Kaipa jokaisessa itseään kunnioittavassa blogissa mainitaan muutama sana bloggaamisestansa ylipäänsä.

Olen kaappiblogisti. Blogini on salainen sikäli etten ole kertonut kenellekään pitäväni blogia. Käytän itsestäni termiä "blogisti", sanassa yhdistyvät hyvin ilmaisut "blog" ja "logia". Blogologi on liian vaikea (ajatelkaa, jos pitäisi viiden pitkän jälkeen sanoa tuo sana), ja merkityskin on kai täsmälleen ottaen eri kuin blogistin, jonka kääntäisin vapaasti "blogiajattelijaksi". Kirjoittaminen on minulle ajattelua, niin kuin lukeminenkin. Kerran eräs tuttavani kuvaili lukemistapahtumaansa näin: "En oikeastaan lue, tai luenhan minä, mutta pääasiassa ajattelen kirja kädessä". Osuva kuvaus, joka osuu myös minuun. Minäkin ajattelen kirja kädessä, ja mietiskelen samalla kun sormet poukkoilevat näppäimistöllä. Tai kun jalat juoksevat. 

Ei kai ihan heti huomaa, että saatan ajatella jotakin muuta kuin tulen kirjoittaneeksi? Itse asiassa tämä blogi on kirjoittajaminäni eräänlainen tukijalka, tai roskaämpäri, tai aivopesukone.

Miksi himputissa sitten pidän kaappiblogia enkä kaada kaikkea tietokoneen niskaan tai hautaa pöytälaatikkoon?

Vastaus: blogini on kuin kirjoittajaminästäni kertova kirja. Jos julkaisen kirjan, en koskaan voi tietää kuka sitä lukee, tai lukeeko sitä kukaan. Minun olisi kirjoitettava kirjani, kuten myös esikoisromaanini, kenelle tahansa eikä kenenkään takia. Blogissa on se hyvä puoli, että lukijat voi laskea, vaikkei tunnistaa. Vasta nimittäin äkkäsin tuon tilasto-osion: kaappiblogiani on käyty selailemassa kymmeniä kertoja!! Jotkut ovat jopa viipyneet sivuilla pidempään kuin 15 sekuntia. Olen aivan ällistynyt ja myös hyvin iloinen sekä nöyrän kiitollinen siitä. En kuitenkaan aio tulla kaapista ulos. Harrastajakirjoittaja tarvitsee työrauhansa.

Ehkä joskus tulen tunnistetuksi (en tiedä miten se olisi mahdollista, mutta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma), ja voin vain luottaa siihen, että tunnistaja pitää asian omana tietonaan. Jos tunnistaja tunnistaa minut, hän myös tuntee minut riittävän hyvin tietääkseen, etten kuitenkaan loputtomiin tyydy huutelemaan kaappini uumenista.

exe.time 1.25

ave. 145

kcal/fat 629/45

Juttelin erään nuorukaisen kanssa perheasioista. Hän soimasi juopottelevaa vanhempaansa, kuinka tämä kerjää myötätuntoa, ja kuinka tämä ei tule toimeen ilman myötätuntoa. Myötäilin nuorukaista, kuuntelin ja surin hänen kanssaan, satun nimittäin tietämään, kuinka rasittavaa kyseisen juopottelevan henkilön käytös voi olla.

Tulin myöhemmin ajatelleeksi, että mitä vikaa on myötätunnon tarvitsemisessa?

Eikö kenellä tahansa olekaan oikeutta saada osakseen myötätuntoa?

Nuorukaisen vanhemmat ovat hyvin riitaisia ja perhe iso. Tilannetta pahentaa toisen vanhemman alkoholiongelma. Myötätuntoa osoitetaan, aikuiset lapsille tai lapset toisilleen, hyvin harvoin, siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä voimia. Lapsista pääasiassa yksinään huolehtiva puoliso on ylirasittunut ja elämäänsä pettynyt. Hänellä ei ole aina halua eikä mahdollisuutta vastata lasten moninaisiin tarpeisiin. Osa lasten tarpeistahan on silkkaa huomionkipeyttä, kuten väitetään.

Kuitenkin olen pannut merkille, että tämä itsekkäästi alkoholiongelmainen puoliso osoittaa myötätuntoa useammin kuin tervehenkinen. Erityisesti lapsiaan kohtaan. Tosin, joka kerta kun juopotteleva puoliso lähestyy lapsiaan, tervehenkinen tulee väliin ja hätistää tämän pois lasten luota, tämähän on pelkkä juoppo. Hätistetty palaa kuuliaisesti pullojensa pariin ja pysyy siellä. Hätistävä puoliso pitää tätä erityisen raskauttavana, "eihän se juoppo viitsi edes yrittää". Hän katsoo lapsiaan, heidän nuhjuista ja hämmentynyttä olemustaan, eikä voi olla mainitsematta, että "kukapa viitsisikään, tuollaisten lasten takia ei viitsi yrittää kukaan muu kuin minä". Tiettyyn humalatilaan päästyään hätistetty rupeaa vollottamaan surkeaa kohtaloaan. Vollotus nostattaa perheenjäsenissä voimakkaita ärtymyksen tunteita, joita he eivät osaa tai halua käsitellä muulla tavalla kuin toisiaan nälvimällä. Elämä perheessä muistuttaa susilauman kamppailua loppuun kalutun saaliin äärellä.

Ei siis ihme, että nuorukainen pitää myötätunnon tarvetta heikkouden merkkinä. Hellyydenkipeyttään vollottava juoppo on luuseri. Vain luuserit ja uhrit kaipaavat myötätuntoa. Vanhempi, jonka pitäisi olla esikuvana lapsilleen, ei voi olla uhri. Nuorukainen pitää päinvastoin itseään sekä vanhempiensa että koko perheensä uhrina, koska kukaan ei häntä sääli. Hän ansaitsee mielestään enemmän myötätuntoa kuin vanhempansa. Myötätuntoa hän ei kuitenkaan voi kaivata, koska hän ei halua olla uhri, vaan nuorukainen.

Mutta eikö myötätuntoa kaipaa, tarvitse ja ehkä myös ansaitse eniten juuri hän, joka sitä vähiten kykenee osoittamaan?