Joulu meni jo. Siitä huolimatta antaminen on tapetilla. Haitilaisten kärsimys ei salli meidän, jolla on paljon, unohtaa heitä, joilla ei ole mitään.

Mistä syntyy saiturin mieli?

Psykiatri Kristiina Mikkola kuvailee näin: "Obsessiivis-kompulsiivinen eli vaativa luonne vaikuttaa jäykältä ja itsepäiseltä, tunnekontakteissa kylmältä ja vetäytyvältä, ja tavoittelee pikkuasioissakin täydellisyyttä. Virheiden pelossa hänen on vaikea tehdä päätöksiä, ja hän on tyytymätön hyviinkin saavutuksiinsa. Hän on yleensä luotettava ja järjestelmällinen, mutta sietää kehnosti odottamattomia muutoksia. Stressitilanteissa hänellä on vaikeuksia erottaa tärkeitä ja epäoleellisia asioita toisistaan. Saituus ja ahneus ovat tavallisia piirteitä, ja vaativan persoonallisuuden on vaikea luottaa muihin."

Hän on saituri. Hän ei luota muihin, ei luota, että he jättävät hänelle hänen osuutensa. Hän ei usko, että he hyväksyvät hänet, vaikka hän tekisi virheitä. Hän on tyytymätön hyviinkin saavutuksiinsa, mutta toisaalta, toisinaan hän on erinomaisen tyytyväinen vaatimattomiinkin saavutuksiinsa. Vähän on hänestä useimmiten paljon - etenkin jos hän on sen vähän paljostaan antanut. Hän ei siedä läheisyyttä, ei halua tuhlata tunteitaan. Hän pelkää niin paljon, että ei salli tunteita edes itselleen. Hän on omaisuutensa osa, ja omaisuus on osa häntä, jota täytyy suojella. Hän ei saa koskaan takaisin sitä mitä antaa, eikä tule enää koskaan ehjäksi. Häneen voi aina luottaa, hän saapuu paikalle ja palauttaa lainaamansa tavarat, koska hän jos joku tietää, minkälaista on kun menettää jotakin. Hän myöhästyy aina kun voi, koska hänen aikansa on kalliimpaa kuin muiden. Hänellä on tarkat aistit: yksikään haju tai maku ei saa karata häneltä, eikä yksikään tuottoisa tilaisuus, joita jalostuneet tuoksut ja maut saattavat tuoda mukanaan. Hän tarvitsee enemmän ja syvemmin kuin muut. Hänen hätänsä on aina ensimmäisellä sijalla.

Minne katoaa lapsenusko, lapsen luottamus muihin? Lapsi kestää kovia kolhuja, kaatuiluja, kompurointeja, erehtymisiä ja yrityksiä, uudelleen ja uudelleen. Mikä riistää lapselta kyvyn ja halun yrittää vielä kerran, ottaa riskin ja satsata viimeiset? Kipu ei sitä ominaisuutta välttämättä vie, ainakaan fyysinen kipu. Itse asiassa fyysisellä kivulla ja ruumiillisella rangaistuksella on lyhyet jäljet.

Petos. Se vie keltä tahansa itsekunnioituksen ja -luottamuksen, samalla kun vie luottamuksen muita kohtaan. Petos - eli jos annetaan ymmärtää jotain muuta kuin mitä on olemassa. Jokainen, joka on joskus nuuhkaissut kumista ruusua, tietää, mistä nyt on puhe.

Harha. Lapsesta asti luomme illuusioita turvaksemme, joskus illuusio on ainoa syy jatkaa elämää. Ilman harhoja emme tietäisi todellisuudesta. Elämässä on oltava jotain, minkä olemassa olemattomuus voidaan todistaa, jotta voisimme uskoa, että olemme todellisuudessa olemassa. Ilmassa häilyvä harha, joka ei (ensinäkemältä) näytä liittyvän eikä kuuluvan mihinkään, ja joka houkuttelee luokseen ja jättää kuitenkin tyhjäksi ja osattomaksi, on välttämätön osa kasvuamme. Pikkulapsi haroo tyhjää kätösillään, kunnes eräänä päivänä tajuaa, että kädet kuuluvatkin hänelle. Hän halaa äitiään kuvitellen halaavansa itseään, kunnes eräänä päivänä tajuaa, että äiti voi mennä pois mutta hän jää siihen, ihan yksin. Voimme kasvaessamme hylätä harhoja, tietoisesti, ikään kuin tarpeen mukaan. 

Mutta harha, joka hylkää meidät, on petosta. Se tuhoaa meidät. Se tekee meistä saitureita.