Eilen viereeni istahti bussipysäkin katoksen alla hauras, harmaatukkainen mies. Kyynärsauvat kolisivat hänen asetellessaan ne penkkiä vasten, ja hän huokaili väsyneesti, hieroi kämmeniään ja käsivarsiaan. Tunsin outoa kumppanuutta, samalla kuin värähdin ikävän muiston käväistessä mielessäni. Kyynärsauvat olivat aivan samanlaiset kuin ne, joiden tuella liikuin itsekin vielä pari kuukautta sitten. Mies huomasi katseeni, ehkä tunnistaminen tuotti jonkin pilkahduksen ilmeessäni. Hän tuijotti minua silmiin hymyillen uhmakkaasti; hänen oli oltava nuorempi miltä näytti.

Mies kaivoi taskustaan ryppyisen askin punaista norttia. Hänen olemuksessaan ei ollut mitään anteeksipyytävää, vaikka varmasti tiesi yläpuolellaan olevasta tupakointikieltomerkistä. Ehkä hän oli lukenut kasvoistani myös sen, etten pahastuisi hänen savuttelustaan. Enkä pahastunut. Tupakka tuoksuu yhtä hyvältä kuin muutkin nautinnot, jotka olen itseltäni kieltänyt. Tunsin jopa pientä kateutta.

Hän kysyi, onko tietty bussi jo mennyt. Vastasin, että juuri ehti mennä, näin vain perävalot. Niin siinä käy aina. Aivan. Koskaan ei käy niin, että kun ehtii pysäkille, bussi tulee saman tien. Niinpä. Sellaista ei tapahdu edes elokuvissa. Toinen bussi on kyllä pian tulossa. Olkoon, sillä ei pääse sinne minne olen menossa. Nyökyttelimme. Niin se elämä menee.

Samassa eteemme ilmestyi leveäharteinenmies, joka iloisesti notkahdellen huudahti: "Ei voi olla totta, vieläkö ne myy punaista norttia?!"

Se toinen bussi saapui, joten nousin pysäyttääkseni bussin. Harmaatukkainen mies katsoi avuttomasti perääni. Notkahteleva mies tunki penkille, taivastellen kovaan ääneen. Sekunnin murto-osan ajattelin, että jäisinkö sittenkin odottelemaan seuraavaa bussia. Mutta minua jo odotettiin siellä, minne olin menossa, joka oli eri paikassa, minne harmaatukkainen oli menossa. Valinta oli vaikea mutta selvä. Pahaa se teki.

Bussissa mietin kivun olemusta. Muistelin minkälaista oli olla avuton, heikko, kömpelö ja väsynyt. En ole ennen elämässäni pelännyt, mutta liikuntakykyni menettäneenä jouduin kohtaamaan väkivaltaisimmatkin mielikuvani. Kipu ja pelko syntyvät siellä, mielen syvimmissä osissa. Vamma tuottaa kivun, mutta aistimusta ei ole, jos mieli ei ole valppaana. Tietoisuus kivun mahdollisuudesta jo auttaa varomaan jokaista liikahdusta. Ahdistettuna, nurkkaan ajettuna kivun kanssa elävä ihminen muuttuu eläimeksi.