Tuolla eräässä, ilmeisesti kirjoittamisen ja/tai kirjallisuuden aiheeseen liittyvässä blogissa päiviteltiin sitä, kuinka jotkut kirjoittavat blogeihinsa hämäriä tekstejä.

Tuli aivan kauhean ahdistunut ja syyllinen ja kompleksinen olo. Varsinkin, kun tuon blogin pitäjä oli käynyt juuri aiemmin kommentoimassa tätä blogiani, ja sitä nimenomaista kirjoitusta, jossa olin yrittänyt selkiyttää itsellekin hämäräksi jääneitä ajatuksiani, tuonut painokkaasti esille oman harmini siitä, että kirjoitukseni ovat vaikeaselkoisia. Tuli tarve vuodattaa.

En voi enkä tahdo kirjoittaa ideoitani esiin kokonaan, koska aivan taatusti, ja korostan vielä, että ilman pienintäkään epäilystä joku kuitenkin nappaa nämä loistavat, omaperäiset, ja kaikin puolin jalostuneet ideani omaan käyttöönsä ja tekee niillä suuren kasan rahaa ja minä jään kokonaan ilman. Niin voi luonnollisesti käydä milloin vain, kun esittelen uskomattoman taidokkaita käsikirjoituksiani, mutta mitä vähemmän riskejä tulevan menestysteoksen kirjoittaja ottaa, sitä parempi. Olen aivan tosissani nyt.

Olen perustanut blogini nimenomaan yhtä tarkoitusta varten, ja perin itsekkäistä syistä. En vain tajua miten omien tekstien analysointi ja pohdiskelu eroaa esimerkiksi parisuhde-, perhe-, työ-, tai itsetunto-ongelmien parissa painiskelusta. Selvää on, että yksittäisen kirjoittajan kirjoittamisprosessia on vaikeata hahmottaa, koska se on niin yksilöllinen. Eivätkö esimerkiksi rakkaus- ja tunneasiat sitten ole, ja kaiken lisäksi yksityisiä?

Rohkenen kaikesta huolimatta yhä toivoa, että maailmassa on edes joitakin ihmisiä, edes yksi ihminen, joka näkee asiat hiukan samalla tavalla kuin minä. Jos on, kirjoittamisessa on järkeä. Kirjoittamisen ja tekstien pohdiskelussa, hiomisessa ja analysoinnissa on järkeä. Tässä blogissa on järkeä, vaikka sen arvo on zero dollars. Amatöörikirjoittajalla on käsittääkseni lupa ottaa harrastuksensa vakavasti, etsiä mahdollisia lukijoita, ja olla silti vain amatööri.

Mainitsemani blogin kirjoittaja kysyi kommentissaan, että miksi otan kirjoittamisen vakavasti, miksen olisi vain iloinen amatööri. Vastasin hänelle, että kirjoittaminenhan on minulle vain leikkiä.

Mielestäni nimittäin on olemassa miljoonia eri tapoja leikkiä, ei vain yhtä tapaa. Tässä blogissa kerrotaan minun tavastani.

Pahus että nuo tilastot ovat jumissa, mutta nyt täytyy kyllä vielä päätteeksi rehennellä, että lokakuun 17. päivään asti tällä blogilla oli ollut kuukauden alusta lähtien 119 uniikkia kävijää. Käyntien määrää en muista tarkkaan, mutta niitä oli satoja. Suuri osa kestoltaan alle puoli minuuttia, mutta aika monet, sanotaan nyt viidesosa kävijöistä oli viihtynyt blogini parissa yli puoli tuntia, jopa yli tunnin. Ehkä kolme viidesosaa jotakin viiden ja kolmenkymmenen minuutin välillä, eli nuo kävijät ovat hyvin ehtineet lukea yhden kirjoitukseni. Olen itse asiassa mitannut kellosta, että pisimmänkään vaikeaselkoisen kirjoitukseni lukemiseen ei mene enempää kuin viisi minuuttia. Muistutan vielä, etten selviytynyt lyhyestä matikasta lukiossa.

Otan minä edes vähäsen teitä huomioon, rakkaat lukijat ja kommentoijat, vaikka täällä etupäässä itsekseni ja näennäisesti vain itselleni leikin.

Tuli vielä mieleen, että onko kenties olemassa jokin minulle ennestään tuntematon etiketti, jonka mukaan blogikirjoituksia pitää laatia? Palvelun nimihän on Vuodatus, etusivulla puhutaan tajunnanvirrasta ja niinpoispäin. Blogilista edellyttää, että kirjoitukset ovat suomalaisia ja että niissä käsitellään suomalaisia asioita. Kirjoittajien on myös otettava huomioon, että teksteillä on kaikenikäisiä lukijoita, joten pornot ja pullot on pantava piiloon. On totta, että selkeys ynnä muu on toivottavaa, mutta onko sisäisen selkeyden tavoittelu blogin välityksellä jotenkin epätoivottavaa? Minusta näissä blogeissa ei toisinaan juuri muuta tehdä.

Mainitsemani blogin pitäjä ilmaisikin kirjoituksensa lopussa viisaasti, ja hyvin selkeästi, että jos ei ymmärrä, voi jättää tekstit lukematta.

Tässä on nyt puolisentoista kuukautta pidetty blogia.

Lueskelin aiempia kirjoituksiani. Väkisinkin rupesin taas kerran pohtimaan että minkä ihmeen takia oikein ryhdyin tähän. Miksi kirjoitan blogiksi kaikkein abstrakteimpia ajatuksiani, jotka jäävät, pelkään pahoin, monille lukijoille etäisiksi. Miksen kirjoita niitä vaikka omaan kansioonsa tekstinkäsittelyohjelman omiin tiedostoihin? Nämähän ovat oikeastaan vain muistiinpanoja. Keskeneräisiä, syntymättömiä ajatuksen sikiöitä, jotka muhivat täällä ja tajunnassani. Osa kirjoituksistani, niin kuin näkyy, on vasta ongelman hahmottamiseksi ylös kirjattuja epämääräisiä tunteen ja järjen välimailla häilyviä ideoita. Ne ovat kirkkaita pilkahduksia järjen silmäkulmassa, ja värähdyksiä tunteen pehmeässä lihassa. Kirjoitusasu on kryptinen, osittain tietoisesti. Kiitän jälleen kaikkia teitä jotka olette kirjoituksiani lukeneet ja kommentoineet.

Pahinta kaikesta on, kuten jo kai aiemmin olen todennut, että suurin osa näistä ajatuksista jää käyttämättä. Ne ovat vain rakennusaineita. Ne eivät koskaan näy lopullisessa tekstissä, vaikka ovat sen elimellisiä osia minun näkökulmastani. Lukija tuskin tulee edes ajatelleeksi asioiden taustoja, eikä hänen tarvitsekaan. Jos tarvitsee, tekstissä on jotain vikaa, vikaa, vikaa, vikaa......

Kerran kirjoitin harjoitustyöksi pienen näytelmän, jossa oli neljä henkilöhahmoa. Laadin jokaiselle heistä henkilöhistorian syntymästä näytelmän tapahtuma-aikaan asti. Oikeastaan tuo näytelmä oli käännekohta kirjoittajan taipaleellani, koska kirjoitustyön aikana tajusin lopullisesti että proosa on minun lajini, ei draama tai runous. Nimittäin nuo henkilöhistoriat rupesivat kiinnostamaan enemmän kuin näytelmä jota varten ne olin laatinut ja kirjoittanut. Oikeastaan jokaisesta niistä saisi ainakin pienoisromaanin. Tai laajemman romaanin kolme ensimmäistä osaa. Näytelmä voisi olla juonen kliimaksi, romaanin kaksikymmentä viimeistä sivua. (Nyt on muuten olemassa vaara, että kiinnostun blogin pitämisestä enemmän kuin romaanin kirjoittamisesta!)

Yhdessä hiljattain selailemassani blogissa keskusteltiin keskeneräisestä käsikirjoituksesta keskustelemisesta. Anteeksi etten enää muista missä. Jos asianosaiset sattuvat näkemään tämän kirjoituksen, valaiskoot. En tahdo nyysiä muiden ajatuksia, ainakaan tietoisesti. (Vaikka kaikkihan on jo kertaalleen ajateltu tässä maailmassa.) Yksi syy tämän blogin perustamiselle oli juuri se, että tahdoin paitsi testata ideoideni toimivuutta, myös laajentaa ja jalostaa ideoita valmiiksi ajatuksiksi. Tämä kaikki edellyttäisi tietenkin mielipiteiden vaihtoa ideoista, eli keskustelukumppaneiden ilmaantumista. On heitä ilmaantunutkin, siunattuja. Mutta eivät mielipiteet aina ole välttämättömiä, vaan idean selkiyttämiseksi riittää toisinaan sen kirjoittaminen auki, edes osittain. Hajanaiset osaset voivat kerran näytölle päästyään liittyä vaikkapa kirjoittajan unessa yhteen kokonaisuudeksi. Teksti muuttuu ensin kuviksi, ja viimein kuvat alkavat elää. Alitajunta tekee työtä vaikka kirjoittaja lepää.

Aika moni näistä kirjoituksistani on viimeksi mainitun kaltaisia kirjoittajan introverttejä hapuiluja sisimpänsä pimeyteen, otteen tavoittelua ja näkökulman hakemista. Hautomista ja pyörittelyä. Kirjoitukset ovat ikään kuin valmistaneet minua kohtaamaan varsinaisen ongelman tekstissä. Aina ongelmaa ei ole ollut olemassakaan, vaan olen pohtinut aidan sijasta aidan seipäitä.

Joku sanoi kerran, että kolmea hyvää tekstiliuskaa varten on kirjoitettava kolmekymmentä liuskaa paskaa. Minun on ilmeisesti kirjoitettava kolmesataa. Jos aaveromaanini koskaan materialisoituu, kuten nimimerkki JPK toivotti ystävällisessä kommentissaan, sen lopullinen laajuus on ehkä 210 sivua. Eli tuon esittämäni laskutoimituksen mukaan minun on kirjoitettava 70 x 300 liuskaa paskaa, eli yhteensä 21 000 liuskaa lyhyen matikan mukaan. Pitkän matikan mukaan liuskoja on varmaan vielä enemmän.  

En taida elää niin pitkään että saan teostani koskaan valmiiksi. Mutta onpahan edes jotakin tekemistä.

Voiko olla elämää ilman auktoriteetteja?

Auktoriteettinsa edessä kuka tahansa nöyrtyy, painaa päänsä ja tottelee. Suurin osa meistä kaipaa elämäänsä ulkopuolisia voimia, joilla on suuri vaikutusvalta kaikkeen mitä teemme ja ajattelemme. Kriisitilanteessa tai jos jokin menee pieleen voimme sitten syyttää auktoriteetteja, näiden valvonnan puutteellisuutta tai välinpitämättömyyttä. Ihminen tarvitsee kanavan jota pitkin voi vapautua synneistään, siirtää vastuun itseään vahvemmalle. Ihminen tarvitsee jonkun jota pelätä, joka voi rangaista ihmistä väärästä teosta.

Vain poikkeusyksilöt kykenevät olemaan oman itsensä valtiaita, asettamaan rajansa itse. Mitä nämä ihmiset sitten pelkäävät, kuka heitä rankaisee? Vastaus on, ettei kukaan. Nämä ihmiset eivät toimi kuten toimivat vain siksi, että pyrkisivät miellyttämään tai alistumaan, vaan siksi, että tietävät toimivansa oikein kun tekevät miten itse parhaaksi katsovat. Jotkut poikkeusyksilöistä saavat toimillaan pelkkää pahaa aikaiseksi, mutta on  myös heitä, jotka ovat ihmiskunnan hyödyllisimpiä ja rakastettavimpia olentoja, koska ovat täysin vapaita auktoriteettien kahleista. He eivät ehkä sovi muiden auktoriteeteiksi, koska heillä saattaa olla vaikeuksia sopeutua joihinkin ihmiskunnassa vallitseviin sääntöihin, mutta osallistuvat yleisiin ihmisenä olemisen talkoisiin vahvistamalla ympärillään olevien uskoa omaan itseensä.

Päämieheni on jäänyt vaille todellisia auktoriteetteja kasvaessaan. Hän on ohjautunut itse, etsinyt tiensä ja väylänsä ilman kanavointia. Hän tietää kyllä mikä on oikein ja mikä väärin, mutta tavallaan näillä kahdella ei ole ollut sijaa hänen elämässään, koska oikealla ja väärällä ei ole merkitystä hänelle. Kosmisessa yksinäisyydessään hän ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi tekeekö oikein. Se on ollut itsestään selvää.

Sitten, kun rakkaus astuu hänen elämäänsä, hänen on yhtäkkiä mietittävä näitä asioita paitsi itsensä myös toisen kannalta. Rakkaudesta, rakastetuksi tulemisesta ja rakastamisesta tulee hänen elämänsä auktoriteetteja.

Ja yhtäkkiä hän havaitsee, kuinka paljon pelkoa ihmisen elämään voi sisältyä. Pelon tunne on hänelle täysin uusi, siinä mittakaavassa. Hän tajuaa, että rakkauteen sisältyy aina myös idea menettämisestä. Rakkaus herättää hänessä pelkoa, koska rakkautta hän ei enää tahdo menettää. Hänhän on tietämättään kaivannut juuri ulkopuolista voimaa, joka mullistaisi hänen sisäisen säätelymekanisminsa, joka taas on käymässä hänelle ahtaaksi. 

Kyse on myös seksuaalisuudesta, päämiehelläni käy sellainen tuuri että hän tutustuu seksuaalisuuteensa rakkauden tunteen valtaamana eikä uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Seksuaalisuudesta tulee osa rakkautta, rakastamisen tunnetta, vaikka myös puhdas intohimo saa valtaa hänessä. Intohimo on ohjannut päämiestäni jo kauan, sitä tunnetta hän ei lainkaan pelkää. Sitä hän ei vain ole tiennyt kuinka voimakkaaksi intohimo voi kasvaa. Intohimon tuomaa voimaa hän ei niinikään tahdo enää menettää.

Eli johtopäätöksenä, ei niinkään vastauksena kirjoitukseni alussa esittämääni kysymykseen on siis mielestäni mahdollista väittää, että ilman auktoriteetteja ei kukaan voi loputtomiin elää, vaan ihminen hakeutuu auktoriteettien vaikutuspiiriin automaattisesti. Ihminen voi olla oma auktoriteettinsa, tiettyyn rajaan asti, eli siihen hetkeen, jona hänen sisäinen säätelymekanisminsa ei enää riitä ongelmien purkamiseen. Siinä vaiheessa ihminen turvautuu ulkopuoliseen auktoriteettiin. Mikä sitten ratkaisee minkä tai kenet ihminen kelpuuttaa auktoriteetikseen? No ihminen tietenkin etsii ulottuvilleen sitä mikä hänen elämästään ennestään puuttuu. Auktoriteetti täyttää tyhjän tilan.