16.01.2006 - 11:10

Minullako? Miten kukaan näin tavallinen voisi muka olla omituinen?

Hani haastoi minut paljastamaan viisi omituisinta tapaani. Pikaisen mietinnän tulos:

1. Omituinen höpötys

Puhun itsekseni. Maistelen sanoja ja mietin kaikenlaisia juttujani ja tekemisiäni höpisemällä niistä puoliääneen. Tapani on herättänyt niin paljon ärtymystä läheisissä että pyrin harrastamaan sitä vain yksin ollessani. Hämillisiä tilanteita on syntynyt julkisissa liikennevälineissä, joissa matkustamiseen käyttämäni ajan aivoni ilmeisesti tulkitsevat yksin olemiseksi.

2. Omituinen tapa syödä minttutäytelakritsia

Eräs tekemisiäni runsaasti tarkkaileva henkilö jaksaa aina huomautella tavastani syödä minttutäytelakritsia siten, että ensin kuorin minttutäytteen ympäriltä lakritsin, jonka sitten imeksin ohueksi ja pureksin vasta vähän ennen kuin se hajoaa suussani, jonka jälkeen syön itse minttutäytteen. Tarkkailija oli tulla hulluksi viime kesänä kun ostin risteilyltä ison pussillisen täytelakritsia, vaikka täytteenäkin oli sitruunaa eikä minttua.

3. Omituinen hortoilu heti  herättyäni

Tekemisiäni runsaasti tarkkailevat henkilöt osaavat jo varoa sitä hetkeä kun herään aamuisin. Kun viimein vääntäydyn sängystä ylös, hortoilen ensin puolisokeana ja -turtana ympäriinsä. Etenen kuin juna ja törmään kaikkiin vieraisiin esineisiin. Kukaan ei tiedä mitä hyötyä tästä hortoilusta on, mutta en osaa tehdä mitään aamutoimia ellen ensin käy jokaisessa kotini huoneessa.

4. Omituinen tapa katsoa televisio-ohjelmat aina alusta loppuun

Edellisessä kirjoituksessani kerroin jättäneeni dekkarin lukemisen kesken. Sellaista tapahtuu äärimmäisen harvoin, mutta vielä harvemmin jätän kerran aloittamani televisio-ohjelman kesken. Minun on kerta kaikkiaan nähtävä miten siinä käy, olipa kyseessä miten pöljä ohjelma tahansa. Olen joutunut jopa katsomaan torstai-illan törkyohjelmia erään ovelan henkilön käytettyä hyväkseen tätä taipumustani.

5. Omituinen loiskuttelu suihkussa

Minulla on kuulemma tapana suihkussa ollessani läiskytellä ja loiskutella vettä hyvin äänekkäästi. Eräiden havaintojen mukaan kuulostaa siltä kuin suihkussa olisi lauma hylkeitä tai muita räpyläeläimiä. Havainnoitsijat ovat kuitenkin erehtyneet. Hylkeiltä olen lainannut korkeintaan lauluääneni. Räpylät ovat omat.

15.01.2006 - 18:11

Siivoskelin tässä päivänä muutamana ja löysin sohvan takaa kirjan, jonkun dekkarin joka jäi minulta aikanaan kesken. Sen päällä oli paksu pölykerros ja sen kannet olivat repeilleet. En kuitenkaan muista kyllästyneeni kirjaan niin voimallisesti että olisin viskannut sen sohvan taakse. Liekö sitten ollut lasinalustana, jalkatukena tai lasten leikeissä virkaatekevänä tiiliskivenä ja pudonnut käyttäjältään eikä käyttäjä ollut sitten viitsinyt kaivaa sitä sohvan takaa esiin vaan ottanut hyllystä uuden dekkarin.

Ehei, ei minulla ole mitään dekkareita vastaan. Ne vain sattuvat olemaan hyllyssä kaikkein lähimpänä sohvaa.

Löytöni sai minut kuitenkin mietteliääksi. Olen mielestäni aina kunnioittanut kirjoja. Ne ovat enemmän kuin esineitä. Yhteen kirjaan on kirjoitettu palanen yhden oikean ihmisen sielunelämää ja jopa kymmenien kuvitteellisten ihmisten ainutkertainen maailma, totta ja valhetta, faktaa ja fiktiota. Ei kuvitteellistakaan historiaa pidä väheksyä osana maailmankaikkeuden sitä ulottuvuutta, johon jokaisella meistä on pääsy ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen, kieleen, uskontoon ja ihonväriin katsomatta. Mielikuvitus on peruuttamaton perusoikeus.

Kirjoja on siis syytä kohdella asiallisesti ja niiden arvon vaatimalla tavalla, olivatpa ne kirjalliselta laadultaan mitä tahansa.

En siis voinut olla murhemielin miettimättä tuon kotonani kaltoin kohdelluksi joutuneen kirjan kohtaloa.

Sen idea on joskus juolahtanut kirjoittajansa mieleen, ja kirjoittaja on ryhtynyt kasvattamaan kirjansa siementä mielensä hedelmällisessä maaperässä. Siemen saattanut viedä kirjoittajan huomion sataprosenttisesti, koko hänen elämänsä on pyörinyt  muutamien keskeneräisten ja runsaasta selailusta nuhraantuneiden sivujen ympärillä.  Siemenestä on vähitellen tai miksei muutaman maanisen kirjoitusrupeaman seurauksena kasvanut käsikirjoitus, jonka kirjoittaja on lähettänyt suurin toivein kustantajalle. Kustantaja on lukenut käsikirjoituksen ja päättänyt julkaista sen. Käsikirjoituksesta on toimitettu kirja, johon on suunniteltu kansi. Käsikirjoituksesta on tullut kirja, teos. Kirjoittajasta on tullut kirjailija. Sitä hän on voinut juhlia päivätolkulla kaikkein läheisimpien ystäviensä kanssa.

Painotuore kirja on kuljetettu kirjakauppoihin. Kirjailija on mitä ilmeisimmin hiipinyt salaa, kenties tuntemattomaksi naamioituneena, ihailemaan kaupan hyllyllä omaa kirjaansa, sen kansien hienoa kiiltoa ja tekstisivujen puhtautta. Hän on ehkä nuuskinut painotuotteensa kirpeänsuloista tuoksua ja tallettanut sen muistiinsa. Hän on jopa vähän aikaa viivytellyt myymälässä ja seuraillut asiakkaita. Pysähtyykö joku asiakas kirjan kohdalle, tarttuuko siihen, selaileeko, lukeeko kappaleen sieltä täältä, ottaako viimein kirjan tukevasti kämmentensä väliin ja käveleekö kassalle. Kirja on puolestaan aloitellut julkista elämäänsä yhtenä muiden joukossa, pyrkien erottumaan toisista ja jäämään mahdollisimman monien mieleen, kenties muuttamaan ihmiskuntaa, tai edes ihmisten käsitystä ihmiskunnasta. Sillä on ollut rajattomasti mahdollisuuksia.

Jossain vaiheessa joku tuttavani on mennyt kirjakauppaan ja ostanut yhden kappaleen kirjailijan teosta. Kirja on saattanut jo olla alennusmyynnissä. Hän on ehkä vienyt kirjan kotiinsa ja lukenut ja todennut ettei pidä kirjasta, sen juonesta, tapahtumista tai henkilöhahmoista, ja päättänyt antaa kirjan minulle. Jos syntymäpäiväni tai jokin muu sopiva tekosyy on ollut käsillä, hän on saattanut ostaa kirjan minua varten. Joka tapauksessa kirja on päätynyt lahjapaperiin käärittynä minun käsiini. Olen avannut paketin, katsonut kirjan nimen ja kiittänyt lahjan antajaa. Sitten olen työntänyt kirjan siihen hyllyyn, joka on lähimpänä sohvaa.

Jossain vaiheessa olen ottanut kirjan hyllystä ja ryhtynyt lukemaan sitä. En ole ehkä pitänyt juonesta, tapahtumista tai henkilöhahmoista. Olen kenties suunnitellut keskeyttäväni lukemisen siltä erää,  jonakin toisena ajankohtana mielentilani olisi luultavasti juuri oikea tällaisen dekkarin lukemiselle.

Kirja on saattanut jäädä olohuoneen pöydälle tai sohvalle lojumaan, josta sitä on siirrelty milloin mihinkin pois tieltä. Kukaan ei ole syystä tai toisesta pannut sitä takaisin hyllyyn. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä se on viimein pudonnut lattialle sohvan taakse ja unohtunut  sinne villakoirien ynnä muiden sohvan takana lymyilevien hylättyjen ja unohdettujen esineiden sekaan. Minäkään en ole uhrannut sille sen vertaa ajatusta että olisin pelastanut sen ennen kuin se likaantuisi eikä sitä voisi enää edes antaa jollekulle lahjaksi.

 

13.01.2006 - 10:20

Runsas liikunta ilmeisesti lisää aistiherkkyyttä. Olen ollut havaitsevinani, että sekä maku-, haju- että tuntoaistini ovat tulleet tarkemmiksi.

Maku- ja hajuaistin osalta tämä teeskennelty tupakanvastaisuuteni voi vaikuttaa. Olen tosin tullut toimeen vähillä sauhuilla jo alun kolmatta vuotta. Kuitenkin vasta nyt, lisättyäni juoksuharjoitteluni määrää, olen huomannut aistivani sekä maut että hajut voimakkaammin kuin ennen. Tuntoaistin herkistyminen puolestaan realisoituu parhaiten hyvin yksityisissä ja sensitiivisissä tilanteissa, joita en kehtaa ryhtyä tarkemmin kuvailemaan. Ne liittyvät rakkauselämään.

Yhdistän aistiherkkyyden liikuntaan siksi, että tietääkseni kohtuullinen ruumiillinen rasitus virkistää aivotoimintaa aistien alueella. Aineenvaihdunta vilkastuu, verenkierto paranee, hermosto herää eloon. Kun kehoa käytetään paljon, se käy aiempaa kovemmilla kierroksilla myös lepotilassa. Keho säätelee energiantuotantoaan ja -kulutustaan, aivot ovat valppaina rekisteröimään olosuhteiden muutoksia. Aistien kauttahan ihminen havaintojaan tekee, vaistoaa vaarat ja riskit sekä myös kaiken hyvän ja kauniin. Reaktionopeus paranee kun keho on alati valmiustilassa.

Hajuaistin kohentuminen ei ole pelkästään miellyttävää. Eilen bussissa viereeni istahti ihminen, joka ei ilmeisesti ollut pessyt itseään aikapäiviin. Äitinä, kotitalous- ja puutarhatöitä vuosia tehneenä ja maailman perukoita kolunneena ihmisenä en ole mielestäni ihan nirppanokka, mutta täytyy myöntää että teki pahaa. Olen myös huomannut, että käännyn pois markettien juusto- ja lihatiskien luota varsin pian tarjonnan tarkastettuani. En voi enää lähteä lenkille pesemättömissä kamppeissa. Omat hajut kuvottavat. Eli yleisesti ottaen yökötyskynnykseni tuntuu madaltuneen nopeammin kun aerobinen kynnykseni on kohonnut.

Toisaalta kaikki ihanat kukkaistuoksut, haju- ja partavesien sekä mausteiden, ruoan ja leivonnaisten aromit, namusten ja makeiden herkkujen tuoksut houkuttelevat kahta enemmän. Olen nimittäin aina hiukan nälkäinen tai muuten vain joku ihmeen haku päällä. Tällä liikunnan määrällä voisin syödä mitä lystään lihomatta, mutta minun on muista syistä oltava hyvin varovainen rasvojen suhteen, joten aika moni herkku jää automaattisesti pois ruokavaliostani. Sen sijaan kulutan kunnioitettavia määriä kalaa, broileria, kalkkunaa, riisiä, pastaa, vihanneksia, hedelmiä, perunaa ja viljatuotteita. Mausteiden ja näppärien reseptien avulla näistä aineksista on mahdollista taikoa aivan kelvollisia gourmet-annoksia.

Tuntoaistin herkistyminen voi myös johtua rasvaprosentin pienenemisestä. Kosketukset ja osumat tuntuvat paremmin jos ihon alla ei ole paksua panssaria. Haittapuolina voisin mainita, etten enää voi käyttää villavaatteita. Ne kutittavat ja raapivat jollei neuleen ja ihon välissä ole puuvillaista suoran kontaktin estävää kerrosta. Myös lämpötilaerot tuntuvat selvästi. Huomaan heti, jos untuvatakin alla jää jokin kohta alttiiksi pakkasilmalle tai jos paita repsottaa housujen kauluksen alta. Viimeksi olen ollut yhtä kylmänarka ja -tarkka joskus pikkulapsena. Saumat ja huonosti istuvat vaatteet häiritsevät.

Kirjoittamisen kannalta aistien herkistymisestä on ainoastaan hyötyä. Voin joissain tapauksissa  kuvitella miltä jokin entuudestaan vieras aine tai pinta maistuu, tuoksuu tai tuntuu. Voin myös mielikuvitukseni avulla aistia henkilöhahmojeni kivun tai nautinnon. Parhaimmillaan on kuin meillä olisi yhteinen iho.

Läheisten tuska tuntuu pahalta. Lapseni sai joululoman mökkireissullaan kämmeneensä kohtuullisen kokoisen palohaavan. Nyt, kun päivittäin vaihdan siihen siteet, koen hänen tuskansa joka kerta uudelleen.

Jatkuva veitsenterällä eläminen käy kieltämättä voimille. Kipu voi milloin tahansa muuttua nautinnoksi ja päinvastoin. Kieltä hyväilevä maku voi ruveta iljettämään, sulotuoksu muuntua löyhkäksi. Elämä oli aiemmin paljon yksinkertaisempaa.  

 

 

12.01.2006 - 09:38

Paljastelu riittää nyt. Palataan vakavaan bisnekseen.

Olen viettänyt kolme peräkkäistä iltayötä käsikirjoitukseni kimpussa aiemmin kuvaamaani metodia käyttäen. Ihmeekseni metodi on jopa toiminut. Olen työstänyt viitisenkymmentä sivua tekstiä. Tekstihän on jo kertaalleen (oikeastaan pariin kertaan) kirjoitettu, meneillään on hiomisvaihe, eli kaikkein hitain, työläin ja vahvimpia perslihaksia vaativa vaihe. Lisäksi tarkoitus on puuttua sisältöön, tematiikkaan ynnä muuhun sen mukaan mitä blogissani olen aiemmin pohtinut.

Kirjoittajaminästä ei ole kuulunut pihaustakaan. Liekö suuttunut ja ottanut loparit. Olisi sentään voinut aikeistaan kertoa. Susu tuossa jo ehti arvella, että on varmaan tarkoituskin että kirjoittajaminä välillä pysyy hiljaa ja antaa minäminän tehdä kustannustoimittajan duuninsa rauhassa loppuun asti. Vaikea uskoa että kirjoittajaminä voisi olla noin tilannetajuinen, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kirjoittajaminä on aika merkillinen, arvaamaton kapistus. Se on luultavimmin istunut olkapäälläni pieneksi pölynhiukkaseksi muuntautuneena ja seuraillut kirjoitustyön etenemistä. Sen on täytynyt olla vaikeata pysytellä hiljaa.

Toinen henkien taistelu on käyty luonnollisen laiskuuteni sekä ajoittaisen velvollisuudentuntoisuuteni välillä. Tilannetta on pahentanut oraalle ehtinyt flunssa, joka on pakottanut painamaan pääni pikemminkin petiä kuin konetta kohti. Pajunvitsamaista, tai edes kuparinkaltaista sitkeyttä minussa ei ole. Jos olo tästä olennaisesti huononee, laiskuus vetäköön pidemmän korren.  

Näihin monimutkaisiin kielikuviin päätän tämänkertaisen tilannekatsaukseni.

11.01.2006 - 09:10

Itsensäpaljastelu jatkuu.

Olen aikaisemmin maininnut lapseni kerran kysyneen minulta mitä pelkään eniten. En osannut vastata hänelle. Nyt osaisin. Nyt nimittäin tiedän mitä pelkään kaikkein eniten tässä maailmassa. En kuitenkaan aio vastata lapselleni, koska hän on liian nuori ymmärtämään tätä pelkoani. Te saatte kärsiä hänen sijastaan, arvoisat lukijani.

On olemassa ihmisiä joiden seurassa tunnen itseni jonkinlaiseksi tarzaniksi, viidakon kummajaiseksi. En fyysisen suorituskyvyn kannalta, enkä aina ihan psyykkisenkään, vaan lähtökohtien erilaisuuden vuoksi. Juuri viimeksi mainittu seikka herättää minussa tavattomasti pelkoa. Lähtökohtiaan kun ei voi muuttaa. Minua ei kai sitten ole kasvatettu keski-ikäiseksi naiseksi. On ehkä toivottu etten elä niin pitkään, tai jotain.

Apinat kasvattivat Tarzanin. Kun hän viimein kohtasi lajitovereitaan, hän ei tuntenut kuuluvansa heihin vaan apinoihin. Hänellä oli apinan tavat ja apinan mieli. Sydämessään hän oli kuitenkin ihminen, mies. Mutta häneen jäi hiukan myös apinaa.

Minäkin tiedostan olevani ihminen, nainen. Tunnen itseni naiseksi. Tiedostan myös olevani keski-ikäinen. En tosin tunne itseäni keski-ikäiseksi, vaan sen ikäiseksi kuin olen. Keski-ikäinen on kuitenkin se nimitys jota ikäisistäni käytetään. Hyväksyn sen vaikeuksitta. Olen niinikään mielestäni aikuinen. Elän aikuista elämää, käyn töissä, opiskelen vähäsen, kasvatan lapsia, maksan veroja ja laskuja, huolehdin puutarhasta, rakastelen mieheni kanssa, en haihattele enempää kuin mitä lenkkipoluillani ja tietokoneen ääressä ehdin haihattelemaan. Täytän toisten tarpeita niin hyvin ja yritän häivyttää omiani niin paljon kuin mahdollista. Yritän olla lainkuuliainen kansalainen, kelvollinen esikuva lapsilleni ja vaimo miehelleni. Huolehdin ulkonäöstäni aina kun ehdin ja muistan, kuulun nimittäin heihin jotka uskovat hyvän perustuksen olevan kestävän rakennuksen salaisuus. Okei, olen toisinaan aavistuksen homssuinen. Asia korjaantuu heti kun on taas aikaa nukkua tarpeeksi. Lupaan ja vannon.

Mistähän sitten johtuu, että joudun lähes paniikin valtaan kohdatessani ikäisiäni naisia? 

Minusta tuntuu kuin minulla olisi yhtä paljon sanottavaa heille kuin Tarzanilla oli aarteenmetsästäjille. Tuntuu kuin eläisin aivan eri maailmassa kuin nämä päällisin puolin aivan kaltaiseni ihmiset. Hämmennyn ehkä juuri siitä, kuinka toiset aina tuntuvat tietävän mitä on milloinkin tehtävä, minkälainen kenenkin tulee olla. Erityisen tarkkaan jotkut tuntuvat tietävän minkälainen minun tulee olla. Tunnustan, että aika usein katoan paikalta siinä vaiheessa kun joudun äidillisten tai muuten vain hyvää tarkoittavien neuvojen kohteeksi. Saatan vastata tahattoman (vain äärimmäisen harvoin tahallisen) nenäkkäästi ja aiheuttaa närkästystä. Jaan neuvoja myös itse toisinaan, mutten koskaan keski-ikäisille naisille. Minusta he osaavat hoitaa asiansa mieleisellään tavalla ilman minun neuvojanikin.

Pyrin aina tekemään omatuntoni mukaan. Olen elänyt ehkä liikaakin vaistojen varassa. Jos olisin tehnyt toisin, urakehitykseni olisi saattanut olla tyystin toisenlainen, asuisin toisenlaisessa asunnossa ja minulla saattaisi jopa olla enemmän omaisuutta hallinnassani. Jos olisin osannut vaatia saman kuin monet kaltaiseni naiset, olisin ehkä saanut sen mikä minulle kuuluu. En tosin tiedä mitä minulle kuuluu enkä miksi se kuuluisi juuri minulle, mutta näin vain taitaa olla, koska niin monet saavat sen mitä heille kuuluu jos osaavat vaatia. Aikuiset tietävät tämän asian. Minä olen aikuinen mutten tiedä. Olen tosin aika sulavasti tietävinäni, osittain olosuhteiden pakosta.

Yleensä kohtaamiseni keski-ikäisten naisten kanssa sujuvat aivan normaalisti siihen saakka kunnes avaan suuni. Minun ei todennäköisesti pitäisi kertoa mitään itsestäni. Mielipiteeni aiheuttavat lähes poikkeuksetta hämmennystä, olipa kyse ruoanlaitosta, siivoamisesta, politiikasta tai lastenkasvatuksesta, mistä tahansa. Harrastukseni herättävät aluksi uteliaisuutta, mutta jos ryhdyn  kertomaan niistä tarkemmin, huomaan pian puhuvani itsekseni. Toiset ovat hiljaa hivuttautuneet ulos keskustelusta. Se mitä teen tai haluaisin tehdä on toisten keski-ikäisten naisten mielestä kai sitten tylsää.

Eräs virheeni voi tietenkin olla se, etten oikeasti päivittäin kaipaa lajitovereideni seuraa, vaikka minun ehkä odotetaan kaipaavan. Naiset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja turvallisuushakuisia. He hakevat turvaa toisistaan ja miehistään. Minä en taida olla sosiaalinen enkä turvallisuushakuinen. Ehkä tämä puute paistaa minusta liian räikeästi. En vain ole voinut unohtaa lapsuuden ajan seikkailunhaluani. Kaipaan järjettömyyttä ja tulosvastuuttomuutta kaiken tämän puurtamisen keskelle. Kaipaan tilanteiden haltuunottoa, tunnetta, että hallitsen elämääni itse. Tänä päivänä olen taloudellisesti riippuvainen eräistä ihmisistä, ja tunnen suurta ahdistusta sen vuoksi.  

En kuitenkaan tahdo katkeroitua enkä rakentaa kutreilleni marttyyrin kruunua asettamalla itselleni tai toisille vaatimuksia joita he eivät kuitenkaan tahdo osaltaan, vuokseni tai puolestani täyttää. Yleisesti naisten kai odotetaan olevan näitä perheiden ja muiden yhteisöjen tukipilareita, jotka pitävät suhteet kunnossa ja aluksen reitillä, panevat itsensä peliin ja jaksavat vuodesta toiseen odottaa ja pettyä, ja sitten taas odottaa ja pettyä, ja sitten, jos kerrankin jokin odotettu asia toteutuu, olla siitä loputtoman iloisia ja kiitollisia. Onko tämä vahvuutta vai tyhmyyttä, jokainen päättäköön itse.

Luin hiljattain eräästä naispuolisesta kuvataiteilijasta, joka pitää kuparia naisellisena materiaalina siitä syystä, että kupari taipuu mihin tahansa muotoihin ja palautuu silti hämmästyttävän hyvin ennalleen. Jos naisen todella odotetaan olevan kuin kuparia, en sitten taida olla nainen. Minä olen haavoittuvainen ja rajallinen, kestän runsaasti vääntöä mutta katkean riittävän kovan paineen alla. Joskus lopullisesti.

Minusta on suoraan sanoen helpompaa olla odottamatta mitään, ja sitten yllättyä jos jotain kuitenkin ilmaantuu eteeni. Aika usein voin jopa sanoa näin käyneen. Mutta kyse on kai sitten elämänarvoista, ja miksei myös elämänlaadusta. Yhden roska on toisen aarre - myös viidakossa.

10.01.2006 - 09:33

Julkisissa liikennevälineissä matkustaminen on vaarallista. Ihminen voi niissä istuessaan ja aikaa viettäessään havaita persoonassaan uusia tai uudenlaisia, ehkä unohdettuja, toisinaan jopa epätoivottavia piirteitä.

Tänä aamuna metrossa istahdin vapaalle paikalle mahdollisimman lähelle ovea. Olin bussimatkalla uneksinut kirjoitustyöstäni, ikuisesta painajaisestani, ja päämiehestäni, suloisesta vainoajastani. Erityisen yksityiskohtaisesti olin uneksinut päämieheni rakkauselämästä, pohtinut otteita ja asentoja, tarinani päättymättömyyttä. Uneksinta oli keskeytynyt siksi aikaa kun säntäsin bussipysäkiltä metroasemalle. Metrossa olisi taas muutama minuutti aikaa keskittyä olennaisimpiin kohtiin.

Siinä huikaisevan oranssissa ympäristössä annoin katseeni harhailla. Metromatkustajat keskittyvät tavallisesti uutislehtiinsä tai kännyköihinsä tai käsilaukkujensa sisältöön, mutta minä tirkistelen kanssamatkustajia. Olen kehittänyt erityisen vakoilutekniikan, jossa ei tarvita fyysisiä eikä ulkoisia apuvälineitä. Katseella pyyhkäistään kohdetta useita kertoja peräkkäin ja joka kerta napataan kohteesta uusia kuvia, jotka järjestellään sielun leikepöydälle tarkasteltavaksi.

Tällä kertaa tein pahan virheen: pysähdyin tarkastelemaan erään poikkeuksellisen komean miehen olemusta. Suorastaan tuijotin häntä. Luultavasti suuni oli loksahtanut auki ja kieleni roikkui ulkona - mies oli uskomattoman kiehtova olento, ei kaunis, mutta sopivasti karhea, hyvin aistikas. En tahdo kuvailla tarkemmin. Kunnioitan kohtaamaani tuntematonta, jota nyt käytän itsekeskeisessä tekstissäni häikäilemättömästi hyväkseni. Tunnustan tosin, että ohikiitävän hetken mietin miltä hänen ihonsa tuntuisi (viitaten erääseen aiempaan kirjoitukseeni! En minä nyt aivan seonnut vielä ole). Hän lueskeli kirjaa. En saanut selvää kirjan nimestä.

Siis vain tuijotin miestä, arvatenkin kykenemättä hallitsemaan ilmeitäni. Kuten arvata saattaa, mies yhtäkkiä kohotti katseensa ja näki minut. Uskon hänen nähneen minut. Ei hän muuten olisi niin huvittuneesti/salaperäisesti/säälivästi/rohkaisevasti/kauhun vallassa armoa anovasti hymyillyt. Jokin kimalsi hänen kasvoissaan, tai voi olla että se oli kultainen häivähdys hänen korvanlehdessään tai hiuksissaan. Ehkä hänen silmänsä hohtivat outoa valoa? Tai hampaansa. Ne olivat valkoiset. Hän oli niin täydellisen terve ja huokui sisäistä rauhaa. Siksi varmaan kiinnitin huomioni häneen. Oma oloni oli nimittäin lievästi sanoen räjähtänyt. Pari yötä on mennyt huonoilla unilla. Ihastukseeni on täytynyt toisin sanoen sisältyä paitsi intohimoa myös hiven kateutta.

Refleksini ovat onneksi nopeat, väsyneenäkin. Käänsin pääni pois. Jos kaikki olisi toisin, olisin voinut käyttää erästä toista vastaavia tilanteita varten kehittämääni tekniikkaa, eli olisin kylmän rauhallisesti etäännyttänyt katsettani sulavasti siten, että olisin näyttänyt tuijottavan jotakin kohteen takana olevaa... no sama se. Näitä vahinkoja sattuu silloin tällöin. Yleensä selviän tilanteesta kunniallisesti, mutta nyt sattui pahin mahdollinen. Miehen suoran katseen edessä hämmennyin niin että menetin konseptini totaalisesti. Etsin käsiäni, jalkojani, kattoa, lattiaa ja lopulta lukitsin katseeni raahautumaan pitkin ikkunan takana kiitävää tunnelinseinää. Pimeydessä kirskui, kipinöitä sinkoili. Puristin käsilaukkua rintaani vasten, sydämeni hakkasi. Vaistosin miehen yhä tarkkailevan minua. Laskin häpeälleni sekunteja.

Juna saapui määräasemalle. Jäykin jaloin nousin paikaltani, kiiruhdin ovelle ja astuin ulos junasta. Rupesin kävelemään junan menosuuntaan kohti rullaportaita. Juna lähti liikkeelle ja ehdin nähdä miehen vielä kerran vaunun ikkunasta. Hän oli kaikessa rauhassa keskittynyt kirjaansa.

09.01.2006 - 09:42

Kirjoittajaminäni on kadonnut reissuilleen. Olen ottanut tekstini esiin useita kertoja, tuijottanut sitä jonkin aikaa, odottanut jotain tapahtuvaksi mutta joutunut taas hautaamaan raakileen koneen uumeniin kypsymään. En pääse yksin eteenpäin. Olen liian järkevä, tullut liian järkeväksi. Ehkä bloggaaminen on ollut minulle pahasta? Ei sentään. Mutta voi, miten kaipaan kirjoittajaminän suuruudenhulluja ideoita ja häikäilemätöntä hävyttömyyttä.

Olen pakon edessä tehnyt radikaalin päätöksen. Minäminä kirjoittaa ja korjailee omin avuin tekstiä joka päivä kaksi tuntia välittämättä tippaakaan siitä minkätasoista tekstiä saa ruutuun. Eiköhän kirjoittajaminä väkivaltaisen päätökseni myötä pian palaa takaisin havahduttuaan siihen että olen aikeissa turmella sen suurella työllä ja vaivalla suurin piirtein kilon kimpaleista yhteen kursiman kompleksisen kokonaisuuden, jota meillä oli villeissä haaveissamme tapana nimittää taiteeksi. Ei miksikään maailmanluokan taiteeksi, mutta ihan kelvolliseksi ajanvietteeksi jokaiselle joka on kyllästynyt tai eksynyt totiseen tosielämäänsä.

Vuosituhannen alkuvuosina tulin kirjoittaneeksi läjän tarinoita, novelleja tai kertomuksia, miksikä niitä nyt voisi kutsua. Niiden aihepiirit olivat hyvin arkiset, lähellä omaa elämääni. Olen valtavan tyytymätön niihin ja olen harkinnut kirjoittavani ne kokonaan uusiksi, uuteen kontekstiin. En tiedä miksei tämä olemassa oleva maailma riitä minulle. Kaikkein harmillisinta kuitenkin on, että uusi, vasta ideatasolla muhiva työ tuntuu nyt ryöstävän kaiken mielenkiintoni ja vanha, jo pitkälle työstetty on muuttunut kivireeksi. Ei kovin tavaton tilanne, kuten olen kirjoittajatovereilta kuullut. Lohdullista sinänsä.

Mutta kun luovuus pettää, on otettava rutiinit avuksi. Eli: kaksi tuntia päivässä raakaa, arkista sanaseppoilua ja juonenpunontaa - aina siihen asti kunnes hän tulee takaisin.

(Kirjoittajaminä huomannee, että olen vaihtanut häneen viittaavaa pronominia.)

05.01.2006 - 15:26

Inhimillisessä tekijässä puhuttiin Alzheimerin taudista. Taudin loppuvaiheessa kuulemma ihminen palaa elämänsä alkujuurille, ja kosketus merkitsee hänelle enemmän kuin mikään muu.

Ilman Alzheimerin tautiakin ihminen voi joutua tilaan tai tilanteeseen jossa hänellä ei ole enää muuta tapaa lähettää tai vastaanottaa viestejä tai ajatuksia kuin koskettamalla, tai ottamalla vastaan kosketuksia. Jokainen, joka on kokenut elämässään niin suuria suruja, menetyksiä tai luopumisia, että kaikki tavat ilmaista itseään ovat lamaantuneet, on saattanut havaita saman asian. Ei auta vaikka joku kuinka lohduttaisi puhelimen välityksellä. Mutta jos joku tulee ja vaikka ottaa kädestä kiinni....

Surullinen ja ahdistunut ihminen sivelee itseään, käpertyy pieneksi kuin lapsi jotta edes tuntuisi siltä että joku on lähellä. Ehkä se lapsi, joka ihminen on joskus ollut, yhä onkin siinä, mutta sen olemassaolon tuntee vain äärimmäisen yksinäisyyden hetkellä. Jos taas tuo ihminen on vielä lapsi, se joku saattaa olla aavistus tai kuvitelma vanhemmasta, äidistä tai isästä, joksi lapsi itse aikanaan kasvaa. Käperryksissä ihminen myös puolustautuu mahdollisia uusia vastoinkäymisiä vastaan, oma itse, keho, on kuin muuri kaikkein herkimmän ytimen suojana. Ihoon tai lihakseen voi tulla haavoja, ne paranevat, mutta jos ydin vaurioituu, sitä ei mikään korjaa.

Kosketuksen kautta ihminen myös tietää olevansa olemassa. Ei riitä että itsensä näkee peilistä tai omin silmin. Kokonaisuudesta ei ilman toista ihmistä ja tämän läsnäolon tuntemista kosketuksen kautta ole täyttä tietoa. Siksi kai masentunut ja surullinen ihminen mielellään asettuu pieneen tilaan, jotta erehtymisen mahdollisuuksia olisi vähän. Pieni tila voi korvata sylin, pienentää hylätyksi tulemisen tunnetta. Yksinolo voi myös olla sellainen pieni tila. Ihminen on itsekseen, tuntee oman tuoksunsa, kuulee äänensä, aistii raajojensa painon toisiaan vasten.

Huomenna on loppiainen. Juhlakausi päättyy tältä erää. Jos ette vielä ole saaneet tilaisuutta osoittaa jollekulle kuinka tärkeänä häntä pidätte, tehkää se nyt. Koskettakaa häntä ja kertokaa hänelle kuinka suloiselta hän tuntuu.

 

04.01.2006 - 10:23

Feeniks heitti haasteen. Olisi kerrottava kenen julkisuuden henkilön blogia mieluiten lukisin.

Ensin minusta tuntui siltä etten lukisi edes rahaa vastaan kenenkään julkkiksen blogia. Tämä ajatus on pitkäaikainen päähänpinttymä josta en pääse eroon. Mutta haasteeseen on vastattava kun se on annettu. Huolellisen harkinnan ja karsintatyön jälkeen päädyin kahteen henkilöön: ultramaratoonari Marie Caldwelliin sekä professori Kari Uusikylään. Marie Caldwell ei taida olla perinteinen julkisuuden henkilö, eikä Kari Uusikyläkään, vaikka on vuosien mittaan esiintynyt paljon julkisuudessa. En tiedä onko heillä jo blogit, enkä tiedä lukisinko niitä sittenkään, mutta uskoisin, että näillä kahdella ihmisellä voisi olla minua kiinnostavaa ja koskettavaa sanottavaa juuri näinä aikoina, ja miksei minä tahansa muuna aikana.

Kari Uusikylä on luovuuden ja lahjakkuuden tutkija ja kirjoittanut aiheesta useita teoksia. Hänen oma lahjakkuutensa ilmenee mielestäni ja kannaltani lukijana erityisesti siinä, että hän on kyennyt kirjoittamaan näinkin abstrakteista aiheista kuin luovuus, lahjakkuus ja älykkyys aivan älyttömän kiinnostavia ja mukaansatempaavia kirjoja.

Marie Caldwell taas on ultramaratoonari, eli hän juoksee maratonia pidempiä matkoja. Hänestä ei ole kauhean paljon tietoa netissä, jotakin kirjallisuutta ainakin hänen harjoittelustaan on. Erityisen kiinnostaviksi minulle hänen ajatuksensa tekee se, että hän on tietääkseni aloittanut ultrajuoksuharjoittelun varsin kypsässä iässä, yli 40-vuotiaana.

 

03.01.2006 - 12:00

Sain syntymäpäivälahjaksi hienon lenkkipipon. Eilen illalla sitten painoin uuden pipon päähäni ja lähdin innoissani lenkille. Juoksinkin aika kovaa vauhtia. Kotiin tultuani otin pipon päästäni ja huomasin että korvastani valui alas kaulalle asti paksu verivana. Pesun jälkeen tutkin tilanteen uudelleen ja havaitsin, että jokin pipon sauma tai pesuohjelappu oli hiertänyt korvalehdestäni palasen ihoa pois. Panin haavan suojaksi laastarin. Haavasta vuoti ihmeen paljon verta ja illan mittaan se rupesi kivistelemään niin etten oikein saanut yöllä nukutuksi.

Aamulla haava vuoti yhä kun vaihdoin laastarin. Haavatyyny värjäytyi ikävän näköiseksi, mutta minun oli kaikesta huolimatta lähdettävä töihin. Painelin kotiovesta ulos sen näköisenä kuin satuin olemaan; tukka hapsotti ja silmät punoittivat valvomisesta.

Bussissa sain istumapaikan ikkunan vierestä ja tapani mukaan suljin silmäni torkahtaakseni. Olin unohtanut jo koko laastarin siihen mennessä. Havahduin jossain vaiheessa ja tähyilin ikkunoista nähdäkseni mihin asti bussi oli reitillään ehtinyt. Katseeni osui erääseen keski-ikäiseen, huolestuneen oloiseen naiseen, joka tuijotti minua kiinteästi. Hänen katseessaan ei ollut sitä paheksuntaa, jota olen tottunut keski-ikäisten naisten katseista kohdallani tunnistamaan, vaan jotakin säälinkaltaista, ihmetyksensekaista uteliaisuutta. Samassa tajusin, että nainen oli tietenkin pannut merkille verisen laastarin korvassani. Mielikuvitukseni lähti laukkaamaan. Tietenkin nainen nyt luuli vaikka mitä. Joko olin saanut aamulla selkäsaunan ennen töihin lähtöä ja nyt hoivailin iskujen kipeyttämää päätäni torkkumalla bussissa, tai sitten olin omassa keski-iän villityksessäni mennyt ottamaan epäonnistuneen lävistyksen korvalehteeni, tai....tai .... tai.... vaihtoehtojahan on.

Naisen ilme oli kuitenkin niin paljonpuhuva, että todennäköisesti hän arveli minun saaneen nyrkistä. Ja keneltä? No mieheltäni tietenkin. Minulle tuli aivan kauhea olo. Käsitys olisi oikaistava jotenkin. Hymyilin hänelle pikaisesti. Ei kukaan ihminen, jonka korvanlehti on juuri hetkeä aiemmin hakattu verille, voisi hymyillä ventovieraalle bussissa. Nainen ei hymyillyt takaisin, huokaisi hiljaa ja pudisti päätään ja keskittyi taas seuraamaan bussin ikkunan takana soljuvaa liikennettä. Käännyin pois. Mietin kuumeisesti mitä tehdä. Pitäisikö minun nyt mennä sanomaan naiselle että verinen laastarini ei ole sitä miltä ehkä näyttää. Olisihan minun puhdistettava mieheni maine, joka mitä ilmeisimmin oli juuri tahriintumassa aivan syyttä. Puhumattakaan omasta maineestani - minusta oltiin juuri tekemässä kärsivää naista.

Eihän olisi lainkaan mahdotonta, että mieheni kanssa yhdessä liikkeellä ollessamme kohtaisimme saman naisen vaikkapa kauppakeskuksessa. Minulla saattaisi yhä olla laastari korvassani, tai peräti musta silmä, jollaisen olen parikin kertaa onnistunut omaa hölmöyttäni hankkimaan lasten kanssa häärätessä. Nainen näkisi vammani ja heti meidät ohitettuaan kertoisi jollekulle, miehelleen tai ystävälleen nähneensä minut aiemmin bussissa ja että olin jo tuolloin ollut hakattu. Tilanteesta autuaan tietämätön, isokokoinen mieheni, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään, leimautuisi väkivaltaiseksi hirviöksi.

Ja kaikki tämä vain siksi, että hän oli antanut minulle syntymäpäivälahjaksi lenkkipipon? Ei. Näin ei saisi käydä.

Liikahdin noustakseni penkiltä. Käännyin katsomaan naisen suuntaan. Hän oli kadonnut. Bussi oli pysähtynyt pysäkille ja nainen oli huomaamattani jäänyt kyydistä pois.

Nyt sitten istun ja kirjoitan tätä tekstiä ansaitsematon kärsimyksen sädekehä yhä hapsottavia kutrejani painaen, sydän huolesta karrellaan, huonon omatunnon velvoittamana. Jos kuulette kaupungilla huhuja korvaansa iskuja saaneesta, epäsiististä ja väsyneen oloisesta naisesta, joka yritti surkealla hymyllään poistaa ystävällisen sivullisen epäilykset ja mahdollisen väliintulon - ja ehkä onnistuikin siinä - se olin sitten minä. Ja korva on yhä kipeä.

 

02.01.2006 - 12:59

Uutenavuotena on sitten mukavaa hiukan kännäillä. Korostan: hiukan. Jos jotain on tähän ikään oppinut niin sen, että liika kännääminen on pelkästään ikävää sekä itselle että muille.

Jännittävää miten eri tavoin ihmiset muuttuvat ja käyttäytyvät kännätessään. On heitä, joihin alkoholi ei vaikuta juuri mitenkään. He ovat omia vaatimattomia, hiljaisia tai iloisia persooniaan promillemääristä riippumatta. Osasta ihmisiä sukeutuu tyystin uusia ihmisiä sitä mukaa kuin alkoholia imeytyy. Eri kännin vaiheissa ollaan eri tavoin tunteellisia, iloisia, kärsimättömiä tai äänekkäitä.

Tavallisesti kännään vain tutussa seurassa ja yleensä kotioloissa, joko omissa tai ystävien. Tänä uudenvuodenaattona sain kokea minulle ennestään lähes tuntemattoman ihmisen kännin. Kokemus oli kaksiosainen. Puolenyön aikaan lähestyin tätä ihmistä ja toivotimme toisillemme hyvää uutta vuotta oikein sivistyneesti ja iloisesti. Olimme molemmat hilpeässä hiprakassa, jolloin on helppoa hieroa sovintoa tai ihan mitä vaan, yrittää korjata tilanteita. Välini tuon ihmisen kanssa ovat nimittäin olleet etäiset eivätkä täysin ristiriidattomat. Olemme olleet huomattavan eri mieltä tietyistä asioista. Hän ilahtui suuresti kun lähestyin häntä. Itsellenikin tuli suorastaan helpottunut olo ja näytti siltä että tulevaisuus voisi näyttää oikein valoisalta välillämme.

Pari tuntia myöhemmin tapasimme uudelleen. Tilanne oli ensin miellyttävä ja vaihtelimme hymyjä. Totesin että tuttavani oli enemmän juovuksissa kuin aiemmin mutta yhä varsin selkeäsanainen. Itsekin olin nauttinut muutamia lisälasillisia kuohuviiniä mutta mielestäni olin suhteellisen selvä. Kello oli jo paljon ja olin omien, aiemmin illalla vietettyjen juhlieni puuhaamisesta väsynyt. Olimme tuossa vaiheessa jatkoilla toisaalla.

Pian kävi ilmi, että tuttavani oli käsittänyt lähestymiseni täysin väärin. Hän alkoi puida erimielisyyksiemme aiheita aivan uudella mentaliteetilla, hyökkäävästi ja syyttävästi. Hän oli tulkinnut käytökseni jonkinasteiseksi anteeksipyynnöksi. Kyse on kuitenkin asioista joihin emme kumpikaan voi yksinämme tai suoranaisesti vaikuttaa, eli mitään anteeksiannettavaa tai -saatavaa ei ole, joten väistelin ja rauhoittelin häntä. Tästä hän innostui vain entisestään, suorastaan kimpaantui siitä riemusta että viimein "keskustelin" hänen kanssaan. "Keskustelun" sijasta minusta taas tuntui että tuttavani yritti haastaa minua johonkin mihin en tahtonut ryhtyä. Tätä jatkui ehkä puolisen tuntia ja tuttavani joi jatkuvasti lisää ja käyttäytyi koko ajan hyökkäävämmin. Vastailin hänelle aiempaa terävämmin sanoin mutta yhä rauhallisesti. Lopulta hän riehaantui täysin ja kimpaannuin itsekin siinä määrin että ilmaisin suorin sanoin mielipiteeni kiistamme aiheesta ja ilmoitin, että keskustelu päättyy osaltani mutta olisin valmis jatkamaan sitä seuraavana päivänä. Tästä seurasi se, että tuttavani syytti minua mm. aivopestyksi teeskentelijäksi ja käytöstäni vihamieliseksi. Lisäksi hän ryhtyi solvaamaan myös muita seurueessamme olleita, jotka hän tuntee yhtä pintapuolisesti kuin minut. Hän toisin sanoen purki jonkin patoutumiensa suman, joka oli ilmeisesti piinannut häntä jo pidempään. Siinä vaiheessa vaikenin, poistuin paikalta ja pysyin poissa.

Seuraavana päivänä kuulin paikalle jääneiltä, että tuttava oli muuttunut heti poistuttuani  kuin taikaiskusta ja ryhtynyt päivittelemään muille loukkaavaa käytöstäni. Hän ei ollut kuulemma lainkaan ymmärtänyt miksi olin sillä tavoin ryöpyttänyt häntä. Tuttavan puoliso oli poistunut pian minun jälkeeni. Tuttavan mielentilat olivat sen jälkeen asteittain muuttuneet ja lopulta hän oli itkenyt surkeaa kohtaloaan, lapsuuttaan ja epäonnistunutta avioliittoaan vasten silloisen emäntämme olkapäätä. Tätä hän oli jatkanut puoli seitsemään asti aamulla.

On se kumma mitä haluttua vastakaikua vaille jääminen voi ihmiselle tehdä. Tuttavani olisi ilmeisesti tahtonut että olisin ryhtynyt julkisesti riitelemään hänen kanssaan asiasta jolle kumpikaan ei voi mitään. Hän provosoi ja provosoi, humalatilan rohkaisemana ja kannustamana. Lisäksi hän tulkitsi kokonaistilanteen siten, että enemmistö läsnäolijoista olisi ollut hänen "puolellaan". Tosiasiassa kaikki tahtoivat pysytellä erossa kiistamme aiheesta yhtä tiukasti kuin minä, tai ainakin jättää aiheen käsittelyn toiseen tilanteeseen.

Mitä tästäkin kaikesta nyt sitten voisi oppia. Varmaa on, etten enää lähesty tätä tuttavaa, en millään tavalla.