Jaksottavatkohan ihmiset vuotensa jollain tavoin syntymäajankohtansa mukaan? Kalenterivuosi on annettu, almanakka määrää ja jaksottaa kaikki yhteismitalliset tapahtumat, mutta uskoisin, että monilla ihmisillä on myös oma biologinen vuodenkiertonsa, joka alkaa ja päättyy heidän syntymäajankohtanaan. Ainakin tuntemani kesällä syntyneet ihmiset elävät kesästä kesään, ja kesien välillä on vain välikausia. Toisaalta on myös heitä, jotka eivät piittaa syntymäpäivästään, unohtavat sen itsekin. Tosin uskon, että nämä ihmiset ovat vain unohtaneet kuinka kivaa syntymäpäivän viettäminen voi olla.

Minulle uudenvuodenaatto on vuoden ensimmäinen päivä. Se on päivä, jona arvostelukykyni heikkenee pysyvästi taas pykälän verran. Aikoinaan arvostelukykyni aina parani uudenvuodenaattona, kun en vielä ymmärtänyt miten turhaa on kyetä arvostelemaan omia tai muitten tekemisiä ja luulin että vanhetessaan ihmisen tulisi viisastua. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että viisastuminen tuottaa vain huolta ja murhetta ihmiselle, kun taas huoleton hulluus ja hupakkous estää murheiden kasautumisen liian painavaksi taakaksi. Kuten tanssiva harmaa pantteri totesi kommentissaan edelliseen kirjoitukseeni, raja viisauden ja hulluuden välillä on loppujen lopuksi häilyvä. Se on toisinaan myös valintakysymys, mutta tahallaanhan ei kukaan voi viisastua tai tulla yhtään hullummaksi kuin jo on. Sitä vain joko antaa periksi tai ei. Antaa periksi mille? Jokainen päättääköön itse.

Merkkipäivääni (tässä iässä nainen ei enää täytä vuosia, vaan viettää merkkipäivää) kuuluu rakettien paukuttelua sekä drinkkien sekoittelua. Juhlaruoaksi valmistan blinejä, joita syödään muikun- ja siianmädin, kylmäsavulohen, katkarapujen, suolakurkku- ja sipulisilpun sekä smetanan kera. Herkut huuhdellaan alas snapseilla sekä kuohuviinillä.

Toivotan teille hyvät ystävät, lukijat ja kanssabloggaajat oikein lystikästä vuodenvaihdetta!

Olkaapas varovaisia paukkujen kanssa.

 

Keskustelin erään ystäväni kanssa aamuviiteen siitä, kuinka hän on viime aikoina joutunut erinäisten hyvin yllättävien avautumisten todistajaksi. Ystäväni ystävät ja tuttavat, jotka ovat aiemmin vaikuttaneet joko äärimmäisen vahvoilta tai muuten vain etäisiltä ovat yhtäkkiä uskoutuneet ja paljastaneet toinen toistaan kaameampia ja järkyttävämpiä yksityiskohtia elämästään.

Mietimme, mistä tällainen mahtaisi johtua. Ehkä joulusta? Joulun aikaan mieleen palaa myös kauniita muistoja myös sen laatuisia asioita jotka tahtoisi tai olisi paras unohtaa. Ei kuitenkaan ole yhtään helppoa noin vain pyyhkäistä elämänsä tapahtumia pois. Niistä on toisinaan myös kerrottava jollekulle.

Pohdimme sitä, miten itse valitsemme henkilön jolle uskoutua. Ihmiset, joiden uskotuksi ystäväni on päätynyt, eivät ole ennestään olleet kovin läheisiä ystäväni kanssa. Ehkä juuri kiinteiden tunnesiteiden puuttuminen tekeekin kertomisen helpoksi. Etäiseen ystävään tai tuttavaan saattaa tulla suhtautuneeksi kuin ammatti-ihmiseen ja olleeksi rehellinen sekä itselleen että kuuntelijalle. Ei ole kerrassaan mitään syytä kaunistella tai siloitella tai vähätellä omaa osuuttaan, kuten tavallisesti tehdään silloin kun huolia puretaan jollekulle läheiselle ystävälle. Etäisemmältä ihmiseltä ei nimittäin odoteta myötätuntoa ja eläytymistä samalla tavalla kuin läheiseltä, vaan nimenomaan pelkkää kuuntelemista tai järkeviä neuvoja, asian tai tapahtumien tarkastelemista ulkopuolisen silmin. Ehkä mukana voi olla myös salainen toive, etenkin jos asia on tavanomaista pahanlaatuisempi, että ulkopuolinen ihminen havahduttaisi avautujan tekemään asioilleen jotakin. Läheisten ihmistenhän on toisinaan vaikeata sysätä toisiaan liikkeelle.

Eräs näistä ystäväni uskoutujista oli suuresti ilahtunut siitä, kun ystäväni oli todennut aavistaneensa uskoutujan huolet, vaistonneensa ettei kaikki ole hyvin. Uskoutujaa oli lohduttanut tieto siitä, että toinen oli tarkkaillut häntä ja kantanut hänestä huolta, vaikkei ollut kysynyt tai sanonut mitään. Erityisen hienolta uskoutujasta oli tuntunut se, että juuri ystäväni kaikista maailman ihmisistä oli kiinnittänyt huomiota hänen surullisuuteensa. Uskoutujasta oli ystäväni mukaan tuntunut siltä, että hänen huolensa ovat nyt aiempaa oikeutetumpia, kun hän ei ilmeisesti vain kuvittele kaikkea, eikä erityisesti kuvittele tuskaansa, joka on siis ollut myös vieraammalle silminnähtävää.

Vielä aamuviideltä ystäväni kuitenkin ihmetteli, mikä kumman huoli-imuri hänestä on tullut. Hän ei ole pelkästään tyytyväinen tilanteeseen, koska ei voi olla nyt murehtimatta toisten puolesta. Omien huolenaiheiden pitäisi riittää. Yleensä hän ei edes halua kuulla toisten avautumisia juuri tästä syystä vaan välttelee viimeiseen asti syvällisiä keskusteluja vähänkään vieraampien kanssa. Totesin, ettei hän saattaa juuri kohteliaan etäisyytensä ansiosta - johon ei sisälly tippaakaan välinpitämättömyyttä - vaikuttaa vilpittömältä ja luotettavalta keskustelukumppanilta, joka saa pelkällä läsnäolollaan vaiteliaat ihmiset innostumaan puhumisesta.

Lopuksi jouduimme toteamaan, että siksihän mekin aina toisillemme asioistamme kerromme, kun emme oikeastaan ole toisistamme niin kovin kiinnostuneita.

 

Tulin tässä ensimmäisenä oikean joulurauhan (kaupassa käyntiä lukuunottamatta) päivänä miettineeksi mitä rauha ja hiljaisuus oikeastaan merkitsevät yhdessä sekä erikseen.

Rauha on ensinnäkin sitä ettei ole sotaa. Rauha on myös muulla tavoin ristiriidatonta olemista, tasaista, helppoa ja pahimmillaan hyvin turruttavaa olemassaoloa. Kuten ylensyönti. Ylensyönyttä rauhallisempaa ja turtuneempaa olentoa on vaikeata kuvitella. Katsokaa vaikka äitinsä rinnalla aterian jälkeen köllöttelevää vauvaa, tai leijonaperhettä saaliinsa jäännöksen ääressä, tai suomalaista joulunviettäjää kinkkuateriansa jälkeen. Näitä esimerkkiolentoja ei mikään voisi järkyttää täpötäyden mahan suoman rikkumattoman rauhan hetkellä. Itse katselin eilen illalla silmää räpäyttämättä läpi "Gladiaattorin". Olen nähnyt elokuvan jo kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla olen saavuttanut eräänlaisen inspiroivan järkytyksen tilan. Negatiivista nautintoa. Eilen, maatessani pöhnääntyneenä sohvalla sylissäni kulhollinen englantilaista lakritsaa, töllötin tylsänä teurastukset kokematta ainoatakaan aitoa tunnetta. Russell Crowen ilmeetön, järkälemäinen olemus ja pullistelevat lihakset läpäisivät tajuntani kalvon ja tunkeutuivat ajatusteni ohueen eetteriin yhtä helposti kuin olisivat uponneet mämmiin.

Hiljaisuutta ei Gladiaattori-elokuvassa juurikaan ole. Vain kaikkein herkimmissä kohtauksissa käytetään tuota draaman tehokkainta asetta. Toisaalta, toisinaan juuri oikein valittu musiikki kuulostaa hiljaisuudelta, niin elokuvissa kuin tässä elämässä.

Kummallista sinänsä, että ylipäänsä ryhdyin katselemaan tuota elokuvaa. Varmaan osittain siksi, että se on minusta ihan hyvä elokuva, vaikka äärimmäisen meluisa tähän mielentilaani. Minusta kärsivien, tuskaisten ihmisten huudot ovat pahempaa melua kuin aseiden pauke tai rytisevä metalli. Viimeksimainitun kaltaisen elokuvan ääreen saatan vaivatta nukahtaa.

Outoa katselemiseni oli myös siksi, että olen koko pyhien ajan kaivannut hiljaisia hetkiä, hiljaisuutta. Kotonani on ollut vieraita, tai olen itse ollut vieraisilla joka päivä jouluaatosta asti. Puhelin on soinut ja sähköpostia tupsahdellut. Tällainen määrä konkreettisia sosiaalisia kosketuksia on epätavallista minulle. Ei silti, että mitenkään kärsisin ihmisten läsnäolosta, vaan siksi että.... hm. Kaipaan vain hiljaisuutta ja yksinoloa joskus enemmän kuin jonakin toisena aikana. Ehkäpä Gladiaattorin tympeä väkivalta ja verinen kärsimys sitten jotenkin vastasi tai tasoitti päässäni joulun aikana vallinnutta kaaosta. Kuulostaa ikävältä tai ei.

No, nyt on muutama päivä aikaa tasoittaa pää. Käytän sen kinkunsulatteluun mieleisilläni tavoilla. Luistelen lasten kanssa, teen pitkiä hölkkälenkkejä, luen lahjoiksi saamiani kirjoja. Ja nukun. Nukun, nukun, nukun. Aamu-unia, päivänokosia, iltatorkahduksia, ruokalepoja, pitkiä yöunia. Olen nukkunut oikein hyvin ja tasaisesti nyt kahtena yönä peräkkäin, ja tuntuu kuin olisin vasta päässyt alkuun. Koko joulukuu ja osa marraskuusta meni viiden tai kuuden tunnin vuorokautisilla unilla. Velkaa on siis kertynyt. Pitänee vuokrata avuksi kasa kunnon rymistelyelokuvia.

Hyvät lukijat.

Olen kuumeisesti pohtinut pitäisikö minun nyt sitten ottaa ja kirjoittaa se riivatun kirja. Sitä prosessia vartenhan tulin alun perin perustaneeksi tämän blogin mutta kaikki muu hauskanpito näyttää taas menneen itse asian edelle.

Tarkoittaisi, etten enää ehtisi pitää blogia. Kaikki ylimääräinen aika olisi uhrattava tavoitteen hyväksi. Kuten kirjoitusteni kieliasusta, luonteesta ja toteutuksesta näkyy, olen kirjoitellut blogini tekstejä vähän siellä sun täällä, ja vähän silloin sun tällöin. Tämä kaapin uumenista kaikuva joulupuheeni ei ole mikään poikkeus, teen tätä työpaikalla, sana kerrallaan muiden töiden ohessa. Stilisointeihin ja muotoseikkoihin en ole kiinnittänyt kirjoituksissani juurikaan huomiota. Lukijoiden tunteisiinkaan en ole aina paneutunut, vaan vuodattanut virtaani tunteella ja lapsellisen puhtain sydämin. Jos ryhtyisin kirjaani kirjoittamaan, energian ja ajan rahtusetkin olisi käytettävä tyystin toisella tavalla.

Joulukuun olen kuluttanut lähinnä sormiharjoitteluihin ja erinäisiin kirjoittamista sivuaviin pohdintoihin. Olen samalla tutkaillut itseäni, asenteitani, tunteitani, pelkojani ym. Korvaamattomana apuna tässä itseen kaivautumisen prosessissani olette olleet te, arvoisat lukijani sekä kommentoijani, sekä erityisesti te, hyvät kanssabloggaajat. Olen lukenut ajatuksianne, kohtaloitanne ja mietteitänne elämästä, rakkaudesta ja ihmissuhteista. Jotkut teistä ovat tallanneet tätä maata jopa pitkälle toistakymmentä vuotta vähemmän aikaa kuin minä, mutta minusta tuntuu että olen oppinut eniten itsestäni juuri teiltä, nuorilta, avoimilta ja järkeviltä ihmisiltä, naisilta ja miehiltä.

Siksipä olen päättänyt, että vaikka keskittyisin tammikuun aikana kirjoitustöihin, jatkan tätä blogiani vielä ensi vuonna jonkin aikaa. Ehkä päivitän harvemmin, ehkä useammin, tilanteen mukaan. Ilmoitan jos päätän häipyä. Jos kuitenkin päivityksiä alkaa tulla yli kymmenen kappaletta vuorokaudessa, pyydän huomauttamaan minulle asiasta.

Mainitsin muistaakseni jossain blogissa käydyssä keskustelussa, että lasteni kautta olen tutustunut uudelleen lapseen itsessäni. Nyt, teidän kauttanne, hyvät kanssabloggaajat, muistan taas paremmin minkälaista oli olla nuori - oikeastaan olen tyytyväinen siitä, etten ilmeisesti ole koskaan kokonaan unohtanut sitä tunnetta. Joku testikin sen kertoi. En ole yksinkertaisesti kehdannut paljastaa aivan kaikkia testituloksiani. Olen yllättynyt monta kertaa, enkä aina myönteisesti vaan toisinaan hyvin hämmentävällä tavalla. Osa perusturvallisuuden tunteestani on nyt mennyttä.Vaikka eihän kukaan testituloksiin usko, eihän? Yhtä hyvin voisi uskoa horoskooppeihin tai pelikortteihin.

Tahtoisin vielä aivan erityisesti korostaa, etten ole tästä kaikesta pyrkinyt hyötymään kirjoitustyössäni, muuta kuin sitä kautta että saatan olla taas pykälän verran eheämpi ihminen kuin jokin aika sitten olin. En ole ollut aineistonkeruumatkalla vaan olen sukeltanut omiin syvyyksiini. Mikä tietenkin on eräänlainen aineistonkeruumatka, ja mutkikas sellainen.

Olen aina halveksinut ihmisiä, jotka pitävät itseään kaikkitietävinä kypsän ikänsä tähden, ja jotka kuvittelevat olevansa oikeutettuja rajaamaan ja rajoittamaan muiden ihmisten tapaa kokea, elää ja tuntea. Nämä ihmiset kuvittelevat tietävänsä kaiken paremmin vain siksi että ovat olleet maailmassa pidempään kuin monet muut (pakko todeta, että monet, jotka ovat olleet maailmassa vain vähän aikaa, kuvittelevat samoin). Kokemukseni mukaan iän karttuminen ei suinkaan itsestäänselvästi kartuta kenenkään sielua tai sydäntä. Kyse on siitä, kuinka ihminen pystyy sovittamaan toisiinsa ajan kulun ja oman kehityksensä, ja mitä tuosta sovittamisesta sitten syntyy. Lopputuloksesta hän pääsee joka tapauksessa nauttimaan vasta jälkikäteen. Prosessi voi olla pitkä ja raskas, eikä palkinnosta ole mitään takeita, mutta yrittää silti pitää.

Tahtoisin nyt lopuksi kiittää teitä kaikkia suloisia, ihania ja pakahduttavan kauniita ihmisiä joiden kanssa minulla on ollut ilo ja kunnia vaihtaa ajatuksia. Ja tehdä noita loputtomia testejä. Toivotan teille kaikille oikein rauhallista joulua ja mitä parhainta uutta vuotta.

Kaappiblogisti lukitsee ovensa ja hiljenee joulun viettoon, mutta palaa heti ylensyönnistä toivuttuaan uusin, entistäkin harrastelijamaisemmin ajatuksin, toivein, havainnoin ja keksinnöin.

 

 

Your Hair Should Be Orange

Expressive, deep, and one of a kind. You pull off "weird" well - hardly anyone notices.

 

(huokaus)

 

Pitäisi varmaan sulkea tämä kone kokonaan.
 

Auttakaa....

 

 

You are a Buff Girl!

You've got a boomin' body and a fearless spirit. Most guys have trouble keeping up with your energy and fitness level. Competitve and fun loving, you're up for almost anything. Make sure you pick a guy who doesn't mind getting beaten by a girl!

Voi Sanna minkä teit!

Ei, ei, EI!!

 

 

Men See You As Choosy

Men notice you light years before you notice them You take a selective approach to dating, and you can afford to be picky You aren't looking for a quick flirt - but a memorable encounter It may take men a while to ask you out, but it's worth the wait

 

Mitkähän pimeyden voimat ovat minuun viime päivinä vaikuttaneet? Olen ylittänyt kaksi korkeaa kynnystä elämässäni: melkein kohtasin kadulla erään hysteerisesti pelkäämäni ihmisen ja lisäksi kävin kangaskaupassa.

Näin Tuon Ihmisen jo kaukaa ja sydänparkani, joka muutenkin reagoi herkästi tunteisiini, meni välittömästi sekaisin. Sykemittari olisi pimahtanut. Hän tuli suunnasta johon olin menossa, lähestyi vääjäämättä kuin juna, eikä minulla ollut siinä tilanteessa ja maaston muodot huomioon ottaen muuta mahdollisuutta kuin jatkaa matkaani eteenpäin, suoraan häntä kohti. En tiedä näkikö hän minut. Astelin rohkeasti katua pitkin. Minua pyörrytti. Sekunnin murto-osassa kävin mielessäni läpi tuhansia eri vaihtoehtoja mitä teen jos joudun kohtaamaan hänet, puhumaan hänelle, ehkä jopa koskettamaan häntä. Minusta tuntui kuin kehoni olisi äkkiä jäätynyt kalikaksi, olin kuin painajaisunessa, jossa on varoitettava jotakuta mutta keho ei yhtäkkiä tottele eikä ääntä saa tulemaan. Tihkuin adrenaliinia. Sydän hakkasi reikää rintaan. 

Tikapuuhermostoni ehti toimia ennen minua ja katkaisi tilanteen ennen kuin kuolisin. Jostain oikealta lähestyi kaksi rakennusmiestä kantaen suurta nelikulmaista säleikköä, aidanpätkää tai vastaavaa. Juuri ennen minun ja Tuon Ihmisen kohtaamisen hetkeä rakennusmiehet ehtivät kohdalleni. Väistin - kuin jonkin suuremman voiman ohjaamana - pari pikaista askelta sivuun, niin että miehet telineineen kävelivät suoraan minun ja Tuon Ihmisen väliin. Näin hänen kasvonsa säleikön läpi. Hän näytti katsovan suoraan minuun, muttei osoittanut tunnistamisen merkkejä, ei hymyä, ei kiusaantuneisuutta. Hän katsoi oletettavasti sitä säleikköä. Olin niin helpottunut että minun oli juostava.

Voisin pitää tilannetta suurena voittona jos vain olisin ollut rohkeampi. Tahtoisin niin ajatella, että olisin kaikesta huolimatta vain jatkanut matkaani Tuon Ihmisen luo ja kohdannut hänet, puhunut hänelle, vaikka sitten solvannut häntä tai vetänyt häntä lättyyn, tai ottanut itse lättyyni, tai halannut ja toivottanut hyvää joulua, mitä tahansa, minkä avulla voisin jättää hänet taakseni. Mutta ei. Ei minusta ole sellaiseen. En pysty karkottamaan riivaajiani.

Rehellisyyden nimissä on kerrottava, ettei Tuo Ihminen ole oikeastaan koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Minä vain pelkään häntä. Tilannetta kuvaa toivottavasti tämä synkeä vertaus: jos saisin valita murhaajani, valitsisin hänet. Hän murhaisi minut nopeasti ja tehokkaasti ja sinä hetkenä kun vähiten osaisin odottaa.

Puuh. Toinen tilanne oli myönteisempi mutta vakavuudeltaan lähes samaa tasoa kuin tuo ensimmäinen.

Tanssitunnille piti saada suurehko palanen sifonkia tai organzaa. Tiesin, että sifonki ja organza ovat jotakin ohutta, seittimäistä kangasta. Oli siis mentävä kangaskauppaan. Henkisenä tukenani vastaavissa tilanteissa tavallisesti toimiva ystäväni ei ollut siihen hätään käytettävissä, joten oli mentävä yksin.

Lähestyin Sanomatalon Eurokangasta. Tunsin jo tärkkien ja muiden käsittelyaineiden hajun. Sitä leyhähti ilmavirran mukana aina kun myymälän liukuovet avautuivat. Hetken vaihtelin jalkaa kaupan ulkopuolella, mutta kun kassalla seisoskelevat nuoret myyjättäret alkoivat vilkuilla minua epäluuloisesti, astuin sisään.

Olin kuullut, että myymälän takaosassa olisi valtavia koreja, joista saisi itse penkoa ja valita kangaskappaleita kilohintaan. Ei tarvitsisi esittää epäselvää asiaansa suullisesti jollekin kaikkitietävälle myyjälle. (Tämä on oikeastaan aivan kohtuuton väite. Kangaskaupan myyjättäret eivät varmaankaan ole mitenkään kaikkitietäviä, mutta näyttävät sellaisilta siisteine meikkeineen, muodikkaine asuineen ja lakattuine, pitkine kynsineen.) Siispä sinne. Koreja oli kymmenkunta ja ne olivat pullollaan värikkäitä kankaita. Katseeni pyyhki levottomasti kangasmyttyjä, mutta mikään ei näyttänyt sifongilta tai organzalta, vaan trikoolta, villakankaalta tai trendikkäältä.... mitä se nyt olikaan.

Tongin muutamia koreja löytämättä ainoatakaan tarkoitukseeni sopivaa palaa. Minulle tuli hiki ja kasvoni alkoivat punottaa. Raastoin kaulaliinaa niskani ympäriltä, avasin talvitakin vetoketjua ja tungin rukkaset taskuun. Tongin lisää tuloksetta. Käännyin jo mennäkseni, kun yhtäkkiä edessäni hohti kasa valkoista, vaaleankeltaista, vaaleanpunaista, lilaa ja sinistä keijukaisainetta. Mistä se siihen tuli? Kyltissä luki "Organza".

Melko lyhyen tutkiskelun ja mittailun jälkeen löysin hehkeän kermanvaalean kappaleen, josta saisin puolittamalla peräti kaksi huivia. Tai ainakin yhden kunnollisen, jos jotenkin onnistuisin sähläämään puolituksessa. Palasen hinnaksi tuli viitisen euroa. Ystävällinen myyjätär opasti minulle vaa'an käytön. Toinen lempeäsilmäinen rahasti minulta summan. Kävelin ulos kaupasta tyytyväisenä kankaaseeni, saamaani palveluun, suoritukseeni, ja oikeastaan koko pimeään, pakkasessa napsahtelevaan maailmaan.

En enää tee testejä. Tämä jääköön viimeiseksi. En samperi vieköön kohta enää tunne itseäni!!

 

 

Your Power Color Is Lime Green

At Your Highest: You are adventurous, witty, and a visionary. At Your Lowest: You feel misunderstood, like you don't fit in. In Love: You have a tough exterior, but can be very dedicated. How You're Attractive: Your self-awareness and confidence lights up a room. Your Eternal Question: "What else do I need in my life?"

 

Muistan varhaisesta lapsuudestani seuraavanlaisen tilanteen:

Vanhempani juttelivat keskenään talvipäivänseisauksesta. En ollut kuullut moisesta, joten kysyin mitä se tarkoittaa. Isoveljeni vastasi, että se on päivä jona kaikki, ihan kaikki pysähtyy ja loppuu. Sain kauhukohtauksen. Veljeni nauroi räkäisesti ja vanhemmillani oli täysi työ saada minut rauhoittumaan. Ymmärsin sitten lopulta, että kyse on vuoden lyhyimmästä päivästä (tai pisimmästä yöstä), mutta vielä vuosien ajan tunsin selittämätöntä pelkoa tuon päivän lähestyessä.

Enää en talvipäivänseisausta pelkää vaan odotan. Siihen hetkeen, jonka yö on ylivoimainen voittaja, mutta samalla hyvin yksinäinen ilman päivää vastakohtanaan ja taisteluparinaan, sisältyy jotakin maagista. Olen varma, että jos minulle silloin tapahtuisi jotakin, tuon tapahtuman tuottama kipu olisi kovempaa, tuska suurempaa, nautinto ylitsevuotavampaa, pelko mustempaa, ilo kirkkaampaa kuin muulloin. Rakkaus tai viha, tunteista suurimmat, ottaisivat pimeyden turvin vallan minusta. En uskalla arvella kumpi olisi vahvempi.

Olisipa suorastaan mainio ajatus jos tosiaan kaikki, ihan kaikki pysähtyisi. Ehkä pysähtyykin, mutta niin lyhyeksi hetkeksi ettemme sitä voi huomata. Vain he, jotka ovat riittävän vilpittömiä, voivat aistia tuon seisauksen; he, jotka valvovat ilman omaa syytään, tai he, jotka ovat liian väsyneitä nukkuakseen, tai he, jotka valveilla ollessaankin nukkuvat. Heitä ei voi ajalla hallita. Vain he eivät pysähdy vaan elävät sen hetken elämäänsä eteenpäin ja näkevät millaista kaikkialla seisauksen aikana on. He kertoisivat näkemästään muille jolleivät olisi liian väsyneitä puhuakseen. Ja kun hetki on mennyt ohi, ei tiedolla ole enää mitään merkitystä heille sen paremmin kuin muillekaan.

Vain maailman suurimmilla teoilla ja ajatuksilla on merkitystä syntymähetkestään lähtien. Ne ovat ikuisesti hiukan vanhempia ja itsestään tietoisempia kuin muut tai muiden teot tai ajatukset.

Siksipä tahtoisin itse edes kerran elämässäni kokea tuon seisauksen hetken. Ajatuksia ja tekoja, niin suuria kuin pieniä, maailmaan mahtuu loputtomiin.

Minkälaista olisikaan jos jokainen meistä joutuisi kesken arkisen aherruksensa pysähtymään, vaikka vain viideksi minuutiksi, ja ajattelemaan mitä olen tekemässä, minne menossa, mistä tulossa, mitä tahdon, mitä en tahdo, miksi en tahdo.....ja kaiken lisäksi miettimään vastaukset noihin kysymyksiin. Voisin  lyödä vetoa että vastaukset yllättäisivät meidät itsemme - jos kaikkia vastauksia olisi ylipäänsä mahdollista löytää. Niin paljon teemme tietämättämme tai koskaan edes miettimättä miksi, että voisimme yhtä hyvin elää unessa.

Ehkäpä tänään tosiaan pysähdyn hetkeksi ja mietin onko missään mitään mieltä. Ehkäpä tänään herään hetkeksi, tai uneksin heräämisestä, kuinka vain.

Your 2005 Song Is

Don't Phunk With My Heart by the Black Eyed Peas "I always want you with me I'll play Bobby and you'll play Whitney" You were insanely in love in 2005 - and still might be!

Löytyy täältä.

Ihan jees tulos. Hyvä biisi.

Nuorenparin pitkä avosuhde on kariutumassa. Toinen osapuoli ilmoitti toiselle, ettei enää tarvitse tätä mihinkään.

Tylyä. Mutta varmaan ihan totta. Miksipä jatkaa suhdetta ihmisen kanssa jota ei tarvitse. Joissain asioissa on tarpeen olla itsekäs kun on nuori ja elämä edessä ja vaihtoehtoja valittavana loputtomiin.

Pakkohan oli asiasta kuultua heti ruveta miettimään että mihin minäkään oikeastaan miestä tarvitsen. Tämäntapaiset pohdinnat tiettävästi tuppaavat tarttumaan ja leviämään kulkutaudin tavoin. Yleensähän erot tulevat tuttavapiirissä ikään kuin ryppäinä. Ensin mennään samassa porukassa kaikki yhtä aikaa naimisiin tai muutetaan muuten vain yhteen, ja sitten tietyn ajan kuluttua sitten erotaan. Ehkä toisen pariskunnan ongelmien pohdiskelu saa kiinnittämään huomiota omaan suhteeseen aivan uudesta näkökulmasta, kyseenalaistamaan asioita ja vanhoja tapoja toimia.

Mihin kaikkeen voi toista tarvita? Mihin minä miestä tarvitsen? En oikeastaan yhtään mihinkään. Autolla ajamista lukuunottamatta osaan itse tehdä kaikenlaista voimaa tai rohkeutta vaativaa, vaikka käsityötaitoni ovat toivottoman puutteelliset. Niinhän ne ovat useimmilla nykyajan miehilläkin! Voimaa minussa on niin paljon kuin kaupunkielämä vaatii. Saan matot parvekkeelle ja huonekalut siirretyksi paikoiltaan, jollen voimalla niin nokkeluudella. Pihatöistä olen joka tapauksessa huolehtinut tähän asti, kottikärryt ja lapiohommat pysyvät hanskassa. Taloyhtiössä olen ainoa joka uskaltaa kiivetä katolle. Joulupukkinakin olen kerran ollut ja menin täydestä (tosin yleisön keski-ikä oli noin kolme). Vaihdan lamput ja korjaan lasten polkupyörät, selvitän keittiön viemärin putkitukokset. Jne jne jne.

Mihin kaikkeen toista pitäisikään tarvita? Kaipa tärkeintä on kumppanuus. Tietenkin voisin olla kumppani myös naisen kanssa. Mikäpä siinä, moni asia olisi varmaan helpompaa. Tampaxit eivät pääsisi yhtä helposti loppumaan kun aina olisi toinen jolla niitä ehkä olisi. Töiden jakaminen ja toteuttaminen samanlaisella logiikalla etenevän ihmisen kanssa olisi ihanan yksinkertaista. Nauraisimme samoille vitseille ja elokuvissa saisi itkeä ihan rauhassa. Tai en minä tiedä minkälaista se olisi. Kuvittelisin vain näin.

Seksi naisen kanssa tuntuu aika kaukaiselta ajatukselta. Jossain hömppäelokuvassa, jonka nimeä en enää edes muista, mies vaatimalla vaati vaimoaan harrastamaan seksiä erään naisen kanssa, koska miestä itseään kiihotti ajatus lesboilevasta vaimosta. Hän suostutteli vaimoaan puuhaan sillä perusteella, että vaimolla on käytettävissään "kotikenttäetu", eli hän tietää tarkkaan mitä on tehtävä. Yllätyksekseen mies sai havaita, että vaimo piti puuhasta enemmän kuin mies oli tarkoittanut.

Enpä tiedä olisiko tästä synnynnäisestä anatomisesta tietämyksestä mitään apua, kun visuaalinen kokemus ja tunnepuoli tökkisivät pahasti. On ällistyttävän vaikeata kuvitella minkälaisissa olosuhteissa voisin koskettaa naista "sillä tavalla". Ehkä tilanteissa, joissa olisi ajateltava karskisti ja unohdettava tunnepuoli. Maksua vastaan? Mutta en voisi edes kuvitella nauttivani siitä, että nainen koskettaisi ja hyväilisi minua. Mitä väliä sillä muka on, joku saattaa ajatella, kosketus mikä kosketus, hyväily mikä hyväily. Mutta kun ei se ole niin. Tietäisin koko ajan että tuo toinen on nyt sitten nainen, joka tuntuu, maistuu, haisee ja kuulostaa samalta kuin minä itse. Ei olisi mitään yllätystä, ei mitään huvittavaa, ei mitään hellyttävää, eikä mitään jännittävää. Eikä olisi miehen tuntua; toisenlaista voimaa, samanaikaista herkkyyttä ja hyökkäävyyttä, häiritsevää salaperäisyyttä, napakkaa ihoa ja kohtia jotka eivät jousta eivätkä anna periksi.

Elämä ja kumppanuus ei ole pelkkää seksiä tai töiden jakamista. Ei siis saisi olla, vaikka kieltämättä toisinaan vaikuttaa siltä ettei se muuta voi ollakaan. Kumppanuuteen liittyy myös henkinen puolensa. Kumppanuus ei ole vain tekemisen ja olemisen helppoutta vaan myös tavoittelua, yrittämistä, epäonnistumista ja taas yrittämistä. Kumppanuus on elämänikäinen haaste, koska kumppanilta juuri pitää saada vastusta. Kumppanin pitää olla välillä hiukan hankala ja liian monimutkainen tai yksinkertainen, jotta suhde voisi elää ja kehittyä. Tietenkin useimmiten tuntuu siltä että minä olen oikeassa ja tuo taas ihan pihalla, mutta minkälaista elämä ihan oikeasti olisi jos kaikki kävisi mutkattomasti? Maailma jäisi kapeaksi, pelkäänpä. Epäkohdat kasvaisivat kuin rikkaruoho jos ei niitä mitenkään yritettäisi havaita ja hallita. Jos ei niistä syytettäisi ketään.

Miksi kumppanini sitten pitää olla juuri mies? En minä vaan tiedä. Varmaan samasta syystä kuin mieheni haluaa kumppanikseen naisen, vaikka epäilemättä aiheutan hänelle yhtä lailla päänvaivaa ja turhautumisen hetkiä ja loppuunpalamisen tunnetta kuin hän minulle.

Niin! Juuri niitähän minä tarvitsen: turhautumisen ja lopppunpalamisen tunteita. Miten muuten voisin tuntea itseni niin täydelliseksi ja osaavaksi ja erehtymättömäksi kuin elämällä epätäydellisen, osaamattoman ja erehtyväisen ihmisen rinnalla? Miten muuten voisin edes kuvitella että joku tarvitsisi minua? Ja miten muuten voisin sitten edes kuvitella, että ymmärtäisin oman epätäydellisyyteni, osaamattomuuteni ja erehtyväisyyteni, jollen joskus väsyisi, turhautuisi ja tuntisi palavani loppuun?  

 

Edellisen kirjoitukseni (ja saamieni kommenttien) pohjalta pysähdyin oikein miettimään, mitä joulu oikeastaan merkitsee minulle?

Ensimmäinen vastaväite heräsi jo. Eihän joulu merkitse mitään vain yksin minulle, vaan se on tärkeä juhla koko perheelleni. Muinoin, kun vielä asuin syntymäkodissani eikä minulla ollut tietoakaan elämänkumppaneista tai lapsista ja perheestä, joulu oli vielä enimmäkseen henkilökohtaisesti otettava asia. Toki vietin aina joulua veljieni ja vanhempieni seurassa, mutta niin minulle kuin veljilleni tärkeintä taisi olla se, mitä kaikkea jouluna saamme itsellemme; lahjoja, karkkeja, herkkuja, huomionosoituksia. Pienenä jouduin aina mielestäni kärsimään siitä, että syntymäpäiväni sijoittuu turhan lähelle joulua. Olin varma, että syntymäpäivälahjoissani säästeltiin joulupyhien takia. Joka tapauksessa syntymäpäiväni jäi (ja jää) aina kaiken muun juhlinnan jalkoihin. Varmaan tämän takia nykyään oikein yllätyn kun kesken jouluhulinan havahdun huomaamaan, että on taas tuo päivä.

Nykyään sitä on aina vain vähemmän saamapuolella. Ehkä siksi en enää edes osaa ajatella joulun merkitystä vain itselleni. Elän nykyään joulun hyvin voimakkaasti muiden kautta.

Aikoinaan, kun mieheni kanssa aloittelimme omaa elämäämme, rupesimme viettämään myös joulut yhdessä. Meille kehittyi pian omia "traditioita", vaikka lapsia tuli vasta varsin pitkän yhteiselämän jälkeen. Istuimme aattoillat kaksistaan, nökötimme pöydän molemmin puolin ja söimme ja joimme ja jaoimme lahjat toisillemme. Vasta sitten joulupäivänä tai tapanina kävimme vanhempien luona syömässä tai joulukahvilla. Siihen aikaan paiskimme molemmat ympäripyöreitä päiviä töitä, niin että joulunpyhät olivat hyvää rauhoittumisen ja parisuhteen hoitamisen aikaa. Lisäksi nautimme molemmat joulun tuoksuista, väreistä ja tunnelmista, kynttilöistä ja ylensyönnistä.

Lasten synnyttyä jatkoimme samaa rataa. Suvun jouluaterian järjestäjiksi päädyimme vasta kun muutimme nykyiseen asuntoomme, kun oli vihdoin mahdollisuus, eli tilaa vieraille. Vaikka aterian kattaminen isolle joukolle on työlästä ja kallistakin, tämä ateria ja erityisesti se, että se tapahtuu meidän kotonamme, on sittemmin kehittynyt aivan olennaiseksi osaksi joulunviettoani. En ole mikään varsinainen kodinhengetär, en leivo, ompele enkä askartele, kuten olen jo purnannut. Edes kerran vuodessa tuntuu sitten hyvin hienolta olla "emäntänä", istua pöydän päädyssä ja kohotella maljoja pöydän toisessa päässä istuvan "isännän" kanssa. Otan sumeilematta ja härskisti vastaan kehut ruoista, koristeluista ja kattauksista, sekä yleisestä jouluisesta tunnelmasta. Naisenkunniani ei ole kiinni taloustyötaidoista, mutta on silti mukavaa joskus tulla huomatuksi tässäkin mielessä.

Joulunaika on myös sitä aikaa, jona mietin ja muistelen edesmenneitä ja menetettyjä läheisiäni. Muina vuodenaikoina minusta on pelottavaa ja ahdistavaa miettiä heitä, mutta joulu tuntuu jostain syystä poistavan kaiken kärsimyksen, luovan anteeksiannon ja -saamisen tunnetta, vaikken mikään kristillinen ihminen olekaan. Jouluna minusta tuntuu kuin nuo ihmiset (kaikki eivät ole kuolleita, vaan olen muuten vain menettänyt heidät) olisivat jossain muodossa luonani ja läsnä, näen heitä lasteni silmissä ja hymyissä, ilmeissä ja eleissä, tutuissa joulukoristeissa, välähdyksenomaisissa muistoissa vuosien ja vuosikymmenten takaa. En pidä tapanani käydä haudoilla, mutta sytytän kotona muutamia kynttilöitä noiden ihmisten muistoksi. Myös heidän, jotka yhä elävät jossain.

Jouluun liittyy myös joitakin hyvin villejä elementtejä. Rakkauselämäni kukoistaa aina joulun aikaan. Lapset ovat saaneet alkunsa loppuvuodesta. Lisäksi muutamana vuotena on eräässä porukassa järjestetty rankanpuoleiset pikkujoulujuhlat, joihin kaikki saapuvat paikalle mielessään vain yksi ajatus: Nyt ryypätään. Tänä vuonna ryyppäsimmekin sitten melkein viisitoista tuntia yhteen menoon. Juhlat alkoivat klo 18 ja päättyivät (muistaakseni) noin puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna. Tärkeätä on, että paikalla on ainoastaan naisväkeä. Miehet ja lapset eivät ole missään tapauksessa tervetulleita. Kyseessä on naisten paineidenpurkutilaisuus, joka ei sovi herkille silmille tai korville.

Kaiken kaikkiaan joulu on minulle aistien juhla, paheita, hemmottelua, pyrkimyksenä oman ja läheisten hyvinvoinnin turvaaminen. Kun ruumis voi hyvin, mielikin virkistyy. En ole pitänyt tapanani tehdä kummempia hyvän tahdon eleitä muille kuin läheisilleni. En työnnä rahojani hyväntekeväisyyteen, en osallistu talkoisiin enkä tempauksiin. En ole maailmanparantaja sielultani. Uskon siihen, että kaikki hyvä ihmisen elämässä on lähtöisin aivan hänen läheltään, hänestä itsestään. Varsinainen työ tehdään muulloin kuin jouluna, jolloin vain nautitaan työn hedelmistä. Ihmisen ensisijainen velvollisuus on huolehtia siitä, että hänen läheisensä voivat hyvin, että heitä ei kohdella huonosti eikä lyödä laimin. Ihmisellä on  myös velvollisuus huolehtia itsestään, terveydestään, miksei ulkonäöstäänkin. Ihminen ei saa lyödä itseään laimin. Joulu on antamisen juhla, mutta antaessaan muille ja kohdatessaan toisten ilon ihminen voi itsekin saada osakseen jotakin. Vasta sitten, kun nämä ensisijaiset velvollisuudet on täytetty, ihminen on mielestäni vapaa kääntämään katseensa muualle jos voimia yhä on.

 

Blogeissaan ihmiset kertovat tunteistaan, peloistaan ja odotuksistaan ennen vuoden suurinta juhlaa. Aattoiltaan liittyy tunnelmia laidasta laitaan, tunteet kärjistyvät, korostuvat ja pelkistyvät. Jostain syystä kaikki on jouluna isompaa.

En ole tainnut suuresti avautua blogissani arkielämäni osalta. Valinta ei ole ollut pelkästään tietoinen, ei minulla ole mitään niin ihmeellistä elämässäni että pitäisi piilotella tai häpeillä. Blogini aihepiirit nyt vain ovat keskittyneet muihin maailmoihin. Aattoilta on kuitenkin perheessäni sen verran julkinen tapahtuma, ja niin pakahduttavan tavanomainen, että ehkä voisin rohkaistua kertomaan siihen liittyvistä traditioistamme. Osa lienee jossain määrin tuttuja itse kullekin, eivätkä ne oikeastaan edes ole traditioita vaan tapoja syödä ja juoda liikaa. Traditioiksi ne voisi tehdä se, että kaikki tapahtuu aina saman kaavan mukaan.

Kerrankin totta puhuakseni erehdyin taas lueskelemaan tekstejäni ja punastuin epätoivosta ja minulle tuli voimakas tarve kertoa että suhteellisen terveessä ruumiissani elää ainakin näennäisen terve sielu, ja että vietän suurimman osan ajastani tuikitavallista, perheellisen ja työtätekevän, harrastuksekseen kirjoittelevan sekä ympäriinsä juoksentelevan osa-aikaopiskelijan elämää. Olen päivittäin sekä vaimo, äiti, tytär, sisko, miniä, käly että serkku. Sitä en tiedä, miten tämä avautuminen tarkoitustani sitten palvelee, mutta ehkä jollain tavalla. En edes tiedä mikä on tarkoitukseni....Ehkä joulupukki lukee tämän ja armahtaa minua. Tai joku.

Yleensä aloitamme jouluaaton vieton jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Vieraat - heitä saapuu tilanteen mukaan yhdestä kymmeneen henkilöä - saapuvat kolmen tietämissä. Tunnelma on tätä nykyä heti alusta asti hyvin välitön jos lapsivieraita on monta. Aiempina vuosina, ennen kuin kellään oli lapsia, juotimme vieraille heti kättelyssä terästettyä glögiä jotta kaikki vapautuisivat joulustressistään. Kumma kyllä ihmiset voivat olla hyvin stressaantuneita vaikka saapuvat valmiiksi katetun joulupöydän ääreen. Ehkä joulujoukkiomme pitäisi kokoontua useammin. Syystä tai toisesta nämä tietyt ihmiset kuuluvat jouluun, ja kesään.

Nykyään tavallinen, mieto glögi riittää. Lapsosille on limsaa tai mehua. Siinä sitten istuskelemme, jutustelemme  ja kohottelemme tunnelmaa. Aiempina vuosina jonkun oli poistuttava säännöllisin väliajoin imettämään vauvaa tai pissattamaan leikki-ikäisiä, vetäydyttiin vaippoja vaihtamaan, tuudittamaan päivän känkkäränkkää, mutta nyt tällainen on jo taaksejäänyttä elämää. Aikuiset saavat istua rauhassa, lapset viihdyttävät tarpeen vaatiessa toinen toisiaan.

Puoli viiden aikoihin korkataan kuohuviinipullo. Poks, korkki lennähtää kattoon ja putoaa sohvan tai joulukuusen taakse ja kaikki lapset ja lapsenmieliset ryntäävät perään. Joku korkin sitten aina löytää. Tässä vaiheessa, yleisen hämmennyksen turvin, yksi ennalta sovittu miespuolinen joulunviettäjä poistuu takavasemmalle ovela hymy huulillaan.

Kun kuohuviiniä on maisteltu, ovikello soi. Lapset ryntäävät eteiseen: JOULUPUKKI! 

Niinpä onkin, Joulupukki se siellä kolkuttaa. Hänet kutsutaan peremmälle ja istutetaan tuoliin. Joku kiidättää Pukille lämmintä juomaa. Hetken seurustellaan, kysellään kuulumisia. Lapset jaksavat joka joulu hämmästyä kuinka Pukki tietää heistä niin paljon. Isoja lapsia on vannotettu olemaan kertomatta kuka Pukki oikeasti on. Normaalisti salaisuuden kuitenkin paljastaa joku pienistä. 

Kun tärkeimmät on käyty läpi, alkaa lahjojen jako. Pedagogisesti voisi olla viisasta antaa lasten odottaa lahjojaan jouluaterian tuolle puolen, mutta tunnetasolla kukaan ei ole toistaiseksi kyennyt olemaan niin julma. Sitä paitsi odotus on jo tuhonnut lasten ruokahalun. Kaikki maistuu paremmalta kun ei enää jännitä. Aikuisistakin.

Lahjojen jako on  yhtä mylläkkää. Allekirjoittanut viettää sen ajan yleensä keittiössä ja tyytyy tekemään hajanaisia päätelmiä tunnetilojen vaihteluista papereiden rapinan tason ja yksittäisten hihkaisujen perusteella. Kun hässäkkä hiukan hellittää, kutsutaan väki pöytään.

Pöydän valmistelu ja kattaminen on alkanut jo aamulla. Pöydän ulkonäköä olen saattanut suunnitella päivien ajan. En itse laita juurikaan jouluruokia, vieraat tuovat herkkuja tullessaan. Hätätilassa käytämme valmistuotteita. Ateria on alkupalapainotteinen, eli kalaherkut maistuvat parhaiten. Niiden määrä tai laatu ei vuosittain suuresti vaihtele, vaan kestosuosikit ovat mäti, graavi- ja kylmäsavulohet sekä erilaiset sillit. Perunoita kuluu valtava kattilallinen. Kinkkua ja laatikoita yleensä vain maistetaan. Jälkiruoaksi on suklaata sekä englantilaista joulukakkua. Lapset saavat juoda limsaa ja aikuisille on olutta, viinejä, snapseja ja kuohuviiniä ruoan kanssa sekä jälkiruoaksi konjakkia, calvadosta tai liköörejä. Nestemäiset jälkiruoat ovat olleet selkeästi suosituimpia.

Joulupöydässä istutaan sitten koko ilta. Pahimpaan ähkyyn itsensä syöneet käyvät välilä sohvalla pötköttämässä. Lapset leikkivät lahjoillaan, joulumusiikki soi joko radiosta tai äänilevyiltä. Kuuntelemme kaikenlaista joulumusiikkia, eräs suosikeista on Phil Spectorin joulukokoelma. Aikuiset puhuvat mitä puhuvat, joskus intoudutaan väittelemään, joskus ei. Toisinaan perheiden sisäiset jännitteet heijastuvat aikuisten väleihin, mutta yleensä on onnistuttu pysymään sovussa loppuun asti. Vastoinkäymisiltä ei kukaan vakioseurueemme jäsen ole välttynyt, ei sairauksilta, avio-, asunto-, eikä rahapulmilta sen paremmin kuin kasvatusongelmilta, mutta ilmeisesti kaikilla on sen verran hyvää tahtoa, että lasten nähden ei ryhdytä pahimpia kriisejä selvittämään. Alkoholin nauttimisella ei näytä olevan juurikaan vaikutusta seurueemme käyttäytymiseen. Paitsi tietenkin jos sitä on liian vähän tarjolla. Yleensä ei ole.

Puolenyön tietämissä seurueemme vanhimmat alkavat tehdä lähtöä. Pienimmät ovat ehkä jo nukahtaneet tai nukahtamassa sohvalle, nojatuoleille tai lastenhuoneeseen. Siinä tapauksessa vanhemmillakaan ei ole enää kiirettä, eli kun vanhukset on saatettu taksiin ja isot lapset määrätty pienten vahdiksi lastenhuoneeseen, otetaan vielä yhdet. Ja vielä yhdet. Tavallisesti kahden tai kolmen aikaan yöllä viimeisetkin vieraat poistuvat hilpeässä tilassa, tai ainakin osa aikuisista on hilpeitä. Kuskivuorossa olijat ovat korkeintaan väsyneitä.

Tiskejä on hoideltu pois silmistä illan mittaan, ylijääneet ruoat ja juomat pakattu folioihin ja ahdettu jääkaappiin. On viimeinkin tullut aika potkaista kengät jaloista ja lysähtää vielä hetkeksi sohvalle kuusta katselemaan. Tässä vaiheessa avaan omat lahjani. Nautimme kenties vielä lasilliset. Istumme hiljaa, ehkä juttelemme. Musiikki soi pehmeästi. Jossain vaiheessa väsymys tai jokin muu kiehtova olotila valtaa meidät ja kömmimme pehkuihin.