Tänään kuvittelin muiden hääpäivämietteideni päätteeksi minkälaista olisi jos puolisoni olisi täysin vallassani edes yhden päivän. Tarkoitan siis todella vallassani, puolisoni olisi tahdoton orjani, jonka voisin ohjelmoida mieleni mukaan. Kylmää ja tunteetonta konetta en puolisostani tekisi, hän saisi pysyä elävänä olentona, ihmisenä, jota minun tahtoni ohjaisi. Niinikään poistaisin pelon ja rangaistuksen mahdollisuuden, puolisoni tottelisi minua ilomielin täydestä sydämestään. 

Nyt tietenkin tulee ensimmäiseksi mieleen, että ai sadomasokistisia leikkejäkö tuo nyt miettii. Ei. En mieti. Ajatusleikkini on laadultaan viatonta, keskenkasvuista fantasiointia. Sadomasokismi on aikuisten puuhaa, yhteisesti sovittua ja yhteisesti tarkoin säädeltyä. Minun valta-asemassani ei olisi muilla sijaa eikä sananvaltaa. Olisin tietenkin valistunut ja suvaitsevainen hallitsija.

Päivä olisi yhtä nautintoa aamun ensi tunneista lähtien. Kun auto olisi pesty, talo ympäristöineen siivottu ja kunnostettu, pyykit pesty, kuivattu, viikattu ja viety kaappeihin, ja astia- ja jauhokaapit putsattu ja järjestetty (inhottavin homma mitä tiedän nimittäin), ja muutama tarkemmin kuvailematta jäävä parisuhteen hoitoon liittyvä intiimi toimenpide tehty, keskittyisin muuttamaan puolisoni ajatusmaailmaa. Ohjelmoisin häntä samalla kun hän laittaisi toiveitteni mukaista ruokaa, jota sitten söisi kanssani suuresti nauttien. Hän saisi luopua seksistisimmistä käsityksistään ja muuttaa kielenkäyttöään minua suosivammaksi. Hänestä tulisi loistava kuuntelija, aktiivinen ja tarkkaavainen. Kuunteleehan hän sentään minua, luulisin, mutta kaikki sanottu jää sinne minne ikinä päätyy aiheuttamatta toimenpiteitä. Orjanani hän lausuisi kipakoita vastaväitteitä, mutta vasta saatuaan luvan. Jos tahtoisin kehitellä jotakin monimutkaista ajatusrakennelmaa ääneen puhumalla, hän kuuntelisi herpaantumatta. Mikäli tarvitsisin häneltä makutuomarin palveluksia, hän lausuisi varmat mielipiteensä epäröimättä ja aikailematta, ja esittäisi (huom! vain pyydettäessä!) asiantuntevia ehdotuksia vaihtoehtoisiksi kokonaisuuksiksi. Oikeastaan voisin tarpeen vaatiessa ohjelmoida hänet valitsemaan kaikenlaista mitä kotona nytkin tarvitaan, astioita, huonekaluja, mattoja, lamppuja. Meillä on jäänyt kymmeniä pikku hankintoja tekemättä ajan- tai rahanpuutteen tai liiallisen jahkaamisen takia. Jaa, ensimmäiseksi muuten käskisin häntä olemaan jahkaamatta. Ilman muuta tämän kaiken kruunuksi ohjelmoisin hänet puhumaan avoimesti ja laaja-alaisesti tunteistaan ja ajatuksistaan, erityisen tarkkaan hän selostaisi kaikki mahdolliset mielipiteensä minusta ja tekemisistäni. Lisäksi edellyttäisin hänen paljastavan salatuimmatkin mieltymyksensä ja haaveensa noissa aiemmin mainituissa parisuhteen hoitoon liittyvissä intiimeissä toimenpiteissä. Sitten toteuttaisimme ne kaikki.

Tämän viimeisen hallintotoimen jälkeen saattaisi tulla ensimmäinen tyhjä hetki. Istuisin alas huilaamaan, hallitseminen on kovaa työtä. Ottaisin ehkä virkistävän drinkin, ja puoliso tietenkin asettuisi vierelleni odottamaan uusia määräyksiä. Jossain vaiheessa luonnollisesti kyllästyisin häneen. Lähettäisin hänet ulos juoksemaan taloa ympäri päästäkseni hänestä edes hetkeksi. Lyhyen aikaa huvittaisin itseäni tarkkailemalla hänen kuuliaista taivallustaan, mutta aika pian joutuisin itseinhon valtaan.

Lienee turha kuvailla enempää. Sen lisäksi, etten nolosti pysty keksimään mitä muuta teettäisin puolisollani, on sanomattakin selvää, että iltapäivään mennessä olisin hermoraunio. En pelkästään sen tähden, että olisin lopen kyllästynyt vaatimaan, pyytämään ja käskemään, ohjaamaan ja organisoimaan, vaan pääasiallisesti siksi, etten tajuaisi miksi ihmeessä tahdoin ryhtyä tällaiseen. Sulkeutuisin kaappiini päivittämään blogiani ja odottamaan vuorokauden vaihtumista. Puolisoni saisi tallata paikallaan oven takana. Järjestäisin hänelle syötävää ja juotavaa käden ulottuville, mutta valitettavasti hänen olisi pärjättävä ilman ainuttakaan uutta käskyä.

On vain niin, että suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, kohtalaisen tasa-arvon vallitessa syntynyt ja kasvanut ihminen ei kestä ehdottoman vallan kahvassa kovin pitkään. Olemme tottuneet saamaan vastakaikua ja kohtaamaan vastaväitteitä, edes jossain määrin, kukin omalla tavallamme. Olemme tottuneet olemaan itse ohjattavina. Olemme tottuneet elämään vastakkaisten tahtojen ja tahtotilojen ristitulessa, luovimaan ja ajelehtimaan tahtotilojen armoilla. Olimmepa miehiä tai naisia.  

Olemme tottuneet kaipaamaan olotilaa, jossa näin ei olisi, emmekä elämään siinä olotilassa.

.

Useimmat meistä ovat kokeneet väkivaltaa. Tiedämme miltä tuntuu kun lyödään, kun satutetaan. Joitakin on kohdannut onnettomuus, äkillinen tai ennustettava. Itse olen kerran pienenä ollut hukkua.

Aaveromaanini päähenkilö joutuu tilanteeseen, jossa hänen olisi eläydyttävä erään onnettomuuden uhrin asemaan. Hän ei ole itse kokenut onnettomuutta tai väkivaltaa, mutta on käyttäytynyt kerran väkivaltaisesti. Sen perusteella hän yrittää ratkoa miltä onnettomuuden uhrista voisi tuntua onnettomuuden hetkellä. Hän arvelee eläytymisen olevan mahdollista koska tuo onnettomuus on väkivaltainen, johtaa kuolemaan. Päähenkilön on selvitettävä, muistuttavatko väkivallan tekijän viha ja uhrin pelko niin paljon toisiaan, että ne voisivat sekaantua toisiinsa. Ovatko ne kenties sama asia?

Väkivaltainen ihminen tuskin miettii miltä uhrista mahtaa tuntua silloin kun hän lyö uhriaan. Jotkut, vähiten paatuneet, saattavat jälkikäteen kyetä samastumaan lyödyn tunteisiin. Heitä itseään ei kenties ole lyöty liian paljon. He eivät ole turruttaneet kykyään tuntea kipua, ja voivat siten kuvitella myös toisen tunteman kivun.

Oman kokemukseni perusteella olisin valmis kyseenalaistamaan koko uhrin tunne-elämyksen olemassaolon, kipua myöten. Olen sitä mieltä, ettei uhri joko ehdi tai ymmärrä pelätä jos onnettomuus tai väkivallan teko on äkillinen. Uhri leijuu hetken jossain olevaisuuden ja olemattomuuden välitilassa, josta tempautuu sitten joko pelastukseen, tuskaan tai kuolemaan. Hetken ajan on vaikea sanoa onko uhria lainkaan olemassa. Hän ei ole vielä uhri, muttei enää turvassa, kiinni missään. Tuo välitila on innoittanut eri alojen taiteilijoita kautta aikojen. Aaveromaanini aavehenkilöhahmoineen häilyy sekin paraikaa siellä jossakin. Ehkä kirjoittajaminäni on päätynyt sinne, kun ei siitä ole mitään kuulunut vähään aikaan, vaikka olen yrittänyt manata sitä esiin.

Samoin voisin kuvitella väkivallan tekijän kadottavan kaikki tunteensa suuren vihansa hetkellä. Hän on omassa välitilassaan, josta voi tempautua joko tajuamaan tekonsa karmeuden, tai jatkamaan tekoaan viimeiseen asti. Kipua hän ei tunne, ei katumusta eikä surua. Ehkä tuo tila on juuri se, mitä kutsutaan vailla ymmärrystä/täyttä ymmärrystä olemiseksi.

Yhtä lailla uhri on vailla ymmärrystä tai täyttä ymmärrystä. Hän saattaa hämärästi tiedostaa jotakin olevan tapahtumassa, hän saattaa ehtiä jopa reagoida. Tunnetaan tapauksia, joissa väkivallan tai onnettomuuden mahdollinen uhri on ehtinyt mystisesti ennakoida tilanteen ja suojautua. Tämä olisi tuskin mahdollista jos ihmisen ymmärrys olisi jatkuvasti keskittynyt siihen mitä hän varmasti tietää tapahtuvan.

Oli miten oli, onnettomuuden tai väkivaltaisen teon uhriksi joutumisen hetkellä ihminen toimii, jos toimii, joidenkin muiden voimien avulla kuin tahtonsa. Vietit ovat näitä voimia. Mutta mitkä vietit ihmisessä vaikuttavat sinä lyhyenä hetkenä kun on täysin epävarmaa onko ihminen (enää, vielä) edes olemassa?

Päähenkilöni on kasvanut isänsä kanssa kahden kesken. Aaveromaanini maailmassa naisilla ei ole velvollisuutta asua perheensä kanssa, näin lyhyesti kuvailtuna. Kokonaistilanne on monimutkaisempi, mutten nyt ryhdy selostamaan sitä.

Tarkoitukseni olisi omalta pieneltä osaltani tutkia sitä, onko äidin välttämätöntä olla läsnä lapsen elämässä, tässä tapauksessa poikalapsen. Tarinani (ja teoriani) mukaan ei ole, kunhan poika saa jotakin äidin tilalle. Se jokin voi olla melkein mitä tahansa, mihin poika voi kiintyä. Muisto äidistä, tai tietoisuus hänen olemassaolostaan saattaa tietyissä olosuhteissa riittää. Tarinassani pojalla on turvallinen ja vakaa, joskin tunnetasolla etäinen isä, joka huolehtii hänestä. Saattaa olla, että tämä pohdiskelu ja tematiikka jää pois lopullisesta tekstistä, mutta sen perusteellinen valmistelu on nähdäkseni silti hyödyllistä.

Isä ja poika ovat eläneet tavallista, ei mitenkään prameaa mutta perustarpeet tyydyttävää elämää. Asunto on ollut pieni, niin kuin tarinan maailmassa kaikkien ihmisten asunnot, mutta isä ja poika ovat mahtuneet saman katon alle. Isä ei ole tunkeutunut poikansa elämään, mutta on tämän huomaamatta hiljaisesti tukenut tämän epätavallisia taipumuksia ja lahjoja, on ollut niistä salaa jopa ylpeä. Aluksi poika on saattanut kaivata edes jonkinasteista tunkeutumista, tunnettua äidillistä tapaa änkeä lapsen elämään, mutta oppinut iän karttuessa nauttimaan miehisen ilmapiirin tuottamasta vapaudesta. Hänen ei ole tarvinnut perustella ajatuksiaan, tunteitaan eikä tekojaan, ei aktiivisesti miellyttää ketään. Isä ei ole niinikään osoittanut sanoina eikä tekoina mahdollista pahaa sen paremmin kuin hyvää mieltään. Kannustus on näkynyt ainoastaan siten, että pojan tehdessä ammattia tai eräänlaisen kutsumuksensa täyttämistä koskevia valintojaan isä ei ole asettunut poikkiteloin, vaan hyväksynyt ilmeenkään värähtämättä kaiken.

Näistä voisi kirjoittaa pitkään, mutta lienee turhaa tässä blogissa edes yrittää viritellä koko rakennelmaa näkyviin. Kuvailuni tarkoitus on hahmotella sitä miehistä hiljaisen, keskinäisen ymmärryksen olotilaa, joka on oikeastaan varsin hyvä nuoren pojan ja miehen kasvualusta. Yksi vakava puute saattaa olla isän ja pojan keskinäisen kilpailun puuttuminen. Väitetäänhän, että pojat oppivat puolustautumaan vain jos joutuvat puolustautumaan ensin omaa isäänsä vastaan. Toinen tärkeä puute nousee edellisestä, eli onhan kai miehen opittava puolustautumaan myös äitiään vastaan?

Aaveromaanini maailmassa miehet valmentautuvat lapsesta asti elämään ilman naista. Naiset elävät puolestaan omissa yhteisöissään, keskittyvät uran luomiseen, tekevät työtä ja rahoittavat yhteiskunnan toimintaa. Miehetkin tekevät työtä, mutta perheen ja lasten ehdoilla, hankkivat ruuan omaan ja lasten suuhun, kun taas naiset huolehtivat kaikesta muusta. Voisiko tämä jako onnistua reaalimaailmassa? Sitä tarinani ei kerro. Ei kokonaan.

Itse asiassa tajusin vasta aika hiljattain (universumin mittakaavassa "hiljattain" voi olla yhtä hyvin päiviä kuin vuosia sitten, minun ja puolison suhdehan on universumin kokoinen, vähintään), että välillämme vallitsee viharakkaus, jota rakkaus vain horjuen hallitsee. Olin pitkään sitä mieltä, että suhteemme on seesteisin mitä on koskaan ollut olemassa.

Eräällä kurssilla kauan sitten tutustuin termiin "vaniljaseksi". Ajattelin tuolloin, että termi kuvaa suhdettamme äärimmäisen osuvasti. Elämämme oli kuin vaniljaa, pehmeää, soljuvaa, silkkimäistä, auki kuin kukka. Tuoksuimme samalta, olimme saman värisiä, valkoisia ja puhtaita. Olimme kohteliaita, huomaavaisia ja iloisia niin sängyssä kuin sängyn ulkopuolella. Vaniljaseksiin kuuluu ehdottomasti, että aktit tapahtuvat sängyssä, mieluiten lakanoiden välissä. Ne ovat akteja, eivät panoja tai nainteja.

Välillämme ei ole ollut suuria mustasukkaisuuskohtauksia, jollei yhtä kauan sitten voimakkaissa kännipäissä otettua matsia lasketa. Olimme molemmat mustasukkaisia, kuiten myöhemmin kävi ilmi. Oli taas niin vaniljaista, niin vaniljaista.

Ja sitten, eräänä kauniina päivänä, yksi  puolisoni ilme muutti kaiken. En enää oikeastaan muista mitä oli tekeillä, olin selin puolisooni. Juttelimme jostakin varsin arkisesta asiasta. Olimme voimakkaasti eri mieltä lopuksi. Käännyin äkisti ja ehdin nähdä puolisoni ilmeen. Hänen kasvonsa piirtyivät kuin hiilellä poltettuna mieleeni: puolisoni silmissä palaa tukahdutettu tuli, siinä on epätoivoa, kiukkua ja kauhua, hänen kulmansa ja otsansa ovat ärtyneessä kurtussa, hänen ylähuulensa on hiukan vääntynyt, halveksivasti ja ylimielisesti. Hänen hartiansa ovat levinneet ja kätensä koukussa kylkiä vasten. Hän näyttää siltä kuin olisi käymässä kimppuuni.

En tiedä oliko hän tehnyt joitakin eleitä takanani. Hän oli minulle niin vihainen, että kykeni vain vaivoin hillitsemään itsensä. Ja mistä olimme puhuneet? Jostakin minun mielestäni tyhjänpäiväistä tyhjänpäiväisemmästä, mutta puolisolleni ilmeisen elintärkeästä pikkuasiasta. Mielipiteeni tuosta asiasta oli kuitenkin saattanut hänet eläimellisen raivon valtaan.

Hän ehti nähdä minun ilmeeni. En tiedä miltä näytin, mutta ilmeisesti hätäännykseni oli sen verran suurta, että puolisoni olemus muuttui sekunnin murto-osassa. Hän otti minut syliinsä ja sovimme asian välittömästi. En kuitenkaan voi koskaan unohtaa puolisoni ilmettä. Teen kaikkeni jotta saan sen pysymään poissa hänen kasvoiltaan.

Ilme oli osoitus puolisooni kätketystä yhtä aikaa tuhoavasta ja rakentavasta voimasta. Ymmärsin, että hän olisi kykenevä vihaamaan minua yhtä kylmästi kuin rakastamaan palavasti. Hän voisi repiä vartaloni kappaleiksi siinä kuin peittää sen hellin suudelmin. Hän voisi myös hylätä minut, mikä olisi kappaleiksi repimistä kauheampi vaihtoehto. Tuon ohikiitävän hetken ajan puolisoni ehkä harkitsi joko näiden tai joidenkin muiden vaihtoehtojen välillä. Hän päätti mitä päätti, nopeasti, ja tilanne laukesi syleilyyn. Onneksi.

On varmaan hääpäivä tulossa kun rakkausasiat mietityttävät niin ettei rauhaa saa.

Rakkautta ei ole ilman vihaa. Väittäisin näin.  Ketäpä voisikaan vihata enemmän kuin häntä, jota eniten rakastaa? Omaa puolisoa tulee välillä vihatuksi niin että oikein päästä sattuu. Se on lamaannuttavaa vihaa. Soimaan itseäni, että minkä helvetin takia tulit rakastuneeksi tuohon maailman kauheimpaan pösilöön. Oman pösilön pösilöys tuntuu helvetin paljon pösilömmältä kun jonkun vieraan pösilön. On ihan hirvittävää, kun rakastettu välillä näyttäytyy maailman kapeakatseisimpana, itsekeskeisimpänä ja epäkohteliaimpana tyyppinä. Eikä se edes halua muuttua, vaikka minä tietäisin tarkkaan minkälainen sen pitäisi olla.

Ja sitten, eräänä kauniina päivänä, rakkaani pösilöimmät piirteet osoittautuvat kullanarvoisiksi. Ne saattavat pelastaa meidät pahasta pulasta, auttavat jossain asiassa eteenpäin, osoittautuvat ainoaksi kestäväksi asiaksi mitä meillä on. Ja niitä olisin tahtonut muuttaa!! Mikä pösilö.

Taitaa olla niin, että ne piirteet, jotka ovat vähiten tervetulleita jokapäiväisessä elämässä, ja joita hyvällä onnella kasvetaan sietämään, ovatkin juuri ne piirteet, jotka pitävät suhteen kasassa. Vihantunne on itsensä lääkitsemistä, oman huonouden ja alemmuuden tasoittamista. Milloinpa sitä tuntisi itseään paremmaksi ihmiseksi kuin vihatessaan toista tämän huonouden tähden, tai erilaisuuden, tai sen, ettei toinen täytä omia odotuksia? Toisin sanoen: rakastan tuota pösilöä sen tähden, että hän saa minut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi. En kuuna päivänä myöntäisi tätä edes blogissa, jollen olisi ihan pösilö.

Ja sitten, eräänä kauniina päivänä, löydän itseni pyytämästä anteeksi näitä ajatuksiani, joista en ole milloinkaan puolisolle kertonut. Hyvittelen, tasoittelen, hemmottelen, mielistelen, viettelen. (Joku voi väittää, ettei suhde toimi huonon omatunnon varassa. Muttei sen pitänyt toimia vihankaan varassa.)  Puoliso otttaa kiehnäämiseni ja mateluni ja huomionkerjuuni vastaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vastaa pyyntöihini tyynesti mutta intohimoisesti. Keskitymme pyytämään ja vastaamaan vuoron perään, pitkäksi aikaa, toivottavasti.

Tuoksinan jälkeen saatan paljastaa puolisolle jotain ajatuksistani, joita häpeän siinä vaiheessa tulenpunaisesti. Puoliso täydentää aloittamani lauseen. Pelästyn. Onko hän tuntenut samaa minua kohtaan? Ei, mutta tietää minun tunteistani. Kuinka ihmeessä, olenko ehkä puhunut unissani? En, mutta ei hän ole aivan sokea. Kuinka hän ei ole ottanut asiaa puheeksi, jos on huomannut? Kuinka et itse ole ottanut asiaa puheeksi, hän vastaa. Mykistyn. Katsomme toisiamme pitkään. Puolisolta pettää pokka. Hänen mielestään on parempi ottaa huonosta omatunnosta kaikki irti. Mitäh? Käyttääkö hän tunteitani ja heikkouksiani hyväkseen? Ei, ei käytä, vaan minähän se käytän häntä hyväkseni antamalla hänen olla pösilö, vaikka voisin estää sen varsin pienillä sanoilla tai teoilla. Ja sitten viettelen hänet, kun hän on alakynnessä pahoitettuaan minun mieleni pösilöinneillään. Mutta homma kääntyy tavallisesti pian tappiosta voitoksi, joten mikäs siinä. Seuraa pitkä hiljainen hetki. Oletko jo pitkään tiennyt tämän kaiken, kysyn. Alusta asti, hän vastaa. Ai, minä vasta ymmärsin tämän. Tiedän, hän vastaa.