Nuorena muutin muutaman kerran. Joka muuton yhteydessä osa tavaroistani jäi purkamatta banaanilaatikoihin, joihin olin ne pakannut. Tavaroille ei ollut käyttöä tai tilaa uudessa asunnossa, mutten voinut heittää niitä poiskaan. Banaanilaatikoissa niitä oli hyvä säilyttää, koska banaanilaatikot voi pinota ja niiden suojalaatikossa on nelikulmainen reikä josta sisältöä voi tarkastella laatikkoa avaamatta. Laatikoissa oli astioita, muistoesineitä, äänilevyjä, kirjoja, vanhoja leluja, balettitossuja, viewmastereita kuvakiekkoineen, sitä kaikkea tunnearvoltaan korvaamatonta, mitä tulee säilytetyksi muka omia lapsia varten. Uutta tavaraa kertyi vähitellen ajan ja iän myötä.

Kun muutin nykyiseen asuntooni, banaanilaatikoita oli niin paljon, että osa autotallista oli uhrattava niiden säilytystilaksi. Ne oli pinottava huolellisesti. Osa vanhimmista laatikoista oli jonkin muuton yhteydessä sateessa kastunut. Ne eivät kestäneet kovin paljon painoa, eli sijoitettiin päällimmäisiksi. Viimeksi täytetyt laatikot joutuivat siten alimmaisiksi. Valitettavan epälooginen ratkaisu, mutta välttämätön. Puolisoni oli seuraillut banaanilaatikkoshowta kärsivällisesti, auttanut hankkimaan laatikoita ja kantanut ja pinonnut, ei kysellyt eikä arvostellut. Kunnes eräänä päivänä, miettiessämme kuumeisesti säilytystilaongelmiamme autotallissa, hän ei ilmeisesti enää kyennyt pidättelemään itseään ja puuskahti, että olisiko jo tullut aika hankkiutua noista eroon. "Noista" -sanaan sisältyi mielestäni aivan tavattoman suurta halveksuntaa. "Nuo" ovat elämääni, muistutin puolisolleni. Miksi ihmeessä tahtoisin "päästä eroon" osasta elämääni. Olisiko minun tapettava itseni osittain, olisiko lapsuuteni ja nuoruuteni lakattava olemasta olemassa? Dramatisoin kuulemma liikaa, olihan minulla myös laatikoittain valokuvia noista ajoista. Puolisoni mielestä kuvat ovat parempia dokumentteja asioista, tapahtumista ja ihmisistä kuin pölyiset tavarat. Mutta onhan niillä nyt suuri ero: tavara on ollut fyysisesti mukana tapahtumissa, kun taas valokuva on vain paperille siirretty tulkinta tilanteesta, se on itse tavara. Sitä paitsi ajan mittaan tulkinnat haihtuvat.

Banaanilaatikoissa on kirjoittajaminäni nuoruusvuodet, itsenäistymisen aika. Se aika elämästä, jona pikku hiljaa tulee tietoiseksi siitä, että on olemassa rajoja, rajallisuuksia. Tavaroiden avulla rajoja voi vetää, niin ajallisia kuin tunteisiin perustuvia. Tavarat jaksottavat elämää. Tavaroihin on tietyssä mielessä tiivistynyt kaikki se energia, jonka vallassa olen niitä kosketellut, ne mielentilat, joiden ajamana olen tavaroita tarvinnut osana arkeani. Minun on voitava kosketella niitä yhä uudestaan, tai kosketteluun on oltava edes teoreettinen mahdollisuus. Miten muuten voisin muistaa vaikkapa uusien balettitossujen tuottaman suloisen jännityksen tunteen, sekä myös kivun liian pitkässä akkavarpaassani?