25.10.2006 - 18:50

Hänen aamunsa alkavat vihalla, kun hän katsoo peiliin ja näkee sen ihmisen miksi on tullut. Minkä tähden peili näyttää tuollaista naamaa, kun hän varsin hyvin tietää, että todellisuus on jotain aivan muuta? Jos hän koskettelee kasvojaan, hän tuntee sormissaan sileät posket eikä kurttuista pärstää, ja jos hän katsoo ympärilleen, hänen tuntee silmiensä sädehtivän ilosta eikä tuijottavan kateuden samentamina. Kun hän kietoo hiuksensa sykerölle, ne tuntuvat paksulta silkiltä eikä vanhalta ravistuneelta hamppuköydeltä.

Joka aamu hänen tekee mieli riuhtaista vessanpytyn kansi irti ja heittää peiliä sillä.

Elämä on ollut epäoikeudenmukainen hänelle. Hän olisi ansainnut parempaa. Hänellä olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin. Tähän hän haluaa uskoa. Jos hän uskoo riittävän lujasti, se varmaan toteutuu, tai ainakin on kuin se olisi totta. Hän voisi käyttäytyä niin kuin se olisi totta, eikä kukaan varmaan huomaisi, ainakaan heti. Jonkin aikaa ihmiset uskoisivat että kaikki on hänen elämässään kääntynyt parhain päin ja edennyt sillä tavalla kuin hän jo lapsena suunnitteli.

Pienestä asti hänelle on tehty selväksi, että hänen tehtävänään on onnistua. Häntä on muokattu, koulutettu ja kasvatettu tuota suurta tehtävää varten; hänen on ollut määrä tuottaa vanhemmilleen paitsi kunniaa myös runsaasti rahaa. Hyvän lapsen ensisijainen tavoite on turvata vanhempiensa tulevaisuus, äiti sanoi aina kun tuli tilaisuus. Hän oli vanhempiensa posliininukke, jota kuljetettiin tuttavien luona kuin näyttelyesinettä, ja hän osasi myös loputtomiin erilaisia temppuja, joita hänen vanhempansa alati houkuttelivat häntä julkisesti tekemään. Joskus ihmisten nauru satutti häntä, kun hän kasvoi niin suureksi että oppi huomaamaan sävyjä aikuisten käytöksessä. Mutta äiti käski hänen vain jatkaa, koska se koituisi kaikkien onneksi jossain vaiheessa.

Äiti ja isä lähettivät hänet toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Siitä hänelle aukesi taivas. Hän oli kuin niitylle vapaaksi päästetty varsa, hyppi, loikki ja seikkaili. Ja äiti ja isä eivät tienneet mitään. Erityisesti häntä kutkutti joskus viikonloppuisin kotona käydessään, kun hän tiesi tuoksuvansa edellisyön sopimattomalta käytökseltä, josta äidillä ja isällä ei ollut aavistustakaan. Hän nautti siitä kuinka äidin ja isän sieraimet värähtelivät heidän havaitessaan oudon hajun. Oli kerta kaikkiaan nautinnollista istua siveän näköisenä ja lemuta synniltä, ja tuntea nahoissaan äidin ja isän kiihkeä uteliaisuus ja kyvyttömyys kuitenkaan ottaa asiasta selkoa. Pian hän oppi mistä oli lopulta kyse: äiti ja isä pelkäsivät häntä. Se oli aivan uusi tunne hänelle, ja hyvin kiehtova.

Haju johti toiseen. Ja kolmanteen, neljänteen, viidenteen..... kunnes eräänä päivänä vapaus loppui.

Ja tässä hän on nyt, katsoo peiliin ja pitää kabareeta. Tuo naama on naamio ja naamio on todellisuus. Hän saa naamion näyttämään todellisuudelta kun oikein kovasti uskoo. Hän esittää itseään, ja hän itse on rooli sekin. Todellisuuksia on monessa kerroksessa hänen naamiossaan. Ei hän enää oikein erota niitä toisistaan, toisinaan ne takertuvat kiinni toisiinsa ja hänen ihoonsa, ja repeytyvät ja menevät sekaisin. Hän riisuu niitä kuoren kerrallaan pois sitä mukaa kuin tarvitaan. Yleisö viihtyy, yleisö pelkää. Yleisö nauttii hänen esityksestään niin kauan kuin on varmaa, ettei itse joudu samaan tilanteeseen.

 

17.10.2006 - 18:02

On tilanteita, jolloin rauhantahtoisinkin ihminen voi yllättää itsensä ajattelemasta väkivaltaisia ajatuksia. Riittävän epäoikeudenmukainen kohtelu herättää monen ihmisen primitiiviset, pimeät vaistot. Niillä ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa, ne ovat olemassa hengissä selviytymistä varten.

Mutta on keksitty moraali. Moraali estää ihmistä toimimasta vaistojensa ja viettiensä mukaan. Moraalia käytetään paljon väärin, ja se vasta väkivaltaista onkin.

Kuinka paljon ihmisen tulisi sitten kuitenkin mukisematta sietää huonoa kohtelua? Kuinka paljon pitää kyetä ottamaan vastaan ennen kuin voi oikeutetusti puolustautua, vaikka sitten hyökkäämällä? Mikä on määrä, missä menee raja?

On olemassa ihmisiä, jotka luottavat siihen, etteivät toiset kehtaa, tai uskalla, tai älyä puolustaa itseään. Nämä ihmiset toimivat eräänlaisen sumean käytöskoodin varassa. Käytöskoodi perustuu olettamukseen, että ihmisessä on sisäänrakennettu suodatin, joka estää häntä ryhtymästä kamppailemaan tai väittelemään idioottien kanssa. Nämä ihmiset hyökkäilevät muiden kimppuun milloin minkäkin kuvitellun tai tekosyyn nojalla, roikkuvat lahkeissa, tunkevat itseään muiden elämään. Soittelevat, lähettävät tekstiviestejä ja sähköposteja, lavertelevat ja juoruavat, tekevät kaikkensa jotta kiusanteon kohde osoittaisi tunteensa heitä kohtaan. Ja samalla uskovat olevansa turvassa, koska eihän kukaan täysjärkinen aikuinen voi ottaa itseensä jonkun idiootin puheista tai teoista. Oman maineensahan siinä pilaisi, ottamalla vakavasti ihmisen jota ei missään tapauksessa pidä ottaa vakavasti, etenkin jos tämä ei-vakavasti otettava ihminen on sukulainen tai jollain tavalla riippuvainen (jostain, jostakusta). Tällä tavoin terrorisointi voi jatkua vaikka vuosikymmeniä, kuten on monissa tapauksissa käynytkin.

Minkähän takia nämä ihmiset sitten niin kovasti janoavat tunteita kiusantekonsa kohteelta?

Jos järjellä ajattelee, niin jonkun inhokin tunteiden ei pitäisi olla kovin tärkeitä tai kiinnostavia. Päinvastoin, yleensä kai inhokit jätetään oman onnensa nojaan, eikä heihin kiinnitetä mitään huomiota. Heistä halutaan eroon. Mutta sitten tulevat nämä huomionkipeät ja jostain paitsi jääneet, jotka ovat valmiita uhraamaan runsaasti aikaa ja vaivaa aiheuttaakseen esimerkiksi haittaa jollekulle ja saadakseen tältä palautetta tekemästään haitasta. Ehkä kyse on pakkomielteestä. Huomionkipeällä ihmisellä on pakonomainen tarve olla vuorovaikutuksessa juuri niiden ihmisten kanssa jotka ovat vähiten kiinnostuneita tästä, tai jotka vähiten tuntevat yhteisyyttä tämän kanssa. He eivät siedä hylätyksi tulemisen tunnetta. Aika lähellä tätä tilannetta on varmaan esimerkiksi jonkun nuoren idoliaan kohtaan tuntema ihailu ja vastakaiun kaipuu. Jos ja kun nuori sitten kohtaa idolinsa, kenties kasvotusten, eikä tämä olekaan kovin kiinnostunut ihailijansa tunteista, nuoren sydän murskaantuu. Siinä kohtaa voi nuorelle tulla väkivaltaisia ajatuksia. Samoin voi käydä myös idolille, jos nuori sitten ryhtyy jahtaamaan tätä siinä toivossa että idoli muuttaisi käsitystään hänestä.

Valitettavasti vain on niin, että ketään ei voi pakottaa pitämään toisesta. Aina voi vangita kauniin perhosen purkkiin ja kateellisena ja samanaikaisesti voitonriemuisena katsella tämän lentelyä, mutta on turha odottaa, että perhonen rupeaisi pitämään vangitsijastaan.

09.10.2006 - 13:10

Olen toistaiseksi poistanut kommentointimahdollisuuden häiriköintivaaran takia.

Jos teillä arvoisat lukijani on minulle kuitenkin viestiä, lähettäkää sähköpostia. Osoite on tuossa vasemmalla ylänurkassa.

Kategoria: Yleinen
09.10.2006 - 10:02

Olipa kerran tyttö, jolla oli surullinen tarina. Hän oli sepittänyt sitä koko elämänsä ajan. Tarina oli saanut alkunsa aikana jona tyttö oli ollut hyvin onneton.

Eräänä kauniina mutta sateisena päivänä hän oli istunut kahvilassa ja surrut elämäänsä, miettinyt surullista tarinaansa. Joku mies, olemukseltaan isällinen ja huolehtiva, oli lähestynyt häntä ja kysynyt mikä hänen oli. Tyttö oli kertonut tarinansa ja saanut mieheltä osakseen runsaasti myötätuntoa. Olipa muutama ihminen suorastaan tullut lähemmäksi kuuntelemaan hänen tarinaansa. Kuulijoiden ilmeet olivat olleet täynnä kauhua ja tuskaa tytön puolesta, heidän eleensä olivat olleet hellät, kun he olivat kuuntelemiseen keskittyneinä tavoitelleet tytön käsiä silittääkseen niitä, lohduttaakseen häntä. Tyttö oli nauttinut joka hetkestä, ja oli innostunut sepittämään tarinaansa muutaman lisäjuonteen ihan vain uusien kuulijoiden tuottamasta ilosta.

Tyttö oli kertonut tarinansa ja lähtenyt sitten kahvilasta. Hän oli jättänyt jälkeensä hyvin järkyttyneen joukon. Tyttö oli palannut tekemään sitä mitä tavallisestikin teki, muttei saanut mielestään kahvilan tapahtumia. Ihmisten myötätunto oli tuntunut niin hyvältä, niin lääkitsevältä. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin katsonut häntä niin rehellisesti, eikä kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti. Koskaan aiemmin hän ei ollut saanut olla keskipisteenä niin pitkään. Eihän hän itse tarkkaan ottaen ollut ihan rehellinen, suurtakaan osaa tarinan tapahtumista ei ollut koskaan tapahtunut, vaan hän oli vain kuvitellut kaiken, mutta sitähän ei kukaan tiennyt. Kukaan muu kuin tyttö itse ei tiennyt tarinan koko kaarta, sen täyttä sisältöä. Eikä koko tarina ollut toki vielä valmistunut, ei tietenkään, vaan tarina eli ja muuttui joka hetki, jonka tyttö elämäänsä ja surullista tarinaansa eli.

Eräänä päivänä tyttö sai postin mukana varsin suuren laskun. Hänellä ei ollut missään tapauksessa rahaa maksaa laskua. Hän muisti kahvilan asiakkaiden ilmeet, ja sai mielestään hyvän ajatuksen - ei kovin rehellistä ajatusta, mutta ilmeisen tuottoisan. Hän tarvitsi rahaa, eikä ketään varmaan vahingoittaisi kovin paljon jos hän käyttäisi tarinaansa ansaitakseen muutaman roposen.

Niinpä tyttö lähti kaupungille ja asettui erääseen vilkasliikenteiseen kadunkulmaan. Hän laski hattunsa jalkoihinsa ja ryhtyi kertomaan tarinaansa suureen ääneen. Hän väritti yksityiskohtia ja lisäsi yhä uusia juonteita, kunnes tarinasta paisui melkoinen legenda. Pian muutamat ohikulkijat kiinnostuivat tytön puheista. Nuo muutamat houkuttelivat yhä uusia, eikä aikaakaan kun tytön ympärillä seisoi valtava joukko ihmisiä kuuntelemassa. Ihmiset kuuntelivat aikansa ja heittivät sitten kolikoita tytön hattuun. Rahaa kertyi sievoinen summa. Tyttö pani tämän kiitollisena merkille ja ajatteli, että hänen tarinansa täytyy olla paitsi koskettava myös hyvin uskottava. Eivät ihmiset muuten sen kuulemisesta niin paljon maksaisi. Niinpä hän kehitteli tarinaa yhä uudestaan kertoessaan sitä, ja sai sillä keinolla itselleen jatkuvasti lisää innostunutta yleisöä. Jotkut kävivät säännöllisesti aina ohi kulkiessaan heittämässä kolikoita, vaikkeivät olisi ehtineet kuuntelemaankaan. Surullisen tarinan käänteet olivat kerta kaikkiaan niin surullisia, että niistä saattoivat ulkopuolisetkin jo oudosti nauttia. Heidän teki mieli maksaa jos siitä tiedosta, että tyttö oli olemassa ja koki surullisia asioita.

Mutta eräänä päivänä kaikki muuttui. Ihmiset alkoivat kaikota. Tyttö hioi ja hioi tarinaansa, mutta se ei enää kiinnostanut ihmisiä. Tyttö kertoi tarinaa kovemmalla ja kovemmalla äänellä, mutta kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan päinvastoin, ihmiset kiihdyttivät vauhtiaan hänen kohdallaan. Tätä jatkui päiväkausia, viikkotolkulla. Lopulta, nälkäisenä ja väsyneenä, tyttö pysäytti väkisin yhden ohikulkijan ja kysyi tältä mitä oli tapahtunut. Miksei surullinen tarina enää kiinnostanut ihmisiä. Ohikulkija vääntelehti vaivautuneena tytön luisevien käsien otteessa. Viimein hän puuskahti: "Tarinasi on ruvennut toistamaan itseään." "Toistamaan itseään?", tyttö hämmästeli. "Niin", ohikulkija sanoi. "Etkö ole huomannut, että olet ruvennut kertomaan samaa tarinaa uudelleen. Ihmiset eivät jaksa kuunnella samaa tarinaa monta kertaa peräkkäin". Ohikulkija riistäytyi vapaaksi ja jatkoi matkaansa, huudahtaen olkansa yli: "Tai ainakaan eivät suostu maksamaan siitä!"

 

 

08.10.2006 - 20:22

Kurkkuani on kuristanut viime aikoina. Äsken, löylyssä istuessani, tajusin mistä se johtuu.

Blogini on jonkin aikaa ollut salasanalla suojattu. Olen joutunut eräiden ihmisten kiusaamisen, kiristyksen ja häirinnän kohteeksi kirjoitusteni takia. Kiusaaminen on jatkunut tosiasiallisesti ja tosielämässä jo pitkään, aiheena on ollut milloin mikäkin syy, ja olen jokseenkin väsynyt siihen. En enää aio sietää sitä. 

Olen pysytellyt erossa näistä ihmisistä aivan tietoisesti ja kaikin tavoin, en ole ottanut yhteyttä enkä millään tavalla pyrkinyt provosoimaan heitä. Silti he ovat jatkuvasti lähettäneet minulle erilaisia viestejään, yrittäneet haastaa minua milloin mihinkin omituiseen "oikeudenkäyntiinsä". Ovikelloani on öisin soiteltu, ja olen saanut mitä kummallisimpia tekstiviestejä.

Siksi suojauduin joksikin aikaa salasanan taakse. Bloginihan on, kuten te säännölliset lukijani tiedätte, kokoelma kirjoituksia, joita tarvitsen kirjoittamisen opinnoissani, siksi ajattelin että minun on varjeltava se vahingoittamisyrityksiltä. Oli ja on yhä varsin todennäköistä, että nuo kiusaajani ryhtyvät terrorisoimaan kirjoituksiani tavalla taikka toisella.

Puoli tuntia sitten yhtäkkiä oivalsin, että sitähän juuri nuo tyypit tahtovat: he tahtovat vaientaa minut, päättää puolestani mitä, missä, miksi ja milloin kirjoitan. He tahtovat, että vapisen pelosta joka kerta kun asetun tietokoneen ääreen ja ryhdyn purkamaan ajatuksiani ruudulle. He tahtovat, että ajattelen heitä joka kerta kun kirjoitan jotakin, että pelkään heidän reaktioitaan, heidän "vastaiskujaan".

En enää aio pelätä. Tämä blogi on dokumentti eräästä kirjoitusprosessista. Prosessiin kuuluvat myös häiriötekijät - valitettavasti. Jatkamalla sitkeästi blogini kirjoittamista häiriötekijöistä huolimatta kirjoitan samalla oman kirjoittajaminäni historiaan erään kirjoittajanurani vaikeimmista ajoista. Säilyköön se jälkipolville näiden sivujen välityksellä.

Jumalauta!

Heillä ei ole mitään oikeutta päättää näistä asioista puolestani.

Kirjoitan juuri niistä aiheista kuin haluan, missä, miksi ja milloin haluan. Hakekoot kiusaajani huomiota jostain muualta. Minä en heidän uhkailujaan enää kuuntele. Aion hengittää taas vapaasti. Piste.

 

Lisäys: poistin tuon blogilistan, jotta häirikköni eivät pääsisi ainakaan tätä kautta terrorisoimaan kanssabloggailijoita.