Olen niin väsynyt. Olen niin väsynyt. Olen niin väsynyt.

Olen niin väsynyt. Nyt olisi töissä hyvä ja rauhallinen hetki tehdä töitä, mutten jaksa. Olen niin väsynyt. Sen sijaan kirjoitan blogiini siitä kuinka olen niin väsynyt etten jaksa tehdä töitä.

Itse asiassa olen myös hyvin huolissani. Olen nimittäin taas tänään menossa shoppailemaan, ja tietenkin lasten kanssa. Mikäli oikein muistan, olen viimeisen parin kuukauden aikana käynyt useita kertoja ostoksilla ja myös joka kerta ostanut jotakin enemmän tai vähemmän tarpeellista. Aiemmin olen vaivautunut kauppoja koluamaan korkeintaan kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Olenko jäämässä shoppailukoukkuun? Olenko korvaamassa jotakin elämästäni puuttuvaa tavaralla? Olenko opettamassa lapsenikin samoille tavoille?

Olen niin väsynyt. Tähän kaikkeen. Olisipa sitten taivaallista viettää edes yksi päivä vailla huolia. Voisikohan jostain ostaa sellaisen päivän?

Tein eilen metroaseman rullaportaissa seistessäni hyvin tärkeältä tuntuvan havainnon. Se tuntui peräti uskonnolliselta kokemukselta. En oikeastaan edes tiedä miltä uskonnollinen kokemus tuntuu, mutta jotain tämän tapaista se voisi olla. Uskonnollisuuden tunne saattoi myös johtua siitä, että rullaportaat kuljettivat minua ylöspäin havainnon tehdessäni. Etenkin Kampin matkakeskukseen johtavissa, erittäin jyrkissä rullaportaissa syntyy helposti illuusio jotakin kohti kohoamisesta. No oli miten oli, taakka putosi äkillisesti harteiltani.

Havaitsin olevani immuuni eräälle asialle, jonka luonnetta en viattomia suojellakseni voi enkä tahdo tarkemmin tässä kuvailla taikka analysoida. Olennaista on, että tuo asia on ollut minulle taakka. Se on ollut kuin sairaus. Olen kuvitellut, että taakkani todella voi tuhota elämäni, myrkyttää perheeni, kotini ja parisuhteeni, riistää minulta kotini, työpaikkani ja urani, joka ei tosin ole kummoinen, mutta minulle tärkeä, ja kaiken lisäksi tehdä minusta väsyneen, katkeran ja pahansuovan ihmisen ennen aikojani. Olen pelännyt, etten kykene millään kantamaan taakkaani, enkä vastustamaan sen musertavaa voimaa.

Ja kun yhtäkkiä siinä ajatuksissani seistessäni huomasin, että eihän mitään taakkaa oikeastaan ole edes olemassa, ja vaikka olisikin, sen painavuus olisi pelkkää silmänlumetta, minua suorastaan harmitti. Olo oli kuin entisellä mummolla, joka itki väärällä haudalla. Annoin harmin tulla. Se tuntui terveeltä. Sitten tapahtui jotakin, nousin metroon ja joku kysyi minulta neuvoa vieraalla kielellä, ja jouduin painamaan helpottavan havaintoni taka-alalle.

Illalla juoksulenkillä jatkoin asian mietiskelyä. Mitä oikeastaan on immuniteetti? Se tarkoittaa vastustuskykyä, ja myös koskemattomuutta. Nämä kaksi ovat mielestäni sama asia kahdesta eri näkökulmasta. Vastustuskyky on aktiivinen ominaisuus. Vastustuskykyinen solu pystyy vastustamaan mikrobia, eli tekemään jotakin hyväkseen eli tuhoamaan hyökkääjän ja pelastamaan itsensä. Koskemattomuus tarkoittaa täydellistä suojaa kaikkea vastaan, jolloin koskematon on turvassa vaikkei tekisikään mitään - pelkän ainutlaatuisen olemassaolonsa perusteella.

Minä en ole mitenkään ainutlaatuinen ihminen. En myöskään tahdo tuhota mitään enkä ketään, eikä minun havaintoni perusteella edes tarvitsisi vaikka haluaisin. Sellaista ei voi tuhota mitä ei ole olemassa. Siksi riittää, että minä olen olemassa ja jatkan olemassaoloani niissä paikoissa mihin elämän rullaportaat minua kuljettavat, olipa suunta ylös- taikka alaspäin.

 

 

Metromatkustajat lienevät huomanneet, että nuo kaksi suurta ilmaisjakelulehteä ovat mitä ilmeisimmin aloittaneet totisen kilpailun lukijoista ja markkina-asemasta. Lontoon puolessahan eräs suurimmista juuri menetti monopoliasemansa mitä tulee lehtien jakeluun asemien sisätiloissa. Täällä kotimaassa innokkaat jakelijat seisovat asemien sisäänkäyntien tuntumassa, röyhkeimmät suoraan ovien edessä ja tyrkyttävät ohikulkijoille lehtiä luettaviksi. Viime aikoina tyrkytys on käynyt yhä aggressiivisemmaksi. Yksikään kulkija ei jää jakelijoilta huomaamatta. Jokainen kulkija on mahdollinen lukija.

Aika harvat kulkijat jättävät lehden ottamatta. Tietääkseni ilmaisjakelulehdet ovat monien ihmisten ainoa päivittäinen kosketus sanomalehtiin, ja niitä lukemalla tavallinen kansalainen voikin mielestäni tyydyttää uutisnälkänsä aivan kohtuullisen hyvin. Uutiset ovat pienimuotoisia, tiiviitä ja helposti luettavia, kuten muutamassa minuutissa luettavaksi tarkoitetussa lehdessä pitää olla. Usein näen koululaisten selailevan niitä.

Jotkut kulkijat ottavat lehden mutta heittävät sen saman tien roskiin; valveutuneimmat vievät ne ilmaisjakelulehdille varattuihin keräysastioihin. En ole aivan varma, mutta luulisin, että jakelijoiden on määrä puolustaa jalansijojaan metroasemien tuntumassa niin kauan kunnes kaikki lehdet on jaettu. Siksipä voisin hyvin kuvitella että osa kulkijoista ottaa lehden myötätunnosta sateen, tuulen ja pakkasen armoilla värjötteleviä jakelijoita kohtaan. Jokainen luovutettu lehti lyhentää jakelijan työaikaa.

Olen ollut havaitsevinani, että toisen ilmaisjakelulehden jakelijat ovat pääasiassa naisia ja toisen miehiä. Liekö ollut tietoinen ratkaisu, mutta nykyisen kiperän kilpailutilanteen vallitessa vähintäänkin onnistunut. Nimittäin taistelu lukijoista voisi nopeasti muuttaa ikävällä tavalla luonnettaan metroasemien ovilla, jos kaikki jakelijat olisivat samaa sukupuolta. Naisten ja miesten välillä ei esimerkiksi fyysisiä yhteenottoja ihan ensimmäiseksi synny. Tai jos syntyy, yhteenotot saattavat olla laadultaan enemmänkin romanttisia. Ajatelkaa mikä tarinan aihe. Moderni Romeo ja Julia -tarina kahden kilpailevan ilmaisjakelulehden työntekijöiden kesken!

Monet minua kokeneemmat naiset, tai sellaisina esiintyvät, ovat antaneet ohjeeksi aviomiesten kanssa pärjäämiselle yksinkertaisesti sen, että aviomiehiä pitää osata käsitellä. Aviomies-sana kattakoon tässä tekstissä kaikenlaiset naisten miespuoliset elämänkumppanit; poikaystävät, avomiehet, alivuokralaiset, työtoverit, jopa veljet ja langot.

Olen aina kapinoinut jyrkästi tätä käsitystä vastaan.

Minusta vastakkaisen sukupuolen "käsitteleminen" ei ole tasa-arvoista, olkoonkin että se on epäilemättä arkipäivää, ja on ollut sitä jo vuosituhansien ajan. Ymmärrän toisen ihmisen "käsittelemisen" aivan konkreettisesti toiseen vaikuttamisena, hänen ajatuksiensa, tunteidensa ja olemuksensa manipulointina. Manipulointi taas on vaikutusvallan käyttämistä toiseen tavalla, jota toinen ei syystä tai toisesta kykene vastustamaan tai edes havaitse. Se on tarjous, josta toinen ei voi kieltäytyä.

Liike-elämässä tällainen on mitä ilmeisimmin täysin sallittua ja alalle luonteenomaista. Sen sijaan parisuhteessa kaupankäynti ei ole minusta kovin hedelmällistä. Parisuhteessa, joka perustuu kaupankäynnille, vaihdantaa tehdään asioilla jotka ovat kieltämättä joissain yhteyksissä hinnoiteltuja. Niistä yhteyksistä puolestaan puuttuvat tunteet kokonaan, joten sellaista asiaa kuin rehellisyys ole edes olemassa. Olen siinä mielessä yksinkertainen ihminen, että mielestäni parisuhteen on perustuttava rehellisyydelle ja rehellisyyden kunnioitukselle. Minusta on aivan mahdollista vaikuttaa toiseen myös tosiasioilla. Totuus on jotain minkä rehellisyyden nimissä tunnustamme olevan olemassa. Kun faktat ovat edessä, päätöksien ja valintojen tekemistä eivät vaikeuta mitkään fantasiat, harhat tai illuusiot. Toinen kysymys sitten on, kuinka pitkälle totuus on loppujen lopuksi muuta kuin illuusio. Kyse onkin ehkä perimmältään siitä, minkä illuusion milloinkin korotamme totuudeksi.

"Käsitteleminen" on useimmiten toiseen vaikuttamista erilaisia mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä hyväksi käyttämällä, eli suomeksi sanottuna painostamista ja kiristämistä. Jos et tee tätä, et saa sitä. Mielestäni intiimi aviosuhde, joka perustuu kaupankäyntiin, on yhtä kestävä kuin mikä tahansa liikesuhde. Tunteet loppuvat samaan aikaan kuin massit tyhjenevät. Kun toisella ei ole enää mitään myytävää, ei toisella ole mitään ostettavaa. Mielenkiinto suhteen ylläpitoon loppuu, velat jätetään perimättä ja maksamatta, anteeksi ei pyydetä eikä saada. Tilanteen voi pelastaa vain hyvin suunniteltu konkurssi.

Mutta palatakseni itse asiaan, ja jatkaakseni romanttisen idealistin kivisellä mutta ah niin pitkällä tiellä, minusta yhä vain vaikuttavinta on vanha kunnon rakkaus. En muista yhdenkään miehen kieltäneen minulta haluamaani sen jälkeen kun olen sanonut hänelle rakastavani häntä. Sen sijaan muistan monta kannaltani tuloksettomaksi jäänyttä kiristys-, lahjonta- ja uhkausyritystä.

En ole aikapäiviin kirjoittanut blogiini. Olen ollut aivan valtavan väsynyt. On tapahtunut kaikenlaista mullistavaa ja lisää rähinää on tulossa. Toisaalta mullistuksilla on ollut jonkinlainen puhdistava vaikutus. Kaipa tästä vielä toivutaan.

Olen kuohujen keskellä miettinyt menneisyyttäni. Mullistukset ovat tapahtuneet sukulaisten kesken, ja olen kerrannut lapsuuteni tapahtumia löytääkseni syitä miksi meistä kustakin on tullut tällaisia kuin olemme, miksi ajattelemme näin, miksi teemme näitä tekoja, miksi jätämme joitakin asioita tekemättä.

Luonteeni mukaista voisi olla yksinkertaisesti haistattaa paskat koko porukalle ja jatkaa elämääni, mutta tässä tapauksessa hatkojen ottaminen ei ole vaihtoehto. Joudun olosuhteiden pakosta kohtaamaan näitä ihmisiä lähes päivittäin joten pohdiskelu on tarpeen myös vastaisen varalta.  

Viime aikoina olen toisin sanoen saanut runsaasti ideoita kirjoituksia varten, jotkut jopa aika hyviä, uskallan väittää. Olen miettinyt niitä itsekseni ja kehitellyt eteenpäin, mutta joka kerta kun olen tehnyt päätöksen kirjoittaa niistä, on tapahtunut jotakin aivan kummallista: asiat ovat pyyhkiytyneet mielestäni kokonaan. Ihan totta. Se on kuin unta, jossa istahtaisin tietokoneen ääreen, asettaisin sormet näppäimille ja rupeaisin kirjoittamaan tekstiä ruutuun, ja muutaman ensimmäisen sanan jälkeen tekstini päälle ilmaantuisi kuin tyhjästä uusi tyhjä asiakirja, jota en saisi millään poistetuksi. Ja sitten yhtäkkiä minulla ei enää olisi aavistustakaan mistä minun piti kirjoittaa. Tai toinen uni: minun olisi ihmisjoukon edessä ruvettava puhumaan jostakin aiheesta, mutta joka kerta kun avaisin suuni, huomaisin olevani alasti. Saisin pitää vaatteeni vain niin kauan kuin pysyisin hiljaa.

Voiko ihmismieli torjua näin voimakkaasti? Paljon on puhuttu kirjoittajien itsesensuurista. En ole koskaan tajunnut että se voi olla näin tehokas.

 

 

 

Viime aikoina olen yhä enemmän ruvennut arvostamaan todellisia ammattimiehiä. Ammattinsa hallitsevat naiset saavat arvostukseni yhtä lailla, mutta keskityn tässä kirjoituksessa vain ammattimiehiin. Kaappiblogistin kaltainen säälittävä mämmikoura joutuu nimittäin aika ajoin turvautumaan miehiseen asiantuntija-apuun mm. erinäisten hankintojen ja korjaustöiden toteuttamiseksi.

Otsikon lause on autenttinen, muttei liity Kaappiblogistin henkilökohtaiseen elämään mitenkään vaan on sivusta siepattu erään rakennustyömaan läheisyydessä, missä satuin eräällä arkisella vaelluksellani kulkemaan. Lause teki minuun valtavan vaikutuksen, puhumattakaan rennon letkeästä mutta salamannopeasta tyylistä jolla sanoja ajatuksensa ilmaisi vastaukseksi ilmeisen maallikon kysymykseen. Sanojan äänestä ei kaiken lisäksi kuvastunut lainkaan vähättelyä tai huvittuneisuutta, vaan sävy oli hyvin asiallinen. Ammattimiehen vastaus. Ammattimies ymmärtää, mikä onni sisältyy siihen etteivät  kaikki ihmiset ole hänen alansa ammattimiehiä, koska jos he olisivat, ammattimieheltä loppuisivat työt.

Muutamalla valitulla sanalla ammattimies ilmaisi mitä tulee tehdä ja miten. Sanasto oli "rälläkkä" -sanaa lukuun ottamatta täysin maallikolle ymmärrettävää. "Rälläkkä" on muuten kerrassaan riemastuttava sana. Kuvittelin sen kuultuani heti ainakin kymmenen erilaista vimpainta joiden nimeksi sopisi rälläkkä. Jotenkin se sopii paremmin nimeksi työkalulle jolla puretaan kuin jolla korjataan. Otsikon lauseessa onkin kyse valmiin sauman avaamisesta, eli purkamisesta. "Sinne"-sanaa ei tuossa lauseyhteydessä myöskään ole mahdollista käsittää monella tavalla, vaan ilman muuta "sinne" muodostuu sauman avaamisen jälkeen tyhjä tila, joka on täytettävä, eli sinne pannaan uusi laasti. Laastin koostumuksesta minulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta käsitän sen olevan jotakin vahvaa ja tiivistävää ainetta, jolla esimerkiksi tiilet kiinnitetään toisiinsa.

Kaiken kaikkiaan tuo ryöstämäni lause on hyvin inspiroiva. Sen voi tulkita lukemattomilla tavoilla myös kuvaannollisesti. Vai onko muka mitään inspiroivampaa kuin jonkun osittainenkin purkaminen ja uudelleen rakentaminen?

Eilen pettivät hermot. Jäin töiden jälkeen kaupungille ja kävin tutkimassa Kampissa avatun uuden juoksukenkämyymälän tarjontaa. Teinkin kaupat. Sen jälkeen suunnistin Elielinaukiolle - sieltä lähtee tällä haavaa ainoa bussi jolla pääsen kotiin. Kello lähenteli jo puolta kuutta, joten aavistelin pahimman ruuhkan olevan ohi. Aavistukseni oli oikea. Bussilinja on melko pitkä, mutkikas ja hidas, hitaampi kuin ne mitä vakituisesti käytän, mutta mikäs siinä oli istuessa ja haaveillessa ja kanssaihmisiä tutkaillessa. Sain hiukan lievitystä vieroitusoirelleni.

Aamun lehdessä annettiin ymmärtää, että jotkut lakkolaiset ovat jo tekemässä paluuta töihin. Osoittaako tämä, ettei usko lakon onnistumiseen ole alun perinkään ollut kovin vahva. Kananmunia tiistaina heitelleet lakkovahdit olivat jääneet kotiin parantelemaan "kipeytyneitä päitään ja vatsojaan".

Jotenkin minusta tämän lakon merkillisyydestä kertoo se, että lakossa ovat ainakin omasta näkökulmastani katsoen niiden yhtiöiden kuljettajat, joiden reitit ovat parhaiten ajettuja, eli vuorot ovat täsmällisesti ajassa ja niitä on riittävän tiheään, mielestäni kaikkina vuorokaudenaikoina. Siitäkin huolimatta, että näiden bussilinjojen reitit ovat hyvin pitkät. Tämä on ilmeisesti pystytty turvaamaan osa-aikatyöntekijöiden avulla. Hekö ovat toisin sanoen tehneet ne työt, joita vakinaiset kuljettajat eivät ole ehtineet tai halunneet tai pystyneet tai viitsineet tehdä. Jos näin on, niin yleisönpalvelun kannalta osa-aikaisten kuljettajien käyttö on ollut ensiluokkainen ratkaisu. Se on siis palvellut sekä bisnestä että mutkan kautta työllisyyttä. Arvatenkin moni lisätienestejä tarvitseva on löytänyt avun osa-aikaisesta bussinkuljettajan työstä. He ovat ilmeisesti ajaneet ne vuorot, jotka olisivat ehkä muuten jääneet ajamatta.

Kotikaupunginosassani asuu lapsiperheitä ja vanhuksia, sekä myös muita julkisia liikennevälineitä syystä tai toisesta paljon käyttäviä - kotirouvia, opiskelijoita, muuten vain autottomia. Heidän vapaan liikkumisensa kannalta sujuva ja luotettava joukkoliikenne on aivan ensiarvoisen tärkeä yhteiskunnan tarjoama palvelu.

Päähäni ei näin ollen mahdu, että ay-liikkeen edustajat nyt tahtoisivat heikentää yhteiskunnallisia palveluita suojellakseen omia päämääriään ja asemaansa. Onneksi SAK on ottanut tilanteeseen kantaa, Lauri Ihalaisen kuulin juuri eilen toivovan radiossa että lakko saataisiin pian päätökseen. Kuulemma millään muulla alalla eivät osapuolet ole näin heikosti neuvotteluyhteydessä keskenään. Mutta eiväthän mitkään sellaiset neuvottelut voikaan johtaa toivottuun ja asialliseen lopputulokseen, joissa toinen osapuoli on valinnut munanheittolinjan.

Nyt täytyy sanoa että kerrankin en ole työläisen puolella. Potuttaa tämä bussilakko nimittäin. On se vaan ihmeellistä kuinka ammattiyhdistysliikkeen viimeiset sitkeät änkyrät saavat halutessaan koko maan seisahtumaan. Eikö tuollaisen toiminnan aika ala jo olla ohi. Ymmärrän päivä päivältä paremmin Suvi-Anne Siimeksen päätöksen luopua epäkiitollisesta tehtävästään. Eivät nämä tietyt asenteet näytä vielä kadonneen.

Kieltämättä omakin asenne on aika härski. En ole nimittäin täysin riippuvainen julkisista kulkuvälineistä, vaan pääsin aamulla miehen kyydissä töihin. Syyt tuohtumukseeni ovat sataprosenttisen itsekkäät: olen menettänyt tärkeän osan päivääni, eli aamuiset kanssaihmisten tarkkailutuokiot. Mistä pirusta nyt blogiinikaan enää kirjoitan!

Yksi vaihtoehto on ruveta vetelehtimään kaupungilla, kaupoissa, kahviloissa ja kapakoissa, mutta siihen voisi lähimmäisillä olla jonkin verran sanomista. Saattaisi tuntua myös kukkarossa kyseinen harrastus, ja epäilen, että päivittäinen olutlasin ääressä istuskelu vaikuttaisi monella tavalla elämään. Moisesta ajanvietteestä voisi olla hankala päästä eroon, jos se vieläpä osoittautuisi miellyttävämmäksi tavaksi viettää aikaa kuin kotona perheen parissa oleilu. Huh, tästäpä mielikuvitusleikistä riittäisi aihetta kokonaiseen tarinaan: kuinka bussilakko ajoi Kaappiblogistin sosiaaliseen ja taloudelliseen turmioon.

Aistin vastaväitteen. Oletettavasti osa tätä tekstiä lukevista henkilöistä on vahvasti sitä mieltä, että kapakassa voi istua myös vesilasillisen turvin. Väittäisin kuitenkin, että sekä baaritunnelman tavoittamisen, asiakaskunnan joukkoon sulautumisen että yleisen suhteiden luomisen kannalta oluen (tai muun sopivan alkoholijuoman) kittaaminen on jos ei nyt ihan välttämätöntä niin ainakin tarpeellista. Voidakseen tehokkaasti tarkkailla tilanteiden kehittymistä Kaappiblogistin on mielestään herätettävä mahdollisimman vähän huomiota. Bussimatkustamisessa Kaappiblogisti on saavuttanut niin korkean massaan sulautumisen asteen, ettei paremmasta enää väliä. Ja kaikki tämä on äkkiä Kaappiblogistilta epämääräiseksi ajaksi riistetty!

Nyt on pantava kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja toivottava että änkyrät tulisivat järkiinsä ja päästäisivät bussinkuljettajat takaisin töihin ja vähän äkkiä.

Perheenjäsen on poissa. Lasten lemmikkihamsteri Vili löydettiin eilen häkistään perin uupuneena ja liikuntakyvyttömänä. Muutaman tunnin seurailun aikana sen tila ei kohentunut joten veimme sen pieneläinklinikalle. Siellä sitä yritettiin hoitaa, nesteytettiin ja annettiin antibioottia. Lääkärin oli viimein todettava, että se voitaisiin pakkoruokinnalla ja -juottamisella saada tokenemaan hetkeksi, mutta mitään takeita lopullisesta paranemisesta ei olisi. Se oli mitä ilmeisimmin saanut jonkin lajillensa tyypillisen, vakavan tulehdustaudin.

 

Meille kerrottiin, että pienet jyrsijät saattavat vaikuttaa aivan terveiltä aina siihen asti kunnes on jo liian myöhäistä aloittaa hoito. Niiden on luonnossa oltava alituisesti valppaana ja näytettävä elinvoimaisilta, sillä hidas ja huonokuntoinen eläin herättää saalistajien huomion. Olimme lasten kanssa jo kotona neuvotelleet ikävästä mutta siinä tilanteessa väistämättömästä päätöksenteosta, joten annoimme periksi. Oli turhaa enää pitkittää rakkaan lemmikin kärsimystä.

 

Kotiin päästyä tunnelmat olivat apeat. Lapset suostuivat ehdotukseeni, että saman tien siivoaisimme pois häkin ja muut lemmikkimme tarvikkeet, koska seuraavana päivänä toimeen tarttuminen voisi tuntua vielä surullisemmalta. Puuhailu kävi hyvin surutyöstä. Siivouksen jälkeen pidimme pienen muistotilaisuuden, söimme lettuja ja muistelimme yhteisiä hetkiä lemmikin kanssa. Lapsia tuntui lohduttavan ajatus siitä, että Vili oli elänyt hyvän, väkevän hamsterinelämän.

 

Vili olikin todellinen seikkailija, Kapteeni Kirkin ja Livingstonen hengenheimolainen. Se meni rohkeasti sinne minne yksikään hamsteri ei ollut vielä mennyt. Pidimme Viliä aika paljon vapaana, jolloin se vilisteli ympäri huonetta ja tutki ja haisteli viiksikarvat väristen kaikkea mitä sen eteen tuli. Piilotimme eri puolille herkkupaloja, jotka se innokkaasti varastoi poskipusseihinsa ja vei pesämökkiinsä. Toisinaan se keräsi varastoja pesäänsä niin ahneesti, ettei ollut itse mahtua sekaan. Se kiipeili lelulaatikoihin, kolisteli legolaatikossa, ja aina silloin tällöin ajoi itsensä johonkin pulaan josta se pelastettiin mittavan operaation avulla.

 

Eräänkin kerran Vili oli löytänyt seinästä pienenpienen rakosen, josta se oli päässyt tunkeutumaan seinän sisällä olevaan tilaan. Se ehti olla kateissa kokonaisen päivän ennen kuin havaitsimme tilanteen. Se oli yleensä karkumatkoillaan hiljainen ja varovainen kuin hyvin koulutettu ninjasoturi. Sillä kertaa se oli tuudittautunut petolliseen turvallisuuden tunteeseen piilopaikassaan ja olosuhteet kääntyivät sitä vastaan. Vili erehtyi nimittäin rapistelemaan kuuluvasti juuri kun olimme sitä etsiessämme jähmettyneet paikoillemme kuulostelemaan. Saadaksemme pitävät todisteet sen läsnäolosta laajensimme seinässä olevaa rakoa ja työnsimme kameran sen pimeään piilopaikkaan. Kuvassa näkyi ärsyyntyneen näköinen olento, joka oli tehnyt villasukasta itselleen mukavan pesän. Ruokavarastoksi se oli tuonut häkistä maapähkinöitä ja auringonkukansiemeniä, joista osan se oli jo ehtinyt kuoria ja syödä. Se vastusti pelastustoimia raivokkaasti, joten jouduimme irrottamaan seinästä palan lastulevyä saadaksemme sen ulos.

 

Häkkiin palautuksensa jälkeen se murjotti pari päivää pesämökissään ja poistui sieltä vain hakeakseen herkkupalat ruokakupistaan ja käydäkseen vessassa. Aivan, sillä oli hiekkalaatikko, jossa se kävi tarpeillaan samaan tapaan kuin kissat.

 

Outoa miten persoonalliseen pikkueläimeen voikin kiintyä. Vili oli yökyöpeli niin kuin minäkin. Se kolisteli omissa puuhissaan ja minä omissani. Kävin välillä juttelemassa sille ja se tuli aina uteliaana kurkistelemaan minua. Olen varma, että se oppi tuntemaan ääneni ja sietämään hajuani, jota se ilmeisesti piti hyvin pahana. Hamsterit eivät pidä parfyymeistä ja ihovoiteiden hajusteista. Pääsin mitä ilmeisimmin sen kiihkeään sydämeen niin kuin miehen sydämeen voi päästä: vatsan kautta.