Tässä hiljattain matkallani työpaikalle näin metroasemalla aivan huikean näyn.

Aseman kioskin ja pankkiautomaatin läheisyyteen, hyvin valittuun paikkaan, jonka ohi kaikki metroasemalla liikkujat kävelevät, oli asettunut katulaulaja. Hän oli keski-iän ohittanut mies, ja lauloi jotakin haikeata venäläistä kansanlaulun tapaista sävelmää säestäen itseään harmonikalla. Miehen tenori värisi tunteellisesti. Hänellä oli yllään ruudullinen paita ja siisti mutta kuluneen oloinen puku. Hiukset oli kammattu sileiksi. Paita oli napitettu leukaan asti. Harmonikan kotelon mies oli avannut kutsuvasti ja sijoittanut eteensä, sen pohjalla kiilsi muutamia kolikoita.

Kiireiset ihmiset kiisivät laulajan ohitse, korkeintaan vilkaisten häntä. Hauras ääni oli hukkua yleisen tohinan alle. Laulajalle oli kuitenkin ilmaantunut yksi kuulija.

Ehkä viidentoista vanha, urbaanisti pukeutunut nuorukainen skeittilautoineen oli pysähtynyt laulajan kohdalle. Hän seisoi seinänvierustalla kunnioittavan välimatkan päässä laulajasta ja näytti kuuntelevan keskittyneesti. Miestä ei nuorukaisen läsnäolo näyttänyt haittaavan puoleen eikä toiseen. Hän ei katsonut nuorukaiseen vaan jonnekin kaukaisuuteen, silmissään utuinen katse, joka arvatenkin toisti laulun tunnelmaa. Nuorukainen sen sijaan tarkkaili laulajan jokaista liikettä. Nuorukaisen kasvoilla oli lempeä hymy ja hän keinutteli päätään ja elehti laulun rytmissä. Ei mitenkään ironisella tavalla, kuten nuoret joskus pitävät tapanaan halutessaan osoittaa halveksuntaansa jotakin itselleen vierasta kohtaan, vaan hyvin vilpittömän oloisesti.

Kaksikko jäi sinne, metroaseman vilskeeseen, ja minä menin töihin. Tulin näystä jostain syystä hyvin iloiseksi. En voinut olla miettimättä mikä mahtoi olla tilanteeseen liittyvä tarina.

Pahalta tuntui se, etten voinut olla ohikulkiessani tarkistamatta oliko nuorukainen kenties päihtynyt tai huumeissa. Mielestäni hän ei ollut, tunnistan narkomaanin tai humalaisen olemuksen mielestäni varsin hyvin.

Olen näköjään ottanut oikein tavakseni kirjoittaa pitkiä tekstejä, jotka sitten mählään suoraan ulkoavaruuteen. Sinne meni tuo äskeinenkin kirjoitus. Eipä hätää. Kyllä meikäläisellä vuodatettavaa riittää.

Oikeastaan on hyvin terveellistä aina silloin tällöin joutua palauttamaan mieleen omia kirjoituksiaan. Eräs opettajani kerran sanoi, että paras tapa kirjoittaa hyvä teksti on ensin kirjoittaa se, sitten tuhota se ja kirjoittaa se minkä tekstistä muistaa. Olen koetellut teoriaa niin usein viime aikoina, että alan vakuuttua sen todenperäisyydestä. Kaikissa tapauksissa en ole muistanut enää edes tekstini otsikkoa.

Muistaakseni mainitsin kirjoituksessani jotakin rajojen etsimisestä ja rikkomisesta. Liikunta merkitsee minulle nautinnon etsimistä, mutta jossain määrin myös rajapyykkien paikkojen tarkistamista. Kirjoittaminen merkitsee jotakuinkin samaa. Taidan perusluonteeltani kuitenkin olla paremminkin kartoittaja kuin seikkailija, mikäli näillä kahdella mitään suurta eroa on.

Liikunnalla kartoitan kehoni suorituskykyä, sen rajoja ja kykyjä, heikkoksia ja vahvuuksia. Etsin optimipisteitä enkä äärirajoja. Toisinaan on silti mentävä äärirajoille jotta tasapaino löytyisi, kuten eilen. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla uuvuin täysin. Minuun ei sattunut mihinkään, mutta lakkasin äkisti uskomasta itseeni, voimiini, mihinkään. Minusta tuntui kuin olisin yhtä hyvin voinut juosta eteenpäin silmät suljettuina, vain korvissa pauhaavan musiikin ja voimattomien jalkojeni kuljettamana. Jälkikäteen ajatellen näin juuri minun olisi pitänyt tehdä. Olisin todennäköisesti juossut lähintä puuta päin ja toipunut teatraalisesta masennuksestani hetkessä. En kuitenkaan uskaltanut heittäytyä tunteideni vietäväksi, joten jouduin kärsimään tuskaa muutaman kilometrin ajan ennen kuin helpotti. Ihmiskeho on ihmeellinen, mutta ihmismieli on korkeintaan outo.

Ehkä näin käy myös kirjoitusprosessini kanssa. Juuri kun luulen etten enää kestä, rupean taas kestämään. Jos hekumoisinkin nyt luovassa hulluudessa, rypisin villien unelmien ja tuotteliaisuuden vaahtokylvyssä, olisin saavuttanut "writer's high"-tilan, tämä hetkellinen lamaannus olisi vain seesteinen tuokio ennen uutta elämystä. Oikeastaan minun pitäisi nyt olla tuossa tilassa, mutta kun meneillään on puuduttava uudelleenkirjoittaminen ja stilisointi, tarvitaan toimittajan asennetta. Tilanteen ristiriitaisuutta ja kompleksisuutta lisää toisin sanoen se, että mieleni palaa kaihoisasti uuden kirjoitustyön pariin.

Tässä on viime aikoina tullut taas ihan saulimainen olo. Olen hieman huolissani nuoremman polven tunteiden tasapainosta.

Eräässä suosikkiblogissani on keskusteltu vihasta. Enemmistö nuorehkoista tai nuorekkaista keskustelijoista on ollut sitä mieltä, että viha ei auta, vaan on parempi ymmärtää. Tämä on tietenkin äärimmäisen lohdullista ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. On turvallista ajatella, että viha joutaa häviämään maailmasta lopullisesti. Kukaan ei sanonut näin, mutta uskaltaisin vetää johtopäätöksen siitä, mihin keskustelussa esiin tulleet asenteet saattavat johtaa. Täytyy vain toivoa, että vihaamattomuus johtaa rakkaudentäyteisyyteen, koska jotakin vihan tilalle on maailmaan saatava jotta tasapaino säilyisi.

Silloin kun itse olin nuori, hamalla 1970-luvulla, oli oikeastaan muotia vihata kaikkea. Yhtä lailla oli muotia rakastaa kaikkea. Viha oli vain yksi tunne muiden joukossa. Kukaan ei tehnyt vihaamisesta suurta numeroa, vaan vihan kohteesta. Vihan avulla nostettiin asioita esiin. Oikeastaan viha kärsi jonkinasteisen inflaation, niin kuin rakkaus tänä päivänä. Tai oikeammin inflaation kärsii nykyään kaikki se, mitä rakkautena esitetään. Kaikki se ei minusta ole rakkautta vaan jotain muuta. Mutta se onkin toinen asia.

Vihaa ei yleisesti pidetä kovin rakentavana tunteena. Vihalle on mahdollista omistaa elämänsä - viha voi koukuttaa kuin vaarallinen huume. Pelko ja viha ovat sukua toisilleen, kummankin tunteen väärinkäyttö voi johtaa adrenaliiniriippuvuuteen. Rakkautta ja vihaa pidetään taas toistensa vastakohtina, toisensa poissulkevina tunteina. Rakkauden ja vihan erottaa kuitenkin toisistaan vain hyvin ohut, helposti katkeava säie. Viha on minusta ensisijaisesti puhdistava tunne. Se puhdistaa kärsimyksen ihmisen sieluun kovertamat aukot. Rakkaus täydentää nuo aukot. Jos rakkautta ja vihaa erottava säie katkeaa, rakkaus muuttuu vihaksi, ja silloin se on tuhoavaa voimaa, koska se on väärässä tehtävässä ihmisen sielussa. Jos viha saa rakkauden valtuudet, se muuttuu tuhoavaksi..

Vihan hallitseminen on mahdollista vain jos ihminen kohtaa vihan tunteensa ja hyväksyy ne. Minusta ei ole mahdollista oppia rakastamaan jos ei ensin opi hyväksymään sitä, että kykenee myös vihaamaan. Toisen rakastaminen ja hyväksyminen on lähtöisin itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä. Silloin nuo tunteet tekevät ne tehtävät joita varten ne ovat olemassa. Silloin vihaa on mahdollista hallita. Rakkautta ei ole tarpeen hallita yhtä ankarasti kuin vihaa, koska rakkaus on täydentävä tunne. Se saa kasvaa ja kehittyä, kukoistaessaan se ravitsee ja kylvää itseään yhä uudelleen.

Kaikkein ehdottominta rakkaus on lapsen ja vanhemman välillä. Heidän suhteensa on myös hyvin altis vihalle. Lapsi hyväksyy vanhempansa ehdoitta. Vanhempi sen sijaan ei läheskään aina, vaan pyrkii muokkaamaan lapsesta mieleisensä. Tätä muokkaustyötä kutsutaan myös kasvattamiseksi. Jos kasvattamisen motiivina on rakkaus, lapsi kasvaa ja kehittyy omista lähtökohdistaan vanhemman toivomaan suuntaan, joka on yleensä myös lapsen itsensä kannalta paras suunta. Jos motiivina on viha, vanhempi pyrkii yleensä muokkaamaan lapsesta muuta kuin tämä on, yleensä omaa kuvaansa, tai sitä kuvaa, jota ei ole vaikka olisi halunnut olla. Lapsesta kasvaa epäonnistunut jäljitelmä vanhemmastaan, ei itsenäistä yksilöä, jolla on oma kehityskaarensa. Viha on silloin naamioitunut rakkaudeksi. Tämä ei voi johtaa muuhun kuin kärsimykseen, katkeruuteen, epätoivoon ja lopulta hallitsemattomaan vihaan.

Samoin voi käydä myös parisuhteessa. Osapuolet voivat pyrkiä muuttamaan toista mieleisekseen sen sijaan että hyväksyisivät toisensa sellaisina kuin ovat. Pateettista tai ei, parisuhteen pitäisi mielestäni perustua yhteiseen kehitykseen yhteisesti valittuun suuntaan eikä petollisen rauhanomaiseen kuonan keskellä elämiseen.

Yritän muistella mitä pitikään kirjoittaa äitinä olemisen tuskasta. Otsikosta poiketen tuo tuska ei ole mitenkään kadonnut, korkeintaan muuttanut luonnettaan.

Ensimmäisen kerran kohtasin lapsen tuskan kun esikoiseni oli vain kuukauden vanha. Hänellä oli nivusessa tyrä, joka aina lapseni itkiessä pullistui ja aiheutti kipua. Tyrä päätettiin leikata ensi tilassa, mutta jouduimme silti odottamaan leikkausta kuukauden verran. Leikkausjonoaikana syöksyimme monta kertaa keskellä yötä sairaalaan. Tyrä painettiin siellä takaisin sisään. Lopulta minut opetettiin suoriutumaan operaatiosta itse jääpussin avulla. Omaa tuskaani helpotti se, että pystyin tekemään jotakin lapseni hyväksi.

Pienen vauvan kanssa herkkyydestä ja yliherkkyydestäkin on vain hyötyä. Lapsella on oltava joku joka reagoi hänen viesteihinsä välittömästi. Lapsen kasvaessa vanhempien hermot sitten kovenevat, kuten pitää. Samalla kuitenkin huolet kasvavat niin kokonsa kuin laatunsa puolesta. Joka asiasta ei enää kannata hötkyillä. Oma hätä tarttuu nopeasti lapseen. Kehen lapsi voi luottaa jos vanhemmat saavat sätkyn kaikesta poikkeavasta.

Muistan hyvin miten oma äitini jaksoi alituiseen huolehtia aikuisen jälkikasvunsa vastoinkäymisistä ja murheista. Hän koki ne kuin omansa, voimakkaamminkin. Hän valvoi öitä sekä omien että vieraiden tuskien takia. Eikä hänelle auttanut sanoa, että aikuiset ihmiset pystyvät kyllä kestämään epäonnistumisensa ja selvittämään sotkunsa.

Saman olen nyt huomannut itsessäni. Lapset kertovat minulle huoliaan ja jään miettimään ja murehtimaan niitä, etsimään ratkaisuja kysymyksiin. Valvonkin välillä ja pohdin heidän asioitaan samalla kun ratkon omia pulmiani, vaikka tiedän, että myös heidän kannaltaan olisi parempi että menisin nukkumaan. Ei heillä onneksi mitään vakavia ongelmia ole, mutta sen laatuisia että aiheuttavat päänvaivaa. Yritän olla vahva aikuinen heidän edessään, keskustella heidän kanssaan ja antaa neuvoja jos kysytään ja joskus myös vaikkei kysytä. Olen rauhallinen ja rakentava, mutta sisimmässäni saattaa myrskytä. Ne paineet on purettava sitten johonkin. Välillä tuntuu kieltämättä, että vastaanottimeni on vähän turhan herkkä.

Pääsenköhän koskaan eroon tuosta taipumuksesta? Pääseeköhän kukaan äiti? Toisaalta taas, lapset joutuvat nykyaikana hyvin nuorina kohtaamaan enemmän kuin oma ikäpolveni aikanaan joutui. Vaikuttaisi siltä, että lapset eivät ole koskaan tarvinneet aikuista niin paljon kuin nykyään, vaikka heidän odotetaan itsenäistyvän aiemmin kuin ikinä. Niin että siinä mielessä varmaan on ihan hyvä pitää tuntosarvet esillä vielä jonkin aikaa.

Kirjoitin pitkän kirjoituksen, joka katosi nopeammin kuin jos olisin heittänyt sen tuuleen. Hm. Ehkä parempi niin. Koetan joku toinen päivä palauttaa sitä mieleeni. Nyt terapioin itseäni kirjoittamalla uuden tekstin.

Bloginpitäminen on muuttunut hiukan yksipuoliseksi viime aikoina. En ole päivittänyt tätä blogia muutamaan päivään, koska ajatukset ovat olleet toisaalla. Viikonloppuna on edessä liikunnallinen koitos, johon valmistaudun parhaillaan. Ja onhan vielä tuo kirjallinen koitos, joka on pikku hiljaa loppusuoralla sekin.

Kadonnut kirjoitukseni sisälsi ajatuksia äitinä olemisen tuskasta. Mietiskelin, pääsenkö koskaan eroon siitä, että koen jälkikasvuni vastoinkäymiset kuin omani. En mielestäni nauti tuosta tuskan tunteesta. Yritän aina kovasti olla rakentava ja optimistinen ja välttää rypemistä tai ryvettymistä. En mielestäni ole koskaan ollut masokisti, vaikka harrastan kestävyyttä vaativia lajeja. Luotan nimittäin hyvään valmisteluun. Pitkästä suorituksesta, fyysisestä tai psyykkisestä, saa eniten irti jos se on huolellisesti suunniteltu. Aina eivät suunnitelmat tietenkään toteudu, tulee yllätyksiä ja vastoinkäymisiä. Siinäpä oikeastaan piileekin koko homman viehätys, siinä ristiriidassa, että parhaatkaan suunnitelmat eivät takaa onnistumista, mutta ilman suunnittelua ei joka hommaan kannata edes ryhtyä.

En tiedä onko suunnitteleminen jotenkin naisille tyypillistä. Miehetkin suunnittelevat, ja paljon ja koko ajan. Ehkä ero on siinä, että naiset yleensä myös toteuttavat suunnitelmansa. Miehet taas hiovat suunnitelmiaan niin antaumuksella, että joskus toteuttaminen sitten unohtuu tai muuttuu tarpeettomaksi (etenkin jos nainen väsyy odottamaan ja tekee homman itse).

Eilisillan/yön kirjoitussessio oli siitä poikkeuksellinen, että aikapulan takia jouduin väkipakolla jatkamaan kirjoittamista, vaikka olen tulossa siihen vaiheeseen, jossa inho käsikirjoitusta kohtaan kasvaa lähes sietämättömäksi. Yleensä nimittäin lopetan kirjoittamisen heti jos huomaan että kaikki mitä kirjoitan ja olen jo kirjoittanut on hirveätä paskaa. Olen oppinut, että tuo tunne kuuluu asiaan eikä välttämättä vastaa kaikilta osin totuutta, vaan paskalle voi tehdä paljonkin, jotta siitä tulisi vähemmän hirveätä paskaa, eli aivan tavallista paskaa. Siinä mielessä eilisilta oli lähes masokistinen kokemus. Ja kun tämä Vuodatuskin oli jostain syystä pääsemättömissä, ei ollut mitään pakotietä. Toivuskelen kauhukokemuksestani ihan kaikessa rauhassa. Tänään se toistuu. Masokistisuutta lisää vielä se, että alkuillasta on taloyhtiön yhtiökokous. Sen jälkeen on aivan pakko pistäytyä lenkillä ja yrittää nollata päätä edes hiukan.

Huoh. Nyt on taas jatkettava ansiotöitä. Tuli parempi mieli, vaikka stilisoimatta tämä jäi.

Anadan innoittamana seuraavassa on viikonlopun kunniaksi muutamia haja-ajatuksia miesten asemasta.

"Olenkin jo pitkään ollut siitä huolissani." - Sauli Niinistö

Emansipaatio on peräisin latinan kielen sanasta "emancipatio" ja on kuulemma alun perin tarkoittanut pojan julistamista täysivaltaiseksi ja vapautumista isänsä holhouksesta.

Sukupuoliroolien holhouksesta vapautuminen hyödyttää naista, kun naiseen ja naisen käytökseen kohdistuvat odotukset muuttuvat. Naisen reviiri vain laajenee. Mieheen kohdistuvat odotukset muuttuvat myös, mutta miehen asema muuttuu enemmän ja eri suuntaan kuin naisen asema. Miehen reviiri pienenee hiukan, mutta tätäkin olennaisempaa on se, kuinka miehen reviiri muuttaa myös luonnettaan. Mies antaa naiselle tilaa omalla reviirillään, ja nainen tuo mukanaan osan reviiristään miehen reviirille, jolloin ne sekoittuvat. Nainen lähestyy reviirien sekoittumisen myötä hiukan miestä, mutta pysyy yhä naisena. Naiseuden perusta on vakaa ja vankka, naisella on ainakin  yksi muuttumaton tehtävä ihmiskunnassa: lasten synnyttäminen. Mies sen sijaan muuttuu osittain naiseksi, koska miehellä on yhä vähemmän yksinoikeuksia entisiin tehtäviinsä. Tietenkin reviirien sekoittuessa myös nainen muuttuu osittain mieheksi, mutta muuttuva osa on suhteessa pienempi kuin miehellä.

Miehellä on nimittäin jo lähtökohtaisesti kapeampi liikkumavara odotusten suhteen kuin naisella. Mies lähenee naista nopeammin ja dramaattisemmin kuin nainen miestä. Mies muuttuu naismaiseksi ikään kuin vähemmällä vaivalla kuin nainen miesmäiseksi. Naisella on useampia tapoja verhota miesmäisyytensä kuin miehellä naismaisuutensa. Avoimen miesmäisiin naisiin on sitä paitsi jo jossain määrin totuttu sekä naisten että miesten keskuudessa, mutta naismaisiin miehiin ei. Näitä kömpelöhköjä ja leimaavia adjektiiveja "miesmäinen" ja "naismainen" olisi ehkä jo tarvetta kyseenalaistaa, mutta toistaiseksi ne kuvaavat naiseuden ja miehisyyden rajapyykit ylittäneitä henkilöitä riittävän tarkasti.

Nainen ja mies eivät ole vastakohtia eivätkä vastavoimia. Toiselle koitunut onnenpotku ei aiheuta toiselle vastaavaa onnettomuutta, vaikka näin on toisinaan tapana ajatella. Muutos naiseuden jossakin yksityiskohdassa ei aiheuta vastaavaa muutosta miehisyydessä. Nainen voi tehdä jotakuinkin samoja asioita kuin mies, fyysiset ominaisuudet rajoittavat suorituskykyä. Ääritilanteissa mies on useimmiten ylivoimainen naiseen nähden, ainakin fyysisesti. Mies sen sijaan ei kykene tekemään samoja asioita kuin nainen, koska fyysiset ominaisuudet estävät sen. Näin ollen miehellä ja naisella ei ole täsmälleen samoja vaihtoehtoja edessään eikä valintoja tehtävänään. Lisäksi on merkittäviä psyykkisiä eroja. Kummallakin sukupuolella on sekä fyysisiä että psyykkisiä ominaisuuksia, joilla ei ole vastaparia toisessa sukupuolessa.

Keinotekoisia vastineita on yritetty eri kulttuureissa luoda, kun on etsitty selitystä miehen ja naisen erilaisuudelle. Ihmisen saattaa olla helpompi ymmärtää ja hahmottaa vastakohtia kuin rinnakkaisuuksia. Mustavalkoinen on ymmärrettävämpi pari kuin sinivihreä. Nainen ja mies ovat rinnakkaisia, eivätkä voi koskaan sataprosenttisesti kohdata toisiaan tai muuttua yhdeksi. Toinen ei myöskään voi syrjäyttää toista, koska molempia tarvitaan. Silti kautta historian on nähty välttämättömäksi pitää toista parempana kuin toista. Onko miehen ja naisen välillä käynnissä sitten jokin biologinen, evoluution kannalta välttämätön kilpailutilanne?

Tätä lässytystä voisi nyt jatkaa loputtomiin. Ehkä olisi aika lopettaa lässytys ja sen sijaan miettiä, mitä ihmettä miesten hyväksi voisi sitten tehdä? Onko miesten vuorostaan emansipoiduttava? Miten miesten emansipaatio on toteutettavissa?

Tulin edellisessä tämän kategorian kirjoituksessani puolivahingossa luoneeksi tyyppigalleriaani sopivan hahmon.

Tarkkaavainen realisti on äärimmäisen valpas ihminen. Hänellä on virheetön todellisuudentaju ja jalat tukevasti maassa. Hänen useimmiten käyttämänsä sanat ovat "uskottava" ja "epäuskottava". Uskottava-sanan hän liittää lähes poikkeuksetta kysymyslauseeseen, ja epäuskottava-sanan huudahdukseen. Näiden kahden sanan avulla hän arvioi erehtymättömän tarkasti ja loogisesti kaikkea näkemäänsä, kuulemaansa ja lukemaansa. Tämä ei silti tarkoita, että tarkkaavainen realisti pitäisi uskottavuutta ainoana kriteerinään arvioidessaan tarkkailemansa kohteen pätevyyttä, mutta itsensä ja luonteensa kannalta hänen on varminta aloittaa tarkkailu aina uskottavuudesta. Siitä hän pääsee sitten luontevasti analysoimaan yksityiskohtia.

Analysoiminen on tarkkaavaisen realistin lempipuuhaa. Hänen tarkkaavaisuutensa on synnynnäistä, patologista, eikä sitä oikeastaan mikään voi häiritä tai johtaa harhaan. Siksi hänen analyysinsä ovat aina ehdottoman suoria, rehellisiä ja lahjomattomia. Jos hän olisi eläin, hän olisi kotka, joka hallitsee elinympäristöään hiljaa ja huomaamatta tarkkailupaikaltaan. Kotka on vaarallinen vain hyökätessään, ja niin on tarkkaavainen realistikin. Auta armias häntä, jota tarkkaavainen realisti käy hyökkäävästi analysoimaan!

Tarkkaavainen realisti kykenee huomaamaan useita asioita yhtä aikaa, käsittelemään ja erittelemään niitä mielessään päällekkäin ja kerroksittain ja sitten tekemään tehokkaan johtopäätöksensä. Hän pystyy myös toimimaan loogisesti johtopäätöksensä viitoittamalla tavalla. Realistina hän ei kuitenkaan jää suremaan jos toiminta osoittautuu turhaksi tai johtopäätös vääräksi. Syyksi erheeseensä näkee mielellään sen, että oli kyseisessä tilanteessa väliaikaisesti kadottanut realisminsa ja ryhtynyt tavoittelemaan jotakin mitä ei joko ole olemassa tai muuten vain mahdollista saavuttaa. Eli tarkkaavainen realisti oli sortunut romantisoimaan.

Tarkkaavainen realisti saa kotkan tavoin tehdä havaintojaan kaikessa rauhassa. Hän vetäytyy mielellään tilanteissa hiukan sivummalle, jopa taka-alalle. Hän saa pysyä valitsemallaan paikalla - eihän kotkaakaan kukaan mene häiritsemään, silloinhan kotka kiinnittäisi huomionsa häiritsijään ja seuraukset voisivat olla odottamattomat.

Ulkopuolisuutta tarkkaavainen realisti ei vierasta saati pelkää, koska hän on tottunut siihen, että hänen mielipidettään kysytään usein, mutta hänen kanssaan harvemmin seurustellaan. Ei hän itsekään ihmeemmin välitä smalltalkista, se on ajanhukkaa. Hän luottaa ilman suuria seremonioita siihen, että hänen tarkkaavaisuutensa, realisminsa ja analyyttinen ajattelukykynsä on huomattu. Hänen pahin puutteensa on, ironista kyllä, juuri hänen tarkkuutensa. Muut ihmiset kiusaantuvat hänen piinaavasta tarkkuudestaan ja tavastaan esittää asiansa tyhjentävällä tavalla. Tarkkaavainen realisti ei kuitenkaan tyrkytä mielipiteitään tilanteissa joissa tietää ettei niitä arvosteta. Yhteenvedonomaisesti voitaneen siis todeta, että tarkkaavaisen realistin paras piirre on se, ettei hän yleensä puhu paljon.

Mikähän on kun kaikenlaisia muistoja on viime aikoina pulpahdellut mieleen, unohtuneita ja unholaan painettuja asioita, ihmisiä, tapahtumia, ilmiöitä.... Ja nykyhetki tuntuu jatkuvasti häviävän jonnekin ulkoavaruuteen. Milloin unohdan avaimen, milloin kännykän, milloin mitäkin. Hm-hm. Alzheimer...??

Tämä kirjoitusvuodatus on epätoivoinen yritys jäsentää noita vanhoja muistoja.

Keskiviikon Hesarissa oli juttua Annantaloon perustetusta näyttelystä, jossa on näytteillä Elina Liikasen Baby Book -kirjan originaalikuvituksia.

Muistan hämärästi kun tuo kirja julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Olin silloin pienokaisen äiti ja toinen potki jo vatsassa. Kirjassa käsitellään äitiyttä uupuneen äidin näkökulmasta. En silloin jaksanut tarttua tuohon kirjaan, aihe tuntui liian uuvuttavalta. Kohina kirjasta nousi, sitä taisin seurailla jonkin verran.

Kyllä minäkin olin uupunut äiti. Enkä muista että olisin koskaan ollut niin yksin kuin silloin kun lapset olivat pieniä. Mies oli aina poissa, tai ainakin siltä minusta tuntui. Ei hän tosiasiallisesti ollut enemmän poissa kuin nytkään. Minulla oli huolehdittavanani kahden vaippaikäisen lisäksi ajoittain myös oma äitini. Hän onneksi kuoli kun kuopukseni oli runsaan vuoden vanha. Kyllä, kirjoitin "onneksi", koska äiti halusi pois. Äiti ei asunut meillä vaan oli pitkäaikaispotilaana sairaalassa ja kävi kotonaan vain lomailemassa. Lomien aikana käytännöllisesti katsoen asuin lapsineni äidin luona. Kävin hänen luonaan sairaalassa lähes joka päivä. Hänen tilansa vaihteli hyvin paljon ja olin jatkuvasti hiukan varpaisillani, odotin ja pelkäsin väistämätöntä. Minulla ei ollut yksinkertaisesti aikaa millekään ystävyyssuhteille tai muulle ns. virkistykselle. Kuuntelin toisinaan ihmeissäni tuttujen juttuja, kun he olivat aivan lopussa hoidettuaan (usein miehensä kanssa yhdessä) lapsiaan monta päivää peräkkäin ja miettivät konsteja saada lapset viikonlopuksi isovanhempien luo yökylään jotta saisivat levätä. Minulla ei tuota mahdollisuutta ollut, ja jotenkin häpesin sitä enkä kertonut kenellekään. Häpesin sitäkin, että olin välillä niin väsynyt etten kyennyt nukkumaan öisin, vaikka lapset eivät olleet varsinaisia  yövalvottajia. Jos olisivat olleet, en olisi varmaan jaksanut senkään vertaa. Joinakin päivän hetkinä minun kerta kaikkiaan piti saada olla yksin ja rauhassa omine ajatuksineni, vaikka vain istua tuolissa ja olla liikkumatta, tai liikkua vain silloin kun itse halusin liikkua. Häpesin myös tätä, koska minusta tuntui että minun olisi pitänyt pystyä paremmin pitämään kiinni oikeuksistani. Mutta kun tilalleni ei oikeastaan ollut ketään, eikä minulla ollut voimia nostaa meteliä asiasta. Ei mikään meteli olisi kuitenkaan saanut äitiäni paranemaan eikä lapsiani lakkaamaan olemasta lapsia.

En silti muista - en ylipäätänsäkään pysty tietoisesti palauttamaan mieleeni kuin yksityiskohtia noista vuosista - että olisin täysin kadottanut minuuttani, ollut vain yksi valtavan pitkä tissi, kuten Baby Book -kirjan eräässä kuvassa näytetään. Minusta vain tuntui että minun oli tehtävä tuo kaikki. Elin ja olin mielestäni voimakkaasti läsnä joka hetkessä, vaikka nyt tuntuu siltä että olen toiminut pelkän selkäytimen varassa. Ehkä pienten lasten äideillä on hoivavietti jotenkin korostunut, ja uupumuksen tunnistamisen kyky hetkellisesti hämärtynyt. Varmaankin hormoneilla on osuutta asiaan.

Tietenkin olin pelkkä keho joka saapui luokse kutsuttaessa kuin koira; olin rinta josta vauva sai juoda mahansa täyteen maitoa; olin käsipari joka vaihtoi vaipat niin mummolta kuin lapsilta ja työnsi nälkäiseen suuhun lihaa ja perunaa. Olin vaimoautomaatti jolle mies sai puhua työhuolensa ja joka tyydytti hänen rakkaudennälkänsä. Olin puolestani itsekin toisinaan hyvin nälkäinen ja vaativa. Mutta olin myös äiti ja tytär, lasteni äiti, äitini tytär, ja myös äitini äiti. Osamme olivat vaihtuneet. Ehkä tämä suojeli minua. Identiteettini oli monimuotoinen mutta jatkuvasti hyvin selkeä. Vaihdoin roolista toiseen niin nopeasti, ettei minulla yksinkertaisesti ollut aikaa luhistua.

En tiedä kuinka paljon nämä vuodet jättivät jälkiä. Olen huomannut, että paineensietokykyni on aivan toisella tasolla kuin tuolloin, eli monin verroin huonompi. On mahdollista, että kävin läpi jonkinasteisen burnoutin äitini kuoleman jälkeen, kun stressi yhtäkkiä väheni. Muistan, että järjestin äidin hautajaiset aivan maanisella innolla. Tilaisuuden suunnittelu täytti valtavan aukon, jonka äiti jätti jälkeensä. Hautajaisten jälkeen olin sitten pitkän aikaa aivan lamaantunut. Selvisin silti päivästä päivään, ilmeisesti lasten, äitiyden ansiosta. Lapset pitävät ihmisen elämässä kiinni, vaikka tuntuisikin siltä ettei elämää enää ole. Kun minun oli joka aamu herättävä heidän vuokseen, puettava vaatteet ylleni ja lähdettävä ulos ja ruokakauppaan, tultava kotiin ja täytettävä tarpeita ja toiveita, nukutettava ja vaihdettava kuiviin, puettava ja välillä hiukan komennettava, en kerta kaikkiaan ehtinyt masentua. Väsyin vain. Nykyään väsyminen on minusta aivan tervettä, jopa toivottavaa.

Mitähän autoilijoiden päissä tänä päivänä oikein liikkuu?

Jottei taas syytettäisi yleistämisestä ja armottomuudesta, mainitsen heti kärkeen, että on varmaan olemassa myös hyvin käyttäytyviä autoilijoita.

Kuten olen tainnut jo mainita, kuljen paljon jalkaisin. Kaupungin kaduilla kulkiessani olen viime aikoina joutunut useita kertoja todellisiin vaaratilanteisiin, enkä suinkaan omasta syystäni. Taitaa vain olla niin, ettei liikennesääntöjä tai jalankulkijoiden turvallisuutta enää kaikissa tapauksissa kunnioiteta.  

Selvää on, että myös monet jalankulkijat käyttäytyvät liikennesääntöjen vastaisesti ja arvaamattomasti, jopa itsetuhoisesti. Mutta jalankulkija häviää aina kaksintaistelun auton kanssa. Tätä tuntuu joidenkin autoilijoiden olevan hyvin vaikeata ymmärtää.

Kaikkein pahimpia ovat tilanteet, joissa autoilija on pysähtynyt suojatien eteen antaakseen tietä jalankulkijalle, niin kuin pitääkin, mutta toinen autoilija porhaltaa siitä ohi edes hidastamatta vauhtiaan. Talviaikana on autoilijoiden tietenkin joskus vaikeata havaita suojatietä jos tiellä on lunta tai sohjoa, mutta eikö nyt jumankauta normaaliin autoilijan järkeen käy, että jos hän näkee edessään pysähtyneen ajoneuvon, tai ihmisen ylittämässä tietä, hän hidastaa myös omaa vauhtiaan vaikka sitten kaiken varalta.

Toinen paha tilanne syntyy, kun risteyksessä kääntyville autoille ja jalankulkijoille palaa vihreä valo yhtä aikaa. Autoilijoiden pitäisi silloin väistää jalankulkijoita. Mutta äärimmäisen harvoin näin tapahtuu. Päinvastoin, kun jalankulkijat lähtevät ylittämään tietä, autoilijat painavat nastan lautaan että varmasti ehtivät sujahtaa risteyksestä ennen jalankulkijoita. Eikä yhtään anneta armoa vaikka tietä olisi ylittämässä rollaattorimummo tai äiti pienten lastensa kanssa tai koululainen. Ehei. Niitä nyt ei ainakaan väistetä, liikenteen hidasteita.

Kolmas ongelmakohta ovat hidastetöyssyt, joita on esimerkiksi koulujen ja päiväkotien lähistöllä. Ne on yleensä selvästi merkitty sekä liikennemerkein että katuun tehdyin maalauksin. Lisäksi koulujen ja päiväkotien tuntumassa nopeusrajoitukset ovat alhaiset. Mistähän ihmeestä johtuu, että hyvin monille autoilijoille tulee mieleen poistaa karstoja autonsa moottorista juuri koulun tai päiväkodin kohdalla? Kolmenkympin nopeusrajoituksen alueella? Kovassa vauhdissa töyssyt jäävät huomaamatta ja töyssyyn ajava auto tietenkin karahtaa katuun joko perä- tai keulapuolelta ja alkaa heittelehtiä holtittomasti. Jos kadun varrella sattuu olemaan runsaasti koululaisia, vaaratilanne on ilmeinen.

Omien lasteni koulu sijaitsee suhteellisen vilkasliikenteisen tien läheisyydessä. Koulun kohdalla sattuu olemaan parinsadan metrin mittainen suora. Nopeusrajoitus on kolmekymppiä. Lisäksi koulun kohdalla on bussipysäkki. Katua kavennettiin sen kohdalta viime syksynä liikenneturvallisuussyistä. Tiessä ei ole hidastetöyssyjä, ilmeisesti bussilinjan takia. Suora houkuttelee niin autoilijoita kuin moottoripyörämiehä kiihdyttelemään ja polttamaan kumia vuorokaudenajasta tai muusta liikenteestä piittaamatta. Liian usein sattuu tilanteita, joissa koululaisia parveilee suojatien ja pysäkin läheisyydessä (minkä jo yksistään pitäisi saada normaalijärkinen autoilija hidastamaan vauhtiaan), ja paikalle saapuu bussi joka pysähtyy pysäkille ottamaan koululaisia ja muita matkustajia kyytiin, mutta autoilijat ja prätkät sen kuin kaahaavat bussin ohi muutenkin kapeassa kohdassa! Eipä näytä joitakin autoilijoita pelottavan edes se, että pysähtyneen bussin takaa tulisikin toinen auto eikä yhteentörmäystä voitaisi välttää. Tai jos väistöliikkeitä ehdittäisiinkin autojen kesken tehdä, kuinka moni koululainen ei ehtisi väistää? En uskalla edes ajatella minkälaista jälkeä syntyisi.

Niin että ihmetelläkö tässä vain pitää? Liikenteessä on tänä päivänä ihmisiä, jotka eivät osaa käsitellä hallussaan olevaa tappavaa asetta.

Olisikohan jo aika kirjoittaa tyyppigalleriaani joku mukava henkilöhahmo josta kaikki voisivat pitää. Mikä sitten olisi mukava? Joku jeesmies tai -nainen? Ei, minusta särmikkäät  ihmiset ovat niin kiinnostavia että taidan toistaiseksi jatkaa tällä linjalla. Voin tässä melkein itsekin tuntea itseni särmikkääksi. Vaikka voi jees-ihminenkin olla hyvin särmikäs..... no mietitään.

Jotkut ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi olla työntämättä nokkaansa joka soppaan. Missä soppa vain kiehuu, sen haju kantautuu heidän sieraimiinsa ja vetää heitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Osa näistä ihmisistä tulee paikalle maistamaan keitosta tai puuttumaan sen valmistukseen jollakin tavalla, osa taas ilmestyy paikalle vain myrkyttääkseen sopan.

Ulkopuolisuuden tunne on pahinta mitä myrkyttäjä tietää. Hän on tottunut olemaan aina tapahtumien keskiössä ja kasvanut kiinni tunteeseen, ettei mitään mielenkiintoista voi tapahtua ilman häntä. Jos lähiympäristöstä tai kauempaakin alkaa kantautua viestejä, että jotakin on tekeillä, hän hankkii oitis tietoonsa tarvittavat yksityiskohdat: kuka on tapahtumassa mukana, kuka sen on aloittanut, mikä on päämäärä. Kun myrkyttäjälle valkenee, että tapahtumat ovat käynnistyneet ilman häntä ja kehittyvät vauhdikkaasti, eivätkä liity häneen tai hänen tekemisiinsä millään tavalla, hän joutuu paniikin valtaan. Mikäli tekeillä oleva asia näyttää kaiken lisäksi keräävän myönteistä huomiota, myrkyttäjän on toimittava nopeasti.

Myrkyttäjällä on tavallisesti paljon tuttavia eri aloilla, ja hän hyödyntää tuttavuuksia hankkiessaan tietoja tarkoituksiaan varten. Hyvin nopeasti myrkyttäjä pääsee jyvälle tapahtuman sisällöstä ja pystyy ujuttautumaan lähelle keskeisessä asemassa olevia ihmisiä. Yleensä nämä ihmiset ovat joko myrkyttäjälle vieraita tai sitten hänen vihollisiaan. Myrkyttäjä osaa naamioitua kiinnostuneeksi sivulliseksi, ja hänen sosiaaliset taitonsa riittävät siihen, että hänet päästetään lähelle asioiden ydintä. Hän tekee tikusta asiaa, kohtaa urheasti ikävinä ja vaarallisinakin pitämänsä henkilöt, rakentaa ehkä jopa sopua näiden kanssa voittaakseen näiden luottamuksen puolelleen. Jos hän onnistuu tässä ja pääsee lähelle soppapataa, hänen on enää vain maltettava odottaa oikeata hetkeä tipauttaakseen myrkkynsä sekaan.

Myrkyttäjä on kärsivällinen. Asioiden on aluksi annettava edetä omalla painollaan, tunnelman on annettava kiihtyä ja optimismin kasvaa sitä mukaa kuin soppaan lisätään aineksia. Myrkyttäjä saattaa esittää joitakin kriittisiä kommentteja ja ennustuksia, joiden tietää kaikuvan enimmäkseen kuuroille korville, mutta jäävän silti jonkun tarkkaavaisen realistin mieleen. Kun toiveet ovat korkeimmillaan, kukaan ei ehkä satu katsomaan soppapadan suuntaan. Myrkyttäjän hetki on koittanut. Hän kaivaa vaatteidensa uumenista myrkyn ja kaataa sen viimeistä pisaraa myöten soppaan. Tämän jälkeen hän poistuu yleisen metelin turvin paikalta. Häntä ei yleensä kaivata, vaan hänen poistumisensa tuottaa korkeintaan helpotuksen huokauksia. 

Yleensä myrkky vaikuttaa varsin nopeasti. Kaikki myrkkypadasta maistaneet tai sopan keittämiseen osallistuneet saavat oireita ehkä vain tuntien kuluttua myrkylle altistumisesta. Heitä alkaa riivata outo pahoinvointi, tympeys, kyllästyneisyys, väsymys, epäluulo. Vähitellen huonolle ololle ryhdytään etsimään syytä. Sopan keittäjät kuulustellaan yksi toisensa jälkeen, heidän toimensa ja motiivinsa kyseenalaistetaan. Vähitellen koko operaatiolta häviää pohja kun siihen osalliset eivät enää tunne luottamusta toisiaan sen paremmin kuin koko soppaa kohtaan. Päämäärät näyttävät väärin asetetuilta, tehty työ tarpeettomalta, vaivannäkö turhalta. Soppa rupeaa maistumaan pahalta, paranteluyritykset väljähdyttävät sitä entisestään. Vatsat eivät tule siitä enää täyteen.

Ennen pitkää tapahtumapaikka tyhjenee. Pata jäähtyy kun kukaan ei enää pidä tulta yllä. Tapahtumapaikan ylle kerääntyy sankkoja pilviä, sen saattaa vallata paksu sumu kun ilmakaan ei enää vaihdu aiemmin raikkaina puhaltaneiden tuulten laannuttua. Tässä vaiheessa myrkyttäjä palaa paikalle. Hän hiipii sinne pimeyden tai sumun turvin, käy kurkistamassa pataan ja toteaa suureksi tyydytyksekseen sen olevan lähes tyhjä. Hän koettaa kädellään padan kylkeä ja huomaa sen jo jäähtyneen. Myrkky vaikutti nopeasti ja tehokkaasti. Myrkyttäjä katoaa sumuun jälleen kerran hämmästyneenä siitä kuinka helppoa myrkyttäminen voi parhaimmillaan olla kunhan aineet ovat oikeat.