Olen jäsen tässä Me-yhdistyksessä.

Me-yhdistyksen jokaisella jäsenellä on omat tehtävänsä ja oma tarkoituksensa. Jäsenyys tuottaa oikeuksia ja velvollisuuksia. Osalle jäsenistä oikeuksia ja osalle velvollisuuksia.

Minun osani on kantaa vastuuta ja huolehtia velvollisuuksien täyttämisestä. Olen se, joka tietää, osaa, ymmärtää, jaksaa, venyy ja rakastaa. Olen fysikaalinen ihme, sillä ammennan voimani tyhjästä. Ehkä tuotan energiaa itse niin paljon, että sitä on jaettava muillekin. En vain käsitä, miten tämä voi olla mahdollista loputtomiin. E = mc2?

Jäsenyys vie voimia. Jäsenyys ei tuota yhtään voimia,  jollei jäsenen elämän tarkoitus ja voimanlähde sitten piile juuri siinä, että saa jatkuvasti uhrautua toisten eteen. Sanotaan, että rakkaus on sitä, että haluaa vain toisten parasta ja unohtaa omat tarpeensa. Rakkaus on pyyteetöntä. Rakkaus palkitsee itse itsensä. Rakkaus on sulkeutunutta ja itseensä kietoutunutta energiaa, joka vuotaa muiden käyttöön ikuisesti avonaisesta haavasta. Tuon haavan auki pitäminen on kivuliasta, mutta kipu jalostaa tyhmyyden, koska tyhmä ei edes tajua jos tyhmään sattuu.

Kivijalka ei tiedä olevansa kivijalka, vaikka sen suurin toive on saada olla kivijalka. Se vaan kestää, toivoo ja odottaa, että outo paine joskus helpottaisi, tietämättä, että muuta sen osaksi ei ole tulossakaan.

Kestävää ei voi olla mikään, mikä perustuu yhden riistämiseen. Kun voimanlähde loppuu, se loppuu. Mitä tilalle?