Sawyer You scored 39% kindness, 43% courage, 52% seedy past, and 74% secretiveness!

"Baby, I am tied to a tree in a jungle of mystery. I've just been tortured by a damned spinal surgeon and a gen-u-ine Iraqi. Of course I'm serious!" You are Sawyer. You aren't really a kind person, but you are fearless and a force to be reckoned with. Your past is full of dark secrets that you can't seem to live with. However, the worst possible thing to do is to keep everything locked up inside! Have a few more slumber parties by the campfire with Kate, and maybe you'll finally be able to get that weight off your chest. Your polar opposite is: Walt You are similar to: Kate and Locke.

Tästä kiitos kuuluu tietenkin Anadalle.

En kuitenkaan taida olla ihan Sawyerin veroinen ulkonäön suhteen....

Tuli mieleen eräästä uutisesta jonka luin hiljattain, kuinka hirvittävää voikaan olla jos joutuu pitkään elämään salaisuuden kanssa.

Kaikki salaisuudet eivät tietenkään ole ikäviä tai häpeällisiä tai muutenkaan valonarkoja. Silti elämä paljastumisen pelossa (tai miksei toivossa) on raskasta.

Blogeissaan ihmiset avautuvat asioistaan oikein julkisesti. Ihmisenhän on hyvä silloin tällöin kertoa itsestään, tunteistaan ja elämästään muille, jotka taas puolestaan avautuvat. Olen joskus miettinyt onko avautuminen helpompaa heille, joilla on paljon salaisuuksia, vaiko heille, joilla salaisuuksia on vain vähän tai ei ollenkaan. Entäs he joilla on kohtalaisesti salaisuuksia sisimmässään? Varmaan on myös olemassa ihmisiä jotka kantavat mukanaan salaisuutta tai salaisuuksia tietämättään?

Minulla on salaisuus, asia, josta en voi puhua kenellekään, saati kirjoittaa. Tutkiskelin vähän aikaa sitten eräitä vanhoja kirjoituksiani ja huomasin, että olen kuitenkin alitajuisesti kirjoittanut salaisuuttani niihin. Olen tehnyt sitä mitä kutsutaan etäännyttämiseksi, eli pannut mielikuvitukseni tuottamat henkilöt sanomaan ja tekemään asioita joita en itse osaa, kykene tai kehtaa sanoa ja tehdä. Olen myös elänyt joitakin tilanteita uudestaan näiden tekstien kautta - niin kätketysti etten kirjoitushetkellä edes ymmärtänyt mitä oikein tein. Olen vain itkenyt ja nauranut niitä kirjoittaessani, ja ihmetellyt miksi nämä tyhmät tarinat koskettavat minua itseäni, niiden kirjoittajaa, näin paljon? Olen siksi ajatellut, että nuo tekstini ovat oikeastaan hyvin huonoja ja kiinnostavat vain minua itseäni. 

Tutkin myös tarkkaan sitä, olisinko kenties ruvennut kostamaan jotakin näiden fiktiivisten hahmojen kautta. En ollut. En kertaakaan. Havainto oli jokseenkin hämmentävä. Miksen käyttäisi tilaisuutta ja tekisi kätevästi tilejä selviksi myös heidän kanssaan jotka ovat jo poissa tai muutoin tavoittamattomissa? Kosto on tärkeätä. Minusta ihmisen on kyettävä tuntemaan myös kostonhimoa ja kyettävä nauttimaan vihollisensa kärsimyksestä. Minusta se on tervettä. Alan kai tulla vanhaksi.

Ehkä minusta mitään tilejä ei ole olemassa. On vain salaisuuksia, ja paljastumisen pelko (toivo).

On kirjoitettava muutama sana uhrautuvaisuudesta, koska tuo aihe on kiertänyt mielessäni viime aikoina erityisen usein.

Ihailen uhrautuvaisia ihmisiä. Ilman heitä monet muut ihmiset sekä lukemattomat asiat lakkaisivat kenties olemasta kokonaan. Uhrautuvaiset ihmiset jakavat itseään loputtomasti, kukaan tarvitsija ei ole heille liian vieras, etäinen tai luotaantyöntävä, eikä yksikään tarve liian vähäinen tai turha. Uhrautuvainen ihminen kykenee täyttämään kaikki mahdolliset tarpeet. Hän itsekin uskoo niin. 

Erityisesti naisten oletetaan olevan valmiita monenlaisiin uhrauksiin. En väitä etteivätkö miehet yhtä lailla joutuisi luopumaan omasta hyvästään muiden eteen, mutta miehen uhrautuvaisuus taitaa olla kokonaan toisenlainen piirre ja näkyy toiminnan tasolla aivan eri tavalla kuin naisen. Äiti antaa viimeisen leipäpalansa lapsilleen, sisko suvaitsee veljensä huonoa käytöstä viimeiseen saakka, vaimo puolustaa rikollista miestään. Työntekijöinä naisten luontaista (?) kykyä ja halua joustaa käytetään hyväksi joskus häikäilemättömillä tavoilla.

Kauniin, myyttisen käsityksen mukaan nainen tekee uhrauksensa mielellään. Naiset kasvatetaan tuohon käsitykseen ja rooliin jo pienestä pitäen. Eräässä takavuosien televisiomainoksessa kuvattiin lasten tuolileikkiä. Musiikin lakattua pieni poika uhkasi jäädä ilman tuolia ja sitä myöten leikistä pois, mutta yhtäkkiä eräs tyttö nousi tuoliltaan ja luovutti sen pojalle. Tytölle ennustettiin mainoksessa loistavaa uraa lentoemäntänä eräässä suuressa lentoyhtiössä.

Erityisesti lähisukulaisiinsa nähden naisten uhrautuvaisuuden ajatellaan olevan loputonta. Roistomaisesti sikailevat veljet, isät, pojat, langot ja serkut mahtuvat aina siskojen, äitien ja tytärten sydämeen, koska eihän heitä voi hylätä ja jättää muiden niskoille tai pakottaa vastaamaan tekemisistään. Naisten helläsydämisyyden ja pitkämielisyyden rajoja ei kukaan edes mieti, koska niitä ei virallisesti taida olla edes olemassa. Siinä vaiheessa kun rajat kuitenkin tulevat vastaan ja nainen luhistuu, hänen kohtalonsa herättää ulkopuolisissa voimakkaita, säälin sekaisen kunnioituksen tunteita. Kukaan ei uskalla sanoa, että luhistumiseen johtava uhrautuvaisuus oli oikeastaan vain tyhmyyttä, sinisilmäisyyttä ja tosiasioiden kieltämistä.

Nainen, joka tekee päätöksen luopua uhrautuvaisuudestaan, leimautuu hyvin nopeasti häiriintyneeksi. Jos nainen päättää heittää ulos asunnostaan häntä vuosikausia kupanneen tyhjäntoimittajan, tai katkaisee välit juoppoon veljeensä tai poikaansa, häneltä saatetaan kysyä että miten tuo hylätty ihminen nyt sitten pärjää, onko nainen ajatellut lainkaan tekonsa seurauksia. Kukaan ei kysy hylätyltä miten tämä aikoo elatuksensa hoitaa, koska onhan se kai hänen yksityisasiansa mitä tai ketä hän seuraavaksi ryhtyy riistämään. Miehen ei tarvitse selitellä tekemisiään eikä paljastaa suunnitelmiaan. Naisen yksityisasia ei sen sijaan ole kenen hyväksi hänen uhrautuvaisuutensa kohdistuu. Hänen on siksi uhrautuvaisuuden mitan tultua täyteen vastattava myös riistäjänsä puolesta.

Olen erään ihmisen kanssa tullut siihen pisteeseen, etten enää tunne minkäänlaista armoa häntä kohtaan. Kutsuttakoon häntä nyt vaikka Tyypiksi.

Jos vihaisin Tyyppiä, voisin ajatella vielä joskus rakastavani häntä. Jos siis Tyyppi ei vihaisi minua.

Vasta hiljattain minulle valkeni, että tuo armottomuuteni kohde vihaa minua hyvin voimakkaalla ja tuhoisalla tavalla. Hän on vihannut minua niin pitkään kuin olemme tunteneet toisemme, vuosikymmeniä. Hän ei ole koskaan sanoin osoittanut vihaansa, mutta teoin kyllä. En vain ole aiemmin tajunnut kuinka suurta halveksuntaa hänen tekonsa ovat ilmentäneet. Olen aina antanut hänelle anteeksi sen mitä hän on minulle tehnyt, ja se on tiettävästi vain voimistanut hänen tunteitaan, koska hän ei ole milloinkaan kyennyt antamaan minulle anteeksi sitä että minä kaikesta huolimatta yhä olen minä.

Aluksi pidin Tyyppiä vain erikoisena tyyppinä, ja vielä jokin aika sitten lähinnä henkisesti sairaana ihmisenä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että Tyyppi on yksinkertaisesti paha ihminen. Hän on nimenomaan tarkoittanut vahingoittaa ja satuttaa minua, eikä ole tehnyt tekojaan vain epähuomiossa tai ajattelemattomuuttaan tai tietämättä mitä tekee. En tietenkään osaa sanoa mitään syytä hänen teoilleen, en niille vanhoille enkä viimeaikaisille. Koko olemassa- ja läsnäoloni on ollut myrkkyä hänen sielulleen. Ei minun ole tarvinnut tehdä mitään.

Eräs ystäväni, jonka kanssa olen asiasta keskustellut, totesi Tyypin olevan minulle kateellinen. Ajatus on minusta taas täysin absurdi, koska emme ole toisiimme nähden sellaisessa asemassa että meidän olisi mitään mieltä olla kateellisia toisillemme. Sen olen huomannut, että Tyyppi rinnastaa tiettyjä asioita elämässäni omaansa toisinaan aivan järjettömällä tavalla. Tilanne voisi muistuttaa sisarkateutta jos olisimme sisaruksia ja kilpailisimme keskenämme niin kuin sisarukset kilpailevat, vanhempien huomiosta, elintasosta tms, mutta kun minusta mitään kilpailua ei välillämme edes voi olla olemassa. Yhtä hyvin kilogramma ja kilometri voisivat kilpailla keskenään siitä kumpi on enemmän.

Olen analysoinut näitä asioita puhki ja poikki ja pinoon, enkä ole tullut tätä viisaammaksi. Olen miettinyt mitä olisin voinut tehdä toisin, mutten ole löytänyt vastausta. On vain käynyt pakahduttavan selväksi, että suhteeni Tyyppiin on lakannut olemasta.

Anteeksi että olen ollut niin pitkään poissa.

Toinen harrastus on vienyt kaiken liikenevän ajan ja energian.

Kirjoitusurakka on ollut räntäsateista ja helteestä huolimatta umpijäässä nyt pitkän aikaa. Olen kyllästynyt pohtimaan syitä siihen ja päättänyt ettei mitään erityistä syytä ole. Nyt ei vain ole minun aikani kirjoittaa.

Joku ennustajaukko laati minulle horoskoopin neljätoista vuotta sitten. Olin autuaasti unohtanut koko paperin olemassaolon. Löysin sen erään laatikon pohjalta hiljattain, ja sen mukaan luovuuden kannalta paras jakso elämässäni olisi mennyt ohi jo vuonna 2002. Eli tyhjän päältä tässä on jo pitkään ponnisteltu. Olisinpa tuon muistanut jo aiemmin niin en olisi romaania ruvennut edes suunnittelemaan.

Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä mitä hyvää voi ruumiinkulttuurille uhrautumisesta seurata. Tavallaan kirjoittamisen kauttahan minä tuon juoksuharrastuksen joskus aloitin. Tavallaan. Yhdysside näiden kahden elämäntavan välillä on ohut mutta vahva, läpinäkyvä mutta tuntuva. Eikä siitä voi irrottautua. Se on kietoutunut ympärilleni kuin loiskasvi ja tukehduttaa minut heti jos yritän vapautua siitä. Niin kauan kuin se saa vapaasti imeä minusta voimia se antaa minun elää.

Itse asiassa luulen, että käynnissä on nyt eräänlainen sisäinen kapina sitä ajatusta vastaan, etten muka voisi elää ilman kirjoittamista. Inhoan rajoitteita vaikka tarvitsen niitä kipeästi, ehkä kipeämmin kuin moni muu. Oikeastaan en osaa elää ilman rajoitteita, ilman rajoja. Kirjoittaminen rupesi kai liikaa rajoittamaan elämääni ja käänsin sille selkäni, eli häivyin. Se seuraa perässä eikä jätä rauhaan vaan muistuttaa itsestään heittelemällä pääni yli pieniä pommeja jotka löydän edestäni tietyin väliajoin. En ikinä uskalla kumartua tutkimaan pommeja mutta painan niiden sijainnin kyllä mieleeni etten astuisi niiden päälle jos ja kun joskus palaan takaisin samaa tietä.

Tunnelmat täällä kirjoittamisen alueella muistuttavat hetkiä sodan päättymisen jälkeen. On tarkkaan katsottava mihin astuu - on hiljaista vaan ei äänetöntä.