. Voimme asettaa itsellemme ja toisillemme päämääriä ja sitten tehdä kaikkemme saavuttaaksemme ne.

Voimme vain kaikki yhdessä olla yhteiskunta ja toivoa, että yksikään ei petä muita.

Kirjoittajilta, niin ammattilaisilta kuin harrastajilta, kysellään usein onko heidän henkilöhahmoillaan esikuvia tosielämässä.

Heti ensimmäiseksi sivupoluksi aiheesta kiinnittäisin huomiota tuohon ilmaisuun "heidän henkilöhahmoillaan". Ainakin minä kirjoittajana kuvittelen omistavani henkilöhahmoni. Olen heidät luonut ja kasvattanut ja määrään heidän kohtalostaan. Monet kirjoittajat puhuvat siitä kuinka heidän henkilöhahmonsa rupeavat jossain vaiheessa elämään omaa elämäänsä eivätkä enää tottele kirjoittajaa. Olen ryhtynyt kapinoimaan tuota ajatusta vastaan sekä käytännön pakosta että tietoisesti.

Minunhan se on jumankiuta kyettävä olemaan henkilögalleriani pomo ja paimentamaan hahmojani! Kyllä vain, lempeästi mutta määrätietoisesti. Muuten homma riistäytyy käsistä alta aikayksikön. Minun asiani on kirjoittajana varmistaa, että henkilöhahmot joko saavat tahtonsa läpi tai sitten eivät. Kirjoittajan asema luotuihinsa nähden ei ole jumalallinen, mutta täsmälleen jotain sinne päin. Voi olla, että luomani porukka on poikkeuksellisen kuritonta tai muuten omapäistä ainesta, joko todellista pohjasakkaa tai sitten eliittiä fiktiivisten henkilöiden hierarkiassa, en tiedä, mutta lujuutta heidän kanssaan tarvitaan, ja rakkautta. Olen toiveikas.

Takaisin asiaan sitten.

Päämieheni on eräänlainen tuntemieni miesten muodostama työyhteenliittymä. Hänen kauttaan itseään ilmaisevat miehet ovat tietämättään lainanneet persoonallisuutensa piirteitä päämieheni käyttöön. Ketään yksittäistä miestä ei hänen luonteensa perusteella pitäisi voida tunnistaa. Hänen ulkonäkönsä on kokonaan keksitty, vaikka jonkinlaisena perusmateriaalina olen ajatellut poromiesten tanakkaa ja joustavaa olemusta. Hänen kasvonsa näen sieluni silmin. Kaikkein tarkimmin olen miettinyt minkälaiset hänen silmänsä ovat, ja kätensä. Mahdollisesti näillä piirteillä on esikuvat jossain, en osaa nimetä ketään.

Päämieheni rakastetulla on ulkonäköesikuva. Valitettavasti ei kukaan julkisuuden henkilö (tai mistä oikeastaan sitä tiedän, kääk!), vaan vain eräs nainen jonka näin kerran junassa. Kiehtova nainen kaikin tavoin. Jylhällä tavalla kauniit kasvot kuin apassinaisella, vartalo ehkä kolhorakenteinen mutta voimakas. Puheääni oli ulkonäköön suhteutettuna yllättävän tyttömäinen. Jos joku tunnistaa tästä itsensä, ilmoittautukoon.

Muista henkilöhahmoista en ole tainnut mitään aiemmin mainita, mutta tarinan kannalta keskeisiä on näiden kahden lisäksi vain viisi, joista kaksi ei oikeastaan ole edes henkilöitä vaan pelkkiä "hahmoja". Yksi henkilöistä, mies, muistuttaa muuatta amerikkalaisnäyttelijää. Toinen, nainen, on kuin lapsuuteni ajan alakerranrouva. Muilla, lihallisilla tai ei-lihallisilla, ei ole esikuvia, vaan olen keksinyt päästäni joka piirteen.

Nämä kaksi mainitsemaani ei-lihallista hahmoa ovat hyvin keskeisiä. Niiden luonteenpiirteissä, jos näin voi sanoa, ajattelisin itse olevan eniten minua. Niiden ulkonäöllä ei ole suurta merkitystä juonen kannalta, mutta kuvaan toisen niistä tekstissä silti hyvin tarkkaan. Esilukijani ovat jostakin syystä olleet kiinnostuneita sen ulkonäöstä, vaikkei sen ulkoisella olemuksella ole mitään merkitystä tarinan tai juonen kannalta. Heh, jotakuta voi tietenkin kauhistuttaa se, että kirjoitan itseäni tarinaan ei-inhimillisten olentojen välityksellä. Olen lohduttautunut sillä, ettei minulla taida yleensäkään olla kovin voimakas tahto. Lisäksi näille tyypeille oli kaikkein vaikeinta kehittää luonnetta, joten lainasin lähintä. En tosin ole täysin varma onko minulla edes luonnetta niin paljon että kahdelle riittäisi. No, keksin loput itse.

Totuus on tietenkin, että kaikki kirjoittajan luomat hahmot ovat jonkinasteisia synteesejä kirjoittajan elämänsä aikana näkemistä tai tapaamista ihmisistä. Vai olisiko mahdollista luoda henkilö, jonka psykologia olisi niin poikkeuksellinen, ettei hänen kaltaistaan jo olisi olemassa? Tuskin. En usko, että kukaan pystyy keksimään niin suurta rakastettavuutta, julmuutta, älykkyyttä, luovuutta, tuhoavuutta, sotaisuutta..... etteikö tosielämästä löytyisi vielä suurempaa. Ihmisen kokemuspiiri ja vastaanottamisen kyky ovat rajalliset. Henkilöhahmon luomisessa on kerta kaikkiaan pakko aloittaa pinnallisista elementeistä, joita sitten voi ryhtyä esimerkiksi toiminnan kautta syventämään. Syvyyttä kirjoittaja ammentaa henkilöihinsä omasta minuudestaan.

Siksipä fiktiivinen henkilö ei kykene sen enempään kuin luojansa saattaisi kyetä oikeissa olosuhteissa.