Viime aikoina usein silmiin sattunut ja korviin kantautunut sana on "miesviha". Liekö moinen ilmiö nostamassa päätään. Syystä tai ei. Tyypit kirjoittelevat lehtiin ja blogeihinsa, keskustelevat kaduilla, julkisissa kulkuvälineissä ja kahviloissa alistamisesta ja turhautumista, joiden yleisimmin arvellaan olevan sukupuolten välisen vihanpidon varsinaiset syyt. Eihän ihminen nyt toista vihaa jollei ole joskus sattunut jäämään saamapuolelle!

Rupesin oikein pohtimaan asiaa aavekäsikirjoitukseni kannalta. Oli asetettava itselle kysymys: ilmennänkö kenties tekstissäni miesvihaa? Miesviha voi olla tiedostamatonta, kuten myös naisviha. Puranko romaanissani jotakin tiedostamatonta, onko aaveromaanini kosto? Olisi se vain upeata, jos harrastajakirjoittajan suppeassa tunneskaalassani paljastuisi piilevän salattuja aineksia!

On totta, että saatan päähenkilöni aivan hävyttömiin vaikeuksiin, ja panen hänet käyttäytymään välillä ensiluokkaisen typerällä tavalla. Hän ei ole ihmisenä paras mahdollinen. Hän on itsekeskeinen, ylpeä ja narsistinen tuppisuu. Hän ei osaa automaattisesti ottaa ympäristöään eikä ympärillään olevien tarpeita huomioon.

Mutta hän on myös utelias, avoin ja suvaitsevainen. Hän on aidosti kiinnostunut heistä, jotka lähestyvät häntä ja pyytävät hänen apuaan. Syvällä sisimmässään hän kaipaa jotakuta, joka hellisi häntä, ja jota hän saattaisi itse helliä.

Edelläolevan lisäksi päähenkilöni kykenee tuntemaan intohimoa, aluksi työtään, sitten rakkautta ja viimein itseään elämää kohtaan. Intohimo on olennainen inhimillisyyden ja inhimillisen käyttäytymisen edellytys.  

Miesvihaajan mielestä päähenkilöni "kehitys" saattaa olla vain sitä, että päähenkilöni rupeaa käyttäytymään, ajattelemaan ja toimimaan naismaisesti. Naisvihaaja saattaisi olla samaa mieltä. Entäs sitten ihminen, joka vihaa kaikkia tasapuolisesti? Hänestä päähenkilöni ei todennäköisesti lainkaan kehity vaan menee sekaisin.

Eräs syy näihin tulkintoihin voisi piillä kielessä. Kertojani kieli on naismaista. Myönnän ajattelevani, että nainen on ensimmäinen sukupuoli, josta mies on kehittynyt. Meissä kaikissa molemmat sukupuolet telmivät tavalla taikka toisella. Ne ovat kietoutuneet toistensa ympärille, kaivautuneet toistensa sisään ja kasvaneet osittain  yhteen. Ne voisi erottaa toisistaan kahdeksi ehjäksi, itsenäiseksi kokonaisuudeksi. Erotustyö kestäisi tosin varmaan tuhatkunta vuotta, ja koska ihmisyksilöt eivät toistaiseksi elä niin pitkään, ideaa ei kannata elättää hetkeä pidempään. Romaanini maailmassa erottaminen on mahdollista, tullut mahdolliseksi.

Toisin sanoen miesviha tarkoittaisi välittömästi itsensä vihaamista. Kuten naisviha. Ehkä miesvihaajat näkevät muita selvemmin maskuliiniset piirteensä joita eivät voi hyväksyä. Sama pätisi naisvihaajiin. Ja homo- ja lesbovihaajiin. Tämä perustuu taas oletukseen siitä, että on olemassa maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä, eikä vain piirteitä. Yhtä lailla vallitsee oletuksia siitä, mikä on maskuliinista ja mikä feminiinistä. Loppujen lopuksi ne ovat sama asia. Usein peiliin katsovat ihmiset vain vihaavat enemmän kuin muut.

Kirjoittajaminäni on viiltävän yksinäinen tyyppi. Se ei aina tule toimeen minäminän kanssa, ja kaltaisiaan olentoja se ei edes halua tavata. Tarkkailevat, pohdiskelevat, introvertit tarinoitsijat eivät ole uskollisia kavereita ainakaan toisilleen, tai edes toisilleen, olivatpa miehiä tai naisia. Tasa-arvohenkilöiden peräänkuuluttamaa solidaarisuutta on turha etsiä kirjoittajaminästäni.

Onneksi kirjoittajaminällä on taipumus keksiä itselleen kavereita, jopa ystäviä. Kaverin ja ystävän ero on selkeä: kaveria moikataan, ystävältä kysytään mitä hänelle kuuluu. Tosiystävälle kerrotaan mitä itselle kuuluu. Viimeksi mainittu on osoitus pohjattomasta luottamuksesta, sillä todellisia kuulumisiahan ei paljasteta edes omalle äidille. Kirjoittajaminällä ei ole äitiä, se on siinnyt minäminästä, ja on kaksineuvoinen ja steriili. Kaksineuvoisuus on välttämätöntä, kirjoittajaminän seksuaalista intohimoa ei saa mikään rajoittaa. Steriili se on olosuhteiden pakosta ja osittain omasta halustaan. Se ei kaipaa kilpailijoita. Suojelu- ja hoivaviettejä sillä ei ole. Minäminää sen on pakko totella, koska tottelemattomuudesta seuraa äärimmäinen rangaistus: minäminä vaientaa kirjoittajaminän.

Toisinaan kirjoittajaminä munaa itse hyvin alkaneet suhteensa. Se kuvittelee omistavansa luomansa ystävät, joiden ilman muuta olettaa olevan olemassa vain sitä varten. Se saattaa innostua keksimään niin paljon ystäviä itselleen, ja solmimaan niin monimutkaisia suhdeverkkoja, että sekoaa laskuista. Silloin se tulee pettäneeksi ja kavaltaneeksi, loukanneeksi ja riistäneeksi viattomia luomuksiaan. Tahallisista petoksista kirjoittajaminä saa vain lisää itseluottamusta, mutta tahattomien tekojensa seurauksia se ei voi kohdata masentumatta. Tosin lamaannus kestää vain siihen asti kunnes keksityt ystävät ja tehdyt vääryydet pyyhitään muistista. Silloin tällöin kirjoittajaminä rypee tahallaan tuskissaan jonkin aikaa, jotta muistaisi seuraavalla kerralla miten kurjaa voi elämä olla. Se näet kuvittelee olevansa virheistään oppimaan kykenevä, älyllinen olento.

Kirjoittajaminäni taitaa osaksi olla aika hillitön olento. Eilisillan Motörheadin konsertissa se voi mainiosti, ojentautui kohti ääntä ja pauhua, ui siinä, joi sitä, kun minäminä ei antanut sille yhtään kaljaa. Minäminällä sen sijaan lahkeet lepattivat, otsatukka heilui ja ajatukset hajosivat ikifanien jalkoihin samassa tahdissa kuin volyymit kasvoivat. Sydän kesti biitin, se on tottunut, voimakas pumppu, jota ei äänenvoimakkuuksilla nähtävästi hetkauteta puoleen tai toiseen. Se on yhteisemme, suorastaan hillittömän tasainen elin tätä nykyä. Vahva sydän auttoi minäminää kuljettamaan umpiuupuneen kirjoittajaminän konsertista kotiin. Ei onnetonta voinut sinne jättää.

Kirjoittajaminä on vanki. Se on tämän haalistuvan kehon ja minäminän armoilla olemassaolonsa oikeutuksesta tyhjyyttä ja hiljaisuutta vastaan kamppaileva, toivottoman aineeton organismi. Onko enää suurempaa yksinäisyyttä?

Älytön kieli tämä suomen kieli aikamuotojensa puolesta. Meillä on vain menneisyys ja nykyisyys. Preesens on sama kuin tulevaisuus.

Joskus tuntuu siltä, että ihmiset eivät rakasta mitään niin paljon kuin toistensa alas ampumista. Eräs tuttu sanoi minulle, kuultuaan kirjoitusharrastuksestani, että kuvittelenko että minulla on yhä tulevaisuus kirjoittajana? Sanoin, että en suinkaan kuvittele, vaan minulla on tulevaisuus. Tuttuni nauroi minulle päin naamaa ja mutisi jotakin epämääräistä liiasta itseluottamuksesta ja paskaisesta lopusta. Tuttuni ei toisin sanoen tahtonut ampua minua alas vain sillä hetkellä kun keskustelimme, vaan myös tulevaisuudessa.

Tietenkin nyt voisi pohtia, käsittikö tuttuni, että tuo käyttämäni "on" tarkoitti futuuria? Että minulla on mielestäni oleva "tulevaisuus" vielä "tulevaisuudessa". Arvelen, että tuttuni ei ymmärtänyt minun tarkoittaneen ylipäänsä tulevaisuutta, eikä mitään "tulevaisuutta". "Tulevaisuuteen", siihen, että jollakin on "tulevaisuus",  nimittäin liittyy ajatus siitä, että tyyppi kehittyy. Tuttuni ei näe, että voisin enää kehittyä. Minusta taas on aivan itsestään selvää, että kaikki kehitymme kuolemaan asti. Jopa tuossa tutussani on runsaasti kehittymisen varaa jäljellä. Ja ajatelkaas kaikkia niitä lukemattomia viimeisiä sanoja, jotka on lausuttu kuolinvuoteella ja jotka ovat muuttaneet paitsi tyypin itsensä loppuelämän, myös kaikkien muiden. Tunnustuksia ja paljastuksia, suunnitelmista puhumattakaan, ehtii suotuisissa olosuhteissa tehdä miten myöhään tahansa.

Futuurien puute ei ole pelkästään kielitieteellinen tai semanttinen vaan ensi sijassa psykologinen ongelma.

Tämä kaikki johtaa varsinaiseen pointtiini. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hänen on nähtävästi luovuttava haaveistaan. Hänen odotetaan lopettavan ns. kotkotukset ja rupeavan sen sijaan kaakattamaan. Hänen on oltava varoittavana esimerkkinä muille, opittava virheistään, ja oltava ehdottoman kannustava nuorempia kohtaan, vaikka nuoret tekisivät miten taukkeja tekoja tahansa.

Haaveiden ylläpito ja työnteko haaveiden saavuttamiseksi on ehdottoman itsekeskeistä puuhaa. Tiettyyn ikään ehtineen ihmisen on luovuttava itsekeskeisyydestä, vaikka vasta silloinhan hänellä olisi siihen aikaa! Eikä hän saa missään tapauksessa asettaa korkeita tavoitteita itselleen. Nimittäin jos ihminen sattuisi saavuttamaan tavoitteensa, hänen tekonsa olisi loukkaus niitä kohtaan, jotka eivät a) välitä tavoitteiden asettamisesta tai b) kykene niitä saavuttamaan.

Hyvä mieli, olipa se miten pientä tai suurta tahansa, on rikos. Erityisen paha rikos se on, jos asianomainen henkilö parantaa pahan mielensä hyvällä mielellä. Se, ettei anna periksi, merkitsee, että ihminen luottaa tulevaisuuteen - että hänellä on tulevaisuus. Silloin näet toinen, jolta futuuri puuttuu niin kielessä kuin mielessä, joutuu eriarvoiseen asemaan.

Ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta. Tiukasti nykyhetkessä elävällä ihmisellä ei siten ole huomista päivää kalenterissaan, hän ei tarvitse sitä. Päähenkilöni hautaa menneet siinä vaiheessa kun hän huomaa menneiden haittaavan tulevaisuutta, tavoitteidensa asettamista. Mutta hänpä hylkää entisen elämänsä kokonaan ja aloittaa uuden. Tätä liian monet tekevät jo, tuhoisin seurauksin. Hyppäävät kohtalosta aina uuteen kun entinen muuttuu liian vaikeaksi. Tulevaisuutta varten elävällä ei ole menneisyyttä turvanaan, eikä siten historiaa, joka voisi toistaa itseään. Toisaalta taas, kun nykyhetki nykyään lakkaa olemasta nykyisyyttä pikaisemmin kuin ennen, herää ajatus, että tulevaisuuden varaan heittäytyminen ei ehkä ole kovin huono vaihtoehto. Menneisyyden arvo kun heikkenee päivä päivältä, minuutti minuutilta.

Onko oikeastaan mitään turhempaa touhua kuin liikunta? Onko mitään turhempaa touhua kuin uskonto?

Ihminen huoltaa ja hoivaa sitä, mihin uskoo. Minä uskon ihmiseen. Päähenkilönikin uskoo ihmiseen, vaikkei tarvitse muita, muka. Hänhän on itse ihminen, ja mihin mies uskoo jollei itseensä. Päähenkilöni pitää hyvää huolta kehostaan, harjoittaa lihaksiaan ja mieltään sopivassa suhteessa. Hänelle on tärkeää, että vaatteet istuvat, vaikkeivät olisi edes kovin tyylikkäät. Vai onko joku toista mieltä esimerkiksi siitä, että virttyneet verkkarit verhoavat seksikkäämmin pyöreätä ja kiinteätä pemppua kuin litteätä ja löysää. Tai siitä, että imetyksissä veltostuneet rinnat saavat uutta ryhtiä rinnan ja kaulan lihasten harjoituksella. Jaa, tämä viimeinen taisi lipsahtaa aiheeni tuolle puolen, mutta olkoon nyt tuossa.

Siinä vaiheessa, kun päähenkilöltä viedään kaikki, hän hylkää kehonsa. Mitä virkaa on sopusuhtaisilla lihaksilla tyhjyyden keskellä? Päähenkilön vartalo on tanakka, ei pitkä eikä sulava, mutta vahva ja joustava suomalaisen miehen vartalo. Yhtä pukevasti päälle solahtavat marketin verkkarit kuin Bossin puvut. Menetyksensä jälkeisessä lamaannustilassa päähenkilön keho repsahtaa hyllyväksi lihakasaksi. Alkaa mittava jälleenrakennustyö. Samalla kun päähenkilöni rakentaa kehonsa uudelleen, hän rakentaa myös koko henkisen kapasiteettinsa, uskonsa, toivonsa ja rakkautensa entisen raunioille, ja vielä enemmän: hän luo tulevaisuuden, johon uskoa.

Oman kehoni ruusuisuus on jo haalistumaan päin, mutta jaksan silti uskoa, että sillä ja minulla on vielä tulevaisuus edessämme. Kehossani on riittävästi tilaa myös kirjoittajaminäni asunnoksi. Jos kulmamme osuvat toisiinsa, hinkkaamme ne sileiksi, tai kilkutamme niitä yhteen niin kauan kunnes jompikumpi väistää. Onneksi minäminä päättää kehon käytöstä itsevaltaisesti. Se rajoittaa ja vahtii kirjoittajaminän viinaanmenevää, mukavuuksia ja irstailua sekä rasvaista ruokaa, suolapalojen ja mässyn salasyöntiä rakastavaa elämäntyyliä, johon kirjoittajaminä puolestaan uskoo perin vahvasti. Kirjoittajaminän luovuuden varastot taitavat sijaita jossain itseinhon ja katumuksen välimaastossa. Ja se tietää miten vaikeata minäminää on miellyttää. Oli miten oli, yhteisenä tavoitteena on vankkumaton tasapaino, jossa ruusut haalistuvat pidempään.

En ole uskonnollinen ihminen. Käyn kirkossa jos on pakko, mutta vain nauttiakseni ajan, paikan ja tilaisuuden erikoislaatuisesta tunnelmasta. Minulle on samantekevää mitä siellä sanotaan, tuskin kiinnittäisin huomiota vaikka huutelisivat pelkkiä solvauksia. Uskon hyvyyteen ja pahuuteen, ja sen sellaiseen. No, asiaan.

Hiljattain koin jotakin mitä voisin kutsua hengelliseksi kokemukseksi. Olin metsässä juoksemassa, takana oli kahdeksisentoista kilometriä ja uupumus painoi. Matkaa oli jäljellä vielä vajaat neljä kilometriä, mikä tuntui sillä hetkellä jokseenkin samalta kuin jos joku olisi käskenyt minun juosta siitä paikasta Kairoon. Jännittävää on pitkähköillä juoksumatkoilla se, että onnistunut hiilaritankkaus ei suinkaan takaa sitä, että henkinen kantti kestää. Spirituaalisia voimia voi tietenkin tankata, mutta säiliö on lievästi sanoen hauras ja herkästi ylitsevuotava.

Joka tapauksessa juoksin vähissä vaatteissa pylväsmäisten puiden ympäröimänä, sillä hetkellä aivan yksin ja väsyneenä. Aurinko paistoi puiden latvoihin mutta metsässä oli hämärää. Korvanapeista pauhasi päähäni jokin biisi, en enää muista mikä. Sykemittari näytti sataakuuttakymppiä. Toisessa reidessä oli annettu kramppivaroitus. Olin ottanut riskin ja lähtenyt matkaan kovaa vauhtia, kovempaa kuin koskaan ennen niin pitkällä matkalla. Matka oli siihen asti sujunut loistavasti, joten olin haistattanut pitkät mahdollisille rytmihäiriöille. Tulkoon eteisvärinä jos on tullakseen, nyt katsotaan mihin tästä tyypistä on. Olin heittäytynyt kohtaloni syliin. Ja sen pienen urheilujuomapullon varaan, jonka nyt irrotin vyöltäni ja josta imaisin pitkän ryypyn.

Muistan hyvin selkeästi, kuinka työnsin kaikki häiriötekijät määrätietoisesti sivuun, oikaisin selkäni suoraksi ja kohotin kasvoni ja loin katseeni korkealle puiden yläpuolelle.

Kuljin pimeydessä, valoa kohti.

Ja yhtäkkiä: oli kuin jokin olisi tosiaan koskettanut minua rintaan, selkään, jalkoihin. Yhtäkkiä kaikki alkava kärsimys oli tiessään. Tuntui kuin allani kiitävä hiekkatie olisi ruvennut entistä vahvemmin kannattamaan minua, ylämäet muuttuneet alamäiksi, jalkani vaihtuneet toisiin, sydämeni saanut sykettä tasaavan iskun.

Juoksin melkein maaliin asti ilman väsymyksen häivää. Noin kaksisataa metriä ennen maalia tunsin voimieni taas hiipuvan. Otteeni alustaan herpaantui, olin sekunnin kuin kaltevalla alustalla. Mutta olin valmis ottamaan vastuun itsestäni. Korkeampaa kättä tarvittiin ilmeisesti jossain muualla.

Mitä lie tapahtuikaan siellä metsässä, olen kiitollinen. Olen kiitollinen, vaikka juoksuni sankariksi paljastuisi välittäjäaine, hormoni tai muu kehossani jylläävä kemikaali. Ilman minua koskettanutta, minut koossa pitänyttä voimaa ei noita kemikaaleja olisi. Ei tietenkään!