Voiko banaanilaatikoihin sullottu elämä olla arvotonta? Järjetön kysymys. Mikä tahansa, mikä joutaa unohtumaan banaanilaatikoihin vuosikausiksi, on arvotonta. Jos tämä suhteutetaan kirjoittajaminään, ja kirjoittavan ihmisen mielenlaatuun ylipäänsä, vastaus on jyrkkä ei. Olen törmännyt kirjoittavien ystävien parissa samaan hamsterimaiseen piirteeseen. Kirjoittavan ihmisen mielenlaatu on säilyttävä, tallettava. Kirjallisuuden yksi tehtävä on tallettaminen, arkistointi. Samalla tavalla kuin kirjoittaja tallettaa ja arkistoi näkemystään ja kokemustaan elämästä teksteihinsä, hän usein tallettaa omaa ja muitten elämää myös fyysisesti. Tämä valkeni minulle kun mietin tuota edellistä kirjoitustani. Nimittäin osa banaanilaatikoihin kertyneistä tavaroista oli jostain vaiheesta lähtien perintökamaa. Pidin esineitä tallessa, en tiedä miksi. Käyttäjä ei niitä enää koskaan tarvitse, enkä tarvitse niitä itse. Ne vain tuntuivat olevan osa omistajansa elämää, ainoa, mitä hänestä oli jäljellä. Me muut hänen aikaansaannoksensa kun katoamme maan tomuun aikanaan. Jälkeläisemme saavat sitten maallisen omaisuutemme riesaksensa.  

Onko tämä pelkkää luopumisen tuskaa? Luoja tietää. Väittäisin että ei ole. Luopumisen tuskaa poteva pitää kynsin hampain kiinni entisestä. Minä vain säilytin kaikkea entistä omassa rauhassaan autotallin perällä, unohdin jopa ajoittain sen olemassa- ja läsnäolon, niin kuin tasapainoisen ihmisen pitää.

Ehkä kirjoittamisella, ja nimenomaan romaanin kirjoittamisella, ajattelenkin sitten tuovani elämääni jotakin arvokasta. En yritäkään etsiä minänjatketta, vaan luon uuden minän, kirjoittajaminän. Kirjoittajaminä on paljon parempi, huomaavaisempi, älykkäämpi ja perusteellisempi kuin minäminä. Se jaksaa yrittää vielä siinä vaiheessa kuin minäminä jo luovuttaisi. Se säilyttäisi banaanilaatikoita vaikka tuhat vuotta, jos vain eläisi niin pitkään.