Onkohan nyt niin, että suhteessa aina toinen välittää, rakastaa ja huolehtii enemmän kuin toinen? Sukupuolesta riippumatta?

Tänä aamuna rullaportaissa mietin, miten kadehdittavaa onkaan rakastaa jotakuta äärettömän syvästi. Siinä tilassa, olipa kyse vastarakastumisesta tai kypsemmästä suhteesta, ihminen on valmis antamaan kaikkensa toisen eteen. On mahdollista, että tuo tunne jatkuu läpi koko suhteen elinajan.

Voi jopa olla, että se, että toinen osapuoli on näin "sokea" ja samalla kertaa sekä vastaanottavainen että antelias, on pitkien suhteiden salaisuus. Rumasti ilmaistuna pitkät suhteet perustuisivat siis eräänlaiseen hyväksikäyttöön. Kauniisti ilmaistuna taas pyyteettömyyteen. Näkökulma vaikuttanee.

Joka tapauksessa rakkaudessa olisi myös kyse epätasapainosta, joka luo tasapainoa. Mitä sitä yleensä ensimmäisenä ajattelee nähdessään pariskunnan, joka vaikuttaa poikkeuksellisen onnelliselta. Minä ainakin ajattelen, että onpa tasapainoinen pari.

Mutta jos tilannetta pääsee tarkkailemaan hieman yksityiskohtaisemmin ja kenties pidemmän aikaa, tavattoman usein paljastuu, että suhteessa selvästikin toinen osapuoli palvoo toista. Palvoja on kääntynyt suhteessa sisäänpäin, palvottu taas ulospäin, kuten joku viisas lienee päätellyt, en nyt muista kuka. Aina tämä ei kuienkaan näy edes käytöksessä - palvottu ei välttämättä ole aktiivisempi, avoimempi, sosiaalisempi tai aloitteellisempi osapuoli. Palvottu ei aina ole perheen tai suhteen tähti. Palvoja saattaa olla se tähti, hän on tehnyt palvonnastaan suhteen (tai jopa perheen) keskipisteen, jonka ympärillä kaikki pyörii.

Tilanne on siis ahtaasti tulkiten epätasapainossa, ristiriitoja täynnä, tietyissä olosuhteissa jopa tuskallinen osapuolille, ulkopuolisista puhumattakaan. Mutta silti kaiken ytimessä olevasta suhteesta suorastaan hehkuu harmonia, osaansa tyytyminen, jatkuvuus! Miten tämä voi olla mahdollista?

No jaa. Olipa taas rullaporraspohdiskelua. Eivät nämä löpinäni mitään totuuksia tavoittele. Mutta rakkaus on ihmeellistä. Ja rakastaminen vielä ihmeellisempää.

Sinä elät omaa elämääsi. Sinä oletat, että minäkin elän sinun elämääsi.

Sinä et kuulu meidän muiden elämään. Sinä ohjaat meidän muiden elämää. Sinä olet johtaja ja me olemme sinun ihmisiäsi. Sinä päätät mitä meidän on lupa tuntea, ajatella ja tahtoa.

Sinä olet yläpuolella. Sinä et ole sulautunut kehenkään. Sinä et alennu kiistelemään tai väittelemään. Sinä olet ehdoton ja ehdottomasti oikeassa. Sinä et ole väärässä vaan harhaanjohdettu.

Sinä olet ruma. Sinä kadehdit rohkeutta. Sinä pidät kauneutta turhuutena ja välinpitämättömyyttä kunniallisena. Sinä arvostat kiltteyttä enemmän kuin älyä. Sinä himoitset älyä. Sinä vaadit luonnetta.

Sinä olet epätasainen. Sinä juokset maineen perässä. Sinä hakeudut vuoteeseesi joka ilta hyvin aikaisin. Sinä pelkäät elämää. Sinä pelkäät minua.

Hän on pikkupoika. Hän on aikuinen mies. Hän on liikemies ja aviomies.

Hän tekee työtä. Hän laiskottelee. Hän ei aina saa aikaiseksi.

Hän kiukuttelee. Hän on raivostuttava. Hän tahtoo. Hän ei koskaan anna mitään.

Hän murjottaa. Hän haluaa rahoilleen vastinetta. Hän haluaa heittää turhat pois.

Hän leikkii. Hän inhoaa pakkoa. Hän on omaehtoinen. Hän haluaa valita itse.

Hän rakastaa. Hän lempii. Hän saa kylmiä väreitä. Hänen tekee mieli itkeä, mutta ei hän itke. Hän inhoaa punaista nenää.

Hän on feministi. Hän rakastaa naisia. Hän ylentää naiset. Hän alentaa itsensä.

Hän inhoaa katteettomia lupauksia. Hän tekee katteettomia lupauksia. Hän pitää sanansa. Hänen on vaikea sitoutua. Hän ei osaa päästää irti.

Hänellä täytyy olla rahaa. Hän vieroksuu köyhyyttä. Hän on saituri.

Sitä kun on olevinaan ihminen jolle on käyttöä vähän joka puolella, niin kun sattuu päivä jona ei tapahdu mitään, sitä tuntee olonsa vähintäänkin kärsimättömäksi.

Ovatko kaikki unohtaneet minut?

Äkkiäpä sitä unohtaa ne hetket kun kaikki on ollut kaatumassa päälle ja olisi pitänyt olla monessa paikassa yhtä aikaa eikä silti olisi ehtinyt kaikkea tekemätöntä saattamaan loppuun. Ja ne hetket kun kiire sattuu kaikkiin jäseniin, päähän, sydämeen, sieluun.

Mutta enemmän tekee kipeää kuitenkin se, jos kukaan ei tarvitse.

Vaikka silloinkin sitä ajattelee, että nytkin voisin olla tekemässä tuota toista asiaa sen sijaan että lojun toimettomana tässä. Tai voisin olla lojumassa jossain muualla. Miksei sitä ei voi olla tyytyväinen siihen mitä on ja missä.

Pahimpina kiireen hetkinä sitä kuitenkin ajattelee, että heti kun tulee päivä, jona ei tarvitse tehdä mitään, nautin joka sekunnista häpeämättä. Silti sitä ei nauti. Vaan tuntuu kipeältä olla vain, toimettomana.

Mietiskelin tuossa yhtenä päivänä näitä ihmissuhteita ja päädyin pohtimaan, onko mielekkäämpää aina tietää mitä elämältä tai joltakin ihmiseltä on odotettavissa vaiko ei.

Tavallaan pidän arvaamattomista ihmisistä. Eikä elämänkään tarvitse paljastaa kaikkia kasvojaan joka päivä. Mutta silti myönnän, että kaipaan ainakin läheisiltä ihmisiltä jonkinasteista ennustettavuutta. Arvaamattomuus on maustetta elämään, mutta on vaikeata sanoa, milloin onkin kyse vain oikuista - ihmisen tai kohtalon. Oikut eivät ole pelkästään miellyttäviä tai harmittomia. 

Yhden ihmisen arvaamaton käytös vaikuttaa kaiketi toisen perusturvaan, etenkin jos nämä kaksi ihmistä ovat jossain määrin riippuvaisia toisistaan. Otetaan esimerkiksi äiti ja lapsi; jos lapsi ei voi aavistaa miten äiti reagoi häneen tai hänen tekemisiinsä, lapsi hämmentyy. Hämmennys on aina osoitus siitä, että perusturvallisuuden tunne on vaarassa. Aikuistenkin kesken voi riittävän usein toistuva, toisen tekojen tai sanojen aiheuttama hämmennys johtaa siihen, että suhde kärsii tai jopa katkeaa.

Vai kuinka kauan itse kukin jaksaa pitää yhteyttä ihmiseen, joka on kuin ovi, jonka avatessaan ei koskaan voi tietää mitä sieltä kaatuu päälle, vai kaatuuko edes. Lopulta sitä ovea ei enää tee mieli avata. Silläkään uhalla, että toiselle voi merkitä rajattoman paljon se, että joku edes yrittää avata hänen ovensa. Koska jos kukaan ei sitä tee, oven taakse kertyy niin paljon, että saranat menevät jumiin, lukko kuivuu eikä ovea ehkä saa enää lainkaan auki.

Päähenkilöni ei suostu kuolemaan.

Olen henkisesti hylännyt ja haudannut kirjoitusprojektini, joka oli tämän blogin aloittamisen alkuperäinen syy, mutta päähenkilöni yhä vain sitkeästi tunkee elämääni. Tällä viikolla hän on asunut mielessäni joka ikinen päivä. Olen nähnyt hänet kaikkialla: naapurin sedän auton kiiltävässä puskurissa, poikani katseessa hänen imuroidessaan huonettaan, ohikulkevan naisen hajuveden (ei hääppöisen) tuoksussa. Niin, eihän tuoksussa voi mitään nähdä.

Vai voiko?

Proosa on kerrontaa, jossa kuvataan asioita jotka eivät ole tapahtuneet, mutta jotka olisivat voineet tapahtua. Minun tyylilajini, joka lienee jotain fantasian ja maagisen realismin välimaastossa (määritelmät sikseen), sallii myös niiden asioiden kuvaamisen, joita ei ole tapahtunut, eikä ole edes voinut tapahtua. Kunhan itse vain olen vilpitön. Näin ollen tuoksukin voi näyttää jotakin, osoittaa tai viitata.

Päähenkilöni janoaa tätä, tapahtumia, joita ei olisi edes voinut tapahtua. Hänen elämänsä on arkista, mutta hänen sielunsa on täynnä odotusta. En kerta kaikkiaan henno jättää häntä heitteille, arvelisin.

Sanalla "vilkas" on useita merkityksiä. Vilkasta voi olla kaupankäynti, keskustelu, liikenne, tai mikä tahansa yleinen meno. Ihminen voi myös olla vilkas, tai paremminkin hänen käytöksensä vilkasta. Vilkaskäytöksinen ihminen lienee luonnehdittavissa  myös adjektiiveilla eläväinen, liikkuvainen ja puhelias.

Nykyään puhutaan paljon vilkkaista lapsista. Kouluissa on paljon vilkkaita lapsia. Ainakin, jos lasten vanhemmilta kysytään. Ns. hyvän perheen isä tai äiti ei tahdo ajatellakaan olevansa esimerkiksi käytös- tai keskittymishäiriöisen lapsen vanhempi. Kieltämättä rajanveto on vaikeata. Joku lapsi voi olla hyvinkin kiltti ja tottelevainen, mutta hänen on hankala istua paikoillaan. Joku taas istuu paikoillaan vaikka tuomiopäivään asti, muttei voi siinä samalla olla tökkimättä kaikkia ympärillään olevia. Joku taas viettäisi päivänsä mieluiten huutaen ja juosten ympäriinsä, kun taas toinen tekee sitä vain ruokaillessaan. Joku taas mielestään kuulee opettajan parhaiten seistessään ikkunalaudalla. Oikein tulkittuna kaikki nämä esimerkkikäyttäytyjät ovat vain vilkkaita, eivätkä millään tavoin häiriöisiä. Kotioloissa he ovat todellisia kullannuppuja, jotka käyttävät runsaasti energiaa vanhempiensa viihdyttämiseen. Heitä ei yleensä ymmärretä koulussa, ja valitettavan usein he joutuvat vääränlaisen opettajan hoteisiin.

Ongelmaksi asia muodostuu siinä vaiheessa, kun samaan luokkahuoneeseen pannaan vilkkaita ja ei-vilkkaita lapsia. Ei-vilkkaat lapset ovat hiljaisempia ja passiivisempia kuin vilkkaat lapset. He viihtyvät ehkä itsekseen vilkkaita paremmin, ja kuluttavat aikaansa pienissä puuhissa, kuten lueskellen, piirrellen, haaveillen. He viettävät aikaansa siististi rinnakkain ja antavat toistensa keskittyä kuka mihinkin askareeseen. He ovat ei-vilkkaita lapsia, koska he eivät ole vilkkaan lapsen vastakohtia vaan eräänlaisia käänteisiä olomuotoja. Vilkkaudella ei käyttäytymisen tasolla liene absoluuttista vastakohtaa. Ei-vilkkaat lapset vaativat vanhemmiltaan paljon aikaa ja läsnäoloa, koska jäävät kenties koulussa vähemmälle huomiolle. Siksi vanhemmat pitävät ei-vilkkaita lapsiaan usein ongelmaisempina kuin vilkkaiden lasten vanhemmat omaa jälkikasvuaan. Opettajat sen sijaan hämmästyvät joka kerta yhtä paljon, kun vanhempainvartissa huolestunut isä tai äiti rupeaa puhumaan lapsensa koulunkäyntivaikeuksista, joita opettajan mielestä ei lainkaan ole.

Joka tapauksessa, kun samassa luokkahuoneessa on näin erilaisia ihmisiä, konflikteja on odotettavissa. Vilkkaiden ja ei-vilkkaiden lasten tavoitteet voivat olla kovin kaukana toisistaan, mutta matkat kohti päämääriä kulkevat samojen ovien kautta. Kysymys kuuluu, mikä on normi? Missä kohtaa normaali ristiriita, sanasota tai nujakka muuttuu ikäväksi konfliktiksi? Ja kuka kärsii, kuka voittaa? Voiko tässä asiassa ylipäänsä voittaa?

Hämmästyttävää miten tärkeä voi olla yksi kädenliike. Jos se on liian iso, se on uhka, ja jos taas liian pieni, se on väheksyntää.

Muutama aamu sitten satoi aika rankasti kun pysäytin bussia pysäkillä. Niinpä tyydyin huitomaan pysähtymismerkin katoksen alta. Tai siis mielestäni huidoin, mutta nuori kuljettajapa tokaisi heti kun olin noussut kyytiin, että olin näyttänyt aivan riittämättömän merkin. Mistä kuljettaja voisi lukea ajatukseni ja tietää, etten viittilöinyt vaikka jollekulle ohikulkijalle tai kenties takana tulevalle bussille. Yritin sanoa, että näkyvissä ei ollut muita busseja, mutta nuorukainen vain intti, että aivan liian pienen ja kenties jopa häntä halveksivan merkin olin näyttänyt. En viitsinyt jatkaa kinaa toteamalla, että olihan hän silti havainnut merkkini koska pysähtyi, vaan sen sijaan jatkoin kinaa toteamalla, että minulla on piru vieköön vain tämän kokoinen käsi. Kuljettaja tuijotti minua, mölisi jotakin vastaukseksi ja minä painelin käytävää pitkin istumaan paikalleni. Nähtävästi raajani vaatimaton koko osoitti, että olen sittenkin varsin vaaraton olento. Tai näin siinä vaiheessa vielä luulin.

Matka jatkui. Muutamaa pysäkkiä myöhemmin eräs naisihminen huitoi samaista bussia pysähtymään. Tilanteessa oli mukana toinenkin bussi, joka lähestyi samaista pysäkkiä, niin että teoriassa oli mahdollista ettei kuljettaja voinut huomata naista. Satuinpa kuitenkin tarkkailemaan ärripurrimme tekemisiä taustapeilin kautta ja tulin siihen tulokseen, että hän oli nähnyt naisen, mutta hurautti vain kylmästi pysäkistä ohi ja jätti naisen huitomaan.  Ilme hänen kasvoillaan kuvasti mitä suurinta voitonriemua ja kostamisen himoa. Hänen suunsa oli kääntynyt vinoon hymyyn ja silmänsä suorastaan loistivat. Hän vilkaisi lopuksi taustapeiliin, kuin varmistaakseen oliko hänen oveluutensa pantu merkille, mutta käänsin pääni pois ennen kuin katseemme kohtasivat. Täsmälleen sama tilanne toistui vielä kerran matkan aikana, niinikään naismatkustajan kohdalla.

Se tässä pani ihmettelemään, että miksi nuori, selvästi alle kolmenkymmenen ikäinen, ja varsin komeakin, hyvinvoivan oloinen kaveri viitsii tehdä tällaista. En keksinyt muuta vastausta, kuin että todennäköisesti sankarimme etsi ja saikin kunnon tasoituksen kaikille elämänsä aikana kokemilleen nöyryytyksille.  

Lieneekö tämä syksy joka saa aistit terästymään, kun pimeys taas siintää horisontissa valmiina valtaamaan maan, tiedä häntä, mutta tänä aamuna työmatkalla keskityin tarkkailemaan ihmisten hajuja.

En yleensä piittaa kosmetiikasta enkä tunne merkkituotteiden tuoksuja. Panin vain merkille, että jostain syystä tänä aamuna hyvin monet minun läheltäni kulkeneet miehet olivat hajustaneet itsensä merkillepantavalla tavalla. Yksi oli ilmeisesti päättänyt lumota (tai tainnuttaa) koko bussilastillisen naisia, sen verran runsaalla kädellä hän oli parfyymiaan annostellut.

Jännittävää minkälainen vaikutelma syntyy hienostuneesta tuoksusta kaiken muun maanantaiaamuun liittyvän ärsyketulvan keskellä. Jos nyt pysytellään tavanomaisista aistiärsykkeistä vain tuoksuissa, niin bussissa oli aistittavissa normaalit hien, lian, maanantaikrapulan, virtsan, sukkamehujen, hiuslakkojen ja kaiken maailman ihovoiteiden aromit. Ne lehahtelivat bussin ilmatilassa kuin kuolleet lehdet tai tyhjät paperipussit tai karkkipaperit. Tuon mainitsemani miehen parfyymi kohosi kaiken rojun keskeltä kuin roomalainen pylväs. Kun suljin silmäni, kuuntelin soljuvaa työmatkamusiikkiani ja annoin mietteideni lentää, päädyin visioon, jossa törmään pylvääseen ja satutan nenäni pahasti. Siinä sitten seisoin, verta valuvana uhmakkaan, armottoman ja kaiken ylle nousevan tuoksupylvään juurella enkä tiennyt pitäisikö minun pyytää anteeksi vai mitä. Ja keneltä?