Tarjoutui tilaisuus uppoutua omiin mielenmaisemiin, syvälle ja tiiviisti.
Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen tasapainoisena, konservatiivisena ja kilttinä ihmisenä, joka yrittää aina tehdä niin kuin on oikein paitsi omatuntoani myös muita ihmisiä kohtaan. Kuitenkin äärimmäisen rasituksen ja piinan hetkillä - ja etenkin niiden jälkeen, hyvin samanlaisella tavalla kuin krapula voimistaa viettejä ja vaistoja - olen jäljittänyt itsestäni outoja merkkejä, kuin öisen tunkeutujan verisiä askelia puhtaalla lattialla.
Hädin tuskin tietoisena tunkeutujista olen kulkenut tietäni eteenpäin ja yrittänyt selviytyä kaikesta mistä on ollut tarpeen selviytyä. Koko ajan kuvitellen, että säilyn samana vilpittömänä ihmisenä, joka urakan vilpittömästi aloitti. Tunkeutuja on kuitenkin mellastanut mielessäni tuhoten, liaten ja auki repien.
Tunnen jatkuvaa vetoa kaikenlaista pahaa kohtaan. Tahtoisin karata, hylätä, pettää ja varastaa. Näen suuren ja kauniin ihmisen ja haluaisin heti hänen kanssaan alasti piehtaroimaan, nuolemaan, puremaan, tunkeutumaan. Olen alati nälkäinen ja himoitsen herkkuja, jotka saisivat lääkärini hiukset pystyyn hänen loppuiäkseen. Haluaisin vinguttaa luottokortteja ja ostaa läheisilleni ja itselleni kaiken mitä mieli tekee, törsätä ja ökyillä, hinnasta ja tavaran todellisesta tarpeellisuudesta piittaamatta. Suhtaudun pilkallisesti jopa poliisiin, jota normaalioloissa kunnioitan lähes uskonnollisella hartaudella. Paskat siitä, vaikka kirjaston kirjat ovat palauttamatta. Mitä nyt yhdestä sähkölaskusta. Yksikin sana vielä ärsyttävältä naapurin akalta, ja turpiin tulee. Puhelinmyyjät saavat korvansa punaisiksi jos soittavat juuri kun olen vessassa.
Olen heikko, tutiseva, väsynyt ja kolhuja täynnä. Silti puhkun epäinhimillistä voimaa ja sitkeyttä, minua ei lannisteta. Voisin lentää, kuin albatrossi tai edes kärpänen. Voisin vaeltaa Timbuktuun ja takaisin. Voisin naida kolme päivää yhteen menoon.
Erityisesti seksuaalinen hillittömyyteni lähes pelottaa. Olen tavallisesti hyvin pidättyväinen, en nyt ihan huumorintajuton pakasteseipakkaus, mutta kuiskailen mieluiten tuhmat ajatukseni rakkaani korviin kuin julistan niitä kaikelle kansalle kahvipöydissä ja kassajonoissa. Nyt huomaan katseeni vaeltelevan ja pysähtyvän liian rohkeasti sopivasti pilkahtelevan silmäparin kohdalle. Olen ikääntynyt, mutten ihan lössähtänyt, ja näinä päivinä kuvittelen kai olevani notkea, irstas, peloton ja ennakkoluuloton puuma, joka "syö" seksikumppaneitaan läkähdyksiin asti.
Tämä on oikeastaan ihan kivaa.
Rankkaa, mutta kivaa.
Kestää sen minkä kestää.
]]>
On traagista, että näin on. Niin traagista, että sille täytyy olla jokin tarkoitus. Suurella Kaiken Luojalla on täytynyt olla mielessään jokin tärkeä hyöty, joka voi koitua ihmiskunnalle siitä, että ihmisten välinen sielullinen ja tavallisesti myös fyysinen yhteys katkeaa juuri silloin, kun sitä tarvitaan eniten.
Ei tämä ole mikään mies-nais-juttukaan, vaikka aivolohkot olisivat kuinka eri tavoilla järjestyneet kahden tunnetun ja tunnustetun sukupuolen välillä.
Liittyisikö tuo hyöty jotenkin kasvamiseen, lähinnä henkiseen kasvamiseen, aikuistumiseen?
Mitä hyötyä voi olla ihmiselle siitä, että hän jää elämänsä kenties äärimmäisissä tilanteissa yksin? Kun kuitenkin olemme sosiaalisia olentoja ja haluamme jakaa elämämme toisten kanssa tavalla taikka toisella, kukin omallamme tai yhteisellämme. Syntyykö äärimmäisestä yksinäisyydestä jotakin sen kaltaista vahvuutta ja itsenäisyyttä, jota ei toisten kautta voi saavuttaa?
Miten meni? hän kysyi minulta kun soitin hänelle kun kaikki oli ohi. En osannut kertoa. En osannut kertoa enkä kuvailla siten, että voisin olla varma hänen ymmärtävän mitä olin juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt ja kokenut, vaikka olen tuntenut hänet yli puolet elämästäni ja uskallan toisinaan arvella hänen tuntevan minut paremmin kuin minä itse. Äkkiä tunsin olevani jossain hyvin kaukana (niin kuin tosiasiallisesti olinkin, mutta tarkoitan lähinnä sitä tunnetta, että vaikka olisin kaukana läheisistäni, jokin sidos liittää meidät toisiimme halki aikojen ja paikkojen) ja vaistomaisesti ojensin kättäni kuin saadakseni kiinni putoavan kallisarvoisen esineen.
On yksinäistä havaita ihmissuhteen olevan vain esine, ymmärtämätön, kylmä ja täynnä itseään.
Ei se sitä kuitenkaan ollut, tiedänhän minä sen. Ei ole ymmärtämättömyyttä, ettei tiedä, mitä toinen olettaa toisen ymmärtävän, etenkään kun se, mitä toinen olettaa, on toiselle täysin vierasta, kuin jokin käsittämätön esine, jota voi käännellä ja väännellä loputtomiin saamatta koskaan selville, mikä se on, miten se toimii ja miten sitä voi käyttää.
Kenties nuo hetket valmistavat ihmistä Suurta Väistämätöntä varten. Sitä hetkeä varten, kun paluuta ei enää ihan oikeasti ole. On päästettävä irti kaikesta siitä mitä on ja otettava pitkä askel yli kynnyksen, ja suljettava takanaan ovi, joka ei enää koskaan avaudu.
Mutta miten musertavaa tämä kaikki voikaan olla!
Niin pohjattoman surullista, ettei edes voi itkeä. Voi vain alistua.
]]>
Avointa ihmistä väitetään olevan helppo lähestyä. Avoimuus liitetään lähes poikkeuksetta hoivaaviin ja/tai ihmissuhde- ja sosiaalialojen henkilöihin: äiti, sairaanhoitaja, opettaja, poliisi. työvoimatoimiston virkailija, terveyskeskuksen lääkäri, päiväkodin täti. Apua tarvitseva kääntyy heidän puoleensa, heillä on sekä tarve, kyky että keinot auttaa. He ovat olemassa sitä varten, että huolehtivat toisista. He eivät käännytä ketään pois, vaan ottavat vastaan. Heihin luotetaan ja he haluavat olla luotettuja.
Avoin voi olla antamatta mitään itsestään. Yleisesti kai ajatellaan, että avoin ihminen jakaa itseään ja ajatuksiaan pelkäämättä muiden reaktioita. Mutta avoimuus voi olla myös passiivinen ominaisuus. Avoin ovi, josta kaikki kulkevat lupaa kysymättä, ja jonka kynnyksellä suurin osa ymmärtää pyyhkiä jalkansa. Poliisikaan ei tavallisesti aktiivisesti etsi ikävyyksiä, tappeluita, rikollisia, vaan vasta, kun poliisin apua pyydetään. Messu- tai festivaalialueella partioiva, passiivinen poliisihahmo kuitenkin rauhoittaa ja stabilisoi tilannetta kaikkine vivahteineen jo pelkällä läsnäolollaan. Poliisi on käytettävissä, poliisia voi lähestyä. Poliisi ei kerro mitään itsestään oma-aloitteisesti, mutta viestittää lähes huutavalla voimalla sitä turvaa, jonka pystyy tarjoamaan ympäristössään omia toimiaan puuhaileville ihmisille. Poliisi pyrkii luottamaan ihmisiin, niin kuin ihmiset luottavat poliisiin.
Pakko lisätä, että poikkeuksia tietenkin on, mutta niistä joskus myöhemmin.
Avoimuus voi siis olla myös tapa kontrolloida.
Mikä siinä sitten on, että suljettu ovi kiehtoo ja houkuttelee niin monia jopa enemmän kuin avoin ovi?
Suljettu ovi on minusta ehdottoman kirjallinen ilmiö, kun taas avoin ovi on visuaalisesti antoisa.
Avoin ovi tietää liikettä ja elämää, vaihtuvuutta ja eteenpäin viemistä, paikasta ja tilasta toiseen siirtymistä, jopa kehitystä. Avoin ovi ei sido itseensä mitään siitä materiaalista, joka sen läpi kulkee. Se on väylä, väline, aukko, joka voidaan sulkea, mutta jota syystä tai toisesta pidetään avoimena, jotta kaikki voivat siitä kulkea vapaasti ja nähdä ja saada tietoonsa mitä sen toisella puolella on. Joku saattaa peräti seistä avoimessa oviaukossa ja olla puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona, hallita kahta tilaa. Ainakin niin kauan kunnes joku pukkaa kiusallisen tukoksen pois tieltään.
Suljettu ovi tyrmää heti. Mikään ei aiheuta enempää epävarmuutta kuin huone, johon olisi tarkoitus mennä sisään, mutta jonka ovi on kiinni, kenties lukittu. Samalla syntyy kenties huoli myös siitä, pääseekö huoneesta pois jos sinne ensin jollain keinolla onnistuu murtautumaan. Siitä huolimatta useimmat alkavat miettiä keinoa päästä ovesta läpi, voittaa se, valloittaa sen takana oleva tila ja ottaa se omaan käyttöönsä.
Jos rivissä seisoo kymmenen ihmistä kasvot minuun päin ja yksi ihminen selin minuun, on varmaa, että katseeni samoin kuin ajatukseni kulku juuttuu selin olevaan.
Yhtä lailla sulkeutunut ihmisluonne kiehtoo. Se on arkku, simpukka, ovi, kaivo, ehkä jyrkänne, kenties torni. Sinne haluaa kurkistaa ja nähdä mitä sen sisällä tai takana tai alapuolella on. Joku haluaa murtaa sen väkivalloin, joku maanitella ja hellästi hivellä sen avautumaan ja paljastamaan sisältönsä, värinsä ja tuoksunsa ja ottamaan vieras vastaan ja kohtelemaan tätä ystävällisesti. Se on traaginen, koska eihän ihminen voi elää ilman muita ihmisiä, tai ainakaan ei voi olla onnellinen. Sulkeutuneena, omissa maailmoissaan, kosmisen yksinäisyytensä keskellä elävä ihminen herättää sääliä, uteliaisuutta, valloittamisen halua, vihaa, pelkoa, kateutta.
Avoin ihmisluonne on ensisilmäykseltä itsestään selvä. Helppo omaksua, hallita ja ottaa käyttöön. Mutta avoimuuteen liittyy tuo kontrollin mahdollisuus. Avoimuus luo avoimuutta, luottavaiseen voi luottaa. Kun tuo paljastaa omansa, voin minäkin paljastaa omani ja lakata tuhlaamasta voimiani salailuun ja peittelyyn. Kaikilla on kuitenkin samanlainen. Kun tämän tietää, on toisia helppo valvoa. Jokainen, joka kätkee jotakin, on erilainen, koska ei halua erilaisuutensa paljastuvan. Toisinajattelijat on siten helppo tunnistaa, ja koska ollaan avoimia, myös julkistaa. Avoimen tulen ääressä ihminen tuntee, että hänellä on myös lupa loistaa ja luoda valoa ympärilleen, tuoda oma lämpönsä tulen tuottaman lämmön yhteyteen ja olla osa sitä. Mutta jos ajautuu liian lähelle tulta...
]]>Kieltämättä vaatii rohkeutta pyrähdellä isojen ihmisten jaloissa killistelemässä ja tarkkailemassa heidän elämänmenoaan, kerjäten palasen sieltä ja toisen täältä. Milloin tahansa voi joutua tallatuksi. Milloin tahansa voi kerjätä väärältä ihmiseltä.
Juutuin pohtimaan jossain aiemmassa kirjoituksessani esille tullutta ajatusta, jossa todettiin jotain siihen tapaan, että yksi tunne on yhtä kuin toinen tunne käänteiseen suuntaan koettuna.
Rohkeus ei ole tunne. Rohkeus on ominaisuus, joku 'tuntee itsensä rohkeaksi', tai 'osoittaa rohkeutta'. Mutta silti rohkeuden vastakohdaksi ajatellaan pelko, pelon tunne, ja tarkkaan miettien pelko on tunnetila, miksei tietty rohkeuskin. Rohkeus ilmenee toisaalta usein tekoina, kun taas pelko voi estää toiminnan kokonaan tai vääristää sen kohteen ja motiivin. No mutta pyöritys sikseen.
Pelko suuntautuu sisäänpäin. Pelko varoittaa ihmistä: ÄLÄ! Rohkeus sen sijaan kehottaa: TOIMI! Kieltämättä toisinaan, tilanteen niin vaatiessa, saattaa olla rohkeinta olla tekemättä mitään. Rohkea - usein harkitsematon ja äkkinäinen - teko lähtee samoilta sijoilta kuin pelon ilmaisu, hätäpelastus, tai paniikki, tai täydellinen lamaannus. Ihmisessä vaikuttavat samat voimat kummassakin tilanteessa, mutta eri suuntiin. Pois - takaisin. Pelko panee ihmisen hakemaan turvaa, tuttuutta ja suojaa, rohkeus taas etsiytymään uusiin, kenties ennenkokemattomiin tilanteisiin ja olosuhteisiin.
]]>
Mistä syntyy saiturin mieli?
Psykiatri Kristiina Mikkola kuvailee näin: "Obsessiivis-kompulsiivinen eli vaativa luonne vaikuttaa jäykältä ja itsepäiseltä, tunnekontakteissa kylmältä ja vetäytyvältä, ja tavoittelee pikkuasioissakin täydellisyyttä. Virheiden pelossa hänen on vaikea tehdä päätöksiä, ja hän on tyytymätön hyviinkin saavutuksiinsa. Hän on yleensä luotettava ja järjestelmällinen, mutta sietää kehnosti odottamattomia muutoksia. Stressitilanteissa hänellä on vaikeuksia erottaa tärkeitä ja epäoleellisia asioita toisistaan. Saituus ja ahneus ovat tavallisia piirteitä, ja vaativan persoonallisuuden on vaikea luottaa muihin."
Hän on saituri. Hän ei luota muihin, ei luota, että he jättävät hänelle hänen osuutensa. Hän ei usko, että he hyväksyvät hänet, vaikka hän tekisi virheitä. Hän on tyytymätön hyviinkin saavutuksiinsa, mutta toisaalta, toisinaan hän on erinomaisen tyytyväinen vaatimattomiinkin saavutuksiinsa. Vähän on hänestä useimmiten paljon - etenkin jos hän on sen vähän paljostaan antanut. Hän ei siedä läheisyyttä, ei halua tuhlata tunteitaan. Hän pelkää niin paljon, että ei salli tunteita edes itselleen. Hän on omaisuutensa osa, ja omaisuus on osa häntä, jota täytyy suojella. Hän ei saa koskaan takaisin sitä mitä antaa, eikä tule enää koskaan ehjäksi. Häneen voi aina luottaa, hän saapuu paikalle ja palauttaa lainaamansa tavarat, koska hän jos joku tietää, minkälaista on kun menettää jotakin. Hän myöhästyy aina kun voi, koska hänen aikansa on kalliimpaa kuin muiden. Hänellä on tarkat aistit: yksikään haju tai maku ei saa karata häneltä, eikä yksikään tuottoisa tilaisuus, joita jalostuneet tuoksut ja maut saattavat tuoda mukanaan. Hän tarvitsee enemmän ja syvemmin kuin muut. Hänen hätänsä on aina ensimmäisellä sijalla.
Minne katoaa lapsenusko, lapsen luottamus muihin? Lapsi kestää kovia kolhuja, kaatuiluja, kompurointeja, erehtymisiä ja yrityksiä, uudelleen ja uudelleen. Mikä riistää lapselta kyvyn ja halun yrittää vielä kerran, ottaa riskin ja satsata viimeiset? Kipu ei sitä ominaisuutta välttämättä vie, ainakaan fyysinen kipu. Itse asiassa fyysisellä kivulla ja ruumiillisella rangaistuksella on lyhyet jäljet.
Petos. Se vie keltä tahansa itsekunnioituksen ja -luottamuksen, samalla kun vie luottamuksen muita kohtaan. Petos - eli jos annetaan ymmärtää jotain muuta kuin mitä on olemassa. Jokainen, joka on joskus nuuhkaissut kumista ruusua, tietää, mistä nyt on puhe.
Harha. Lapsesta asti luomme illuusioita turvaksemme, joskus illuusio on ainoa syy jatkaa elämää. Ilman harhoja emme tietäisi todellisuudesta. Elämässä on oltava jotain, minkä olemassa olemattomuus voidaan todistaa, jotta voisimme uskoa, että olemme todellisuudessa olemassa. Ilmassa häilyvä harha, joka ei (ensinäkemältä) näytä liittyvän eikä kuuluvan mihinkään, ja joka houkuttelee luokseen ja jättää kuitenkin tyhjäksi ja osattomaksi, on välttämätön osa kasvuamme. Pikkulapsi haroo tyhjää kätösillään, kunnes eräänä päivänä tajuaa, että kädet kuuluvatkin hänelle. Hän halaa äitiään kuvitellen halaavansa itseään, kunnes eräänä päivänä tajuaa, että äiti voi mennä pois mutta hän jää siihen, ihan yksin. Voimme kasvaessamme hylätä harhoja, tietoisesti, ikään kuin tarpeen mukaan.
Mutta harha, joka hylkää meidät, on petosta. Se tuhoaa meidät. Se tekee meistä saitureita.
]]>
Kirjoitukset ovat melkoisessa sekamelskassa ja pyrin järjestämään ne heti kun saan seuraavan inspiraation istua koneen ääressä tuntitolkulla...
]]>Olen ahdistunut. Mieleen palaa muistoja, nykyisyys läpsäyttää pyllylle, tulevaisuuden hirviöiden karjahdukset tunkevat korviini ohikiitävän raitiovaunun kolinassa.
Kohtaa hirviösi, sanotaan. Ota niitä korvista kiinni, katso niitä syvälle silmiin ja käske niiden häipyä. Viime aikoina minusta on tuntunut, että olen katsonut liian monta hirviötä silmiin. Eivät ne enää välitä vähääkään käskyistäni. Olen jotenkin tottunut niihin, kaiketi. Eivät ne niin kamalia olekaan. Pelkäävät itseäänkin, raukat.
Välillä olen malttamaton. Tahtoisin nähdä tulevaisuuden hirviöni, jotta voisin jotenkin varautua niihin. Arkisen käytännöllinen toive lienee tämä. Onko se jotain piittaamattomuutta, turtumusta, ylenkatsetta, mitä se on? Raitiovaunun kolinaan tottuu jos istuu riittävän pitkään pysäkillä silmät suljettuina.
Hirviöt ovat ruvenneet pakenemaan minua.
Hyvät ihmiset, toivotan teille oikein hyvää joulua. Viihtykää, levätkää ja kerätkää voimia, yhdessä hirviöidenne kanssa. Ne tarvitsevat teitä yhtä paljon kuin te niitä.
Onkohan nyt niin, että suhteessa aina toinen välittää, rakastaa ja huolehtii enemmän kuin toinen? Sukupuolesta riippumatta?
Tänä aamuna rullaportaissa mietin, miten kadehdittavaa onkaan rakastaa jotakuta äärettömän syvästi. Siinä tilassa, olipa kyse vastarakastumisesta tai kypsemmästä suhteesta, ihminen on valmis antamaan kaikkensa toisen eteen. On mahdollista, että tuo tunne jatkuu läpi koko suhteen elinajan.
Voi jopa olla, että se, että toinen osapuoli on näin "sokea" ja samalla kertaa sekä vastaanottavainen että antelias, on pitkien suhteiden salaisuus. Rumasti ilmaistuna pitkät suhteet perustuisivat siis eräänlaiseen hyväksikäyttöön. Kauniisti ilmaistuna taas pyyteettömyyteen. Näkökulma vaikuttanee.
Joka tapauksessa rakkaudessa olisi myös kyse epätasapainosta, joka luo tasapainoa. Mitä sitä yleensä ensimmäisenä ajattelee nähdessään pariskunnan, joka vaikuttaa poikkeuksellisen onnelliselta. Minä ainakin ajattelen, että onpa tasapainoinen pari.
Mutta jos tilannetta pääsee tarkkailemaan hieman yksityiskohtaisemmin ja kenties pidemmän aikaa, tavattoman usein paljastuu, että suhteessa selvästikin toinen osapuoli palvoo toista. Palvoja on kääntynyt suhteessa sisäänpäin, palvottu taas ulospäin, kuten joku viisas lienee päätellyt, en nyt muista kuka. Aina tämä ei kuienkaan näy edes käytöksessä - palvottu ei välttämättä ole aktiivisempi, avoimempi, sosiaalisempi tai aloitteellisempi osapuoli. Palvottu ei aina ole perheen tai suhteen tähti. Palvoja saattaa olla se tähti, hän on tehnyt palvonnastaan suhteen (tai jopa perheen) keskipisteen, jonka ympärillä kaikki pyörii.
Tilanne on siis ahtaasti tulkiten epätasapainossa, ristiriitoja täynnä, tietyissä olosuhteissa jopa tuskallinen osapuolille, ulkopuolisista puhumattakaan. Mutta silti kaiken ytimessä olevasta suhteesta suorastaan hehkuu harmonia, osaansa tyytyminen, jatkuvuus! Miten tämä voi olla mahdollista?
No jaa. Olipa taas rullaporraspohdiskelua. Eivät nämä löpinäni mitään totuuksia tavoittele. Mutta rakkaus on ihmeellistä. Ja rakastaminen vielä ihmeellisempää.
Sinä elät omaa elämääsi. Sinä oletat, että minäkin elän sinun elämääsi.
Sinä et kuulu meidän muiden elämään. Sinä ohjaat meidän muiden elämää. Sinä olet johtaja ja me olemme sinun ihmisiäsi. Sinä päätät mitä meidän on lupa tuntea, ajatella ja tahtoa.
Sinä olet yläpuolella. Sinä et ole sulautunut kehenkään. Sinä et alennu kiistelemään tai väittelemään. Sinä olet ehdoton ja ehdottomasti oikeassa. Sinä et ole väärässä vaan harhaanjohdettu.
Sinä olet ruma. Sinä kadehdit rohkeutta. Sinä pidät kauneutta turhuutena ja välinpitämättömyyttä kunniallisena. Sinä arvostat kiltteyttä enemmän kuin älyä. Sinä himoitset älyä. Sinä vaadit luonnetta.
Sinä olet epätasainen. Sinä juokset maineen perässä. Sinä hakeudut vuoteeseesi joka ilta hyvin aikaisin. Sinä pelkäät elämää. Sinä pelkäät minua.
Hän on pikkupoika. Hän on aikuinen mies. Hän on liikemies ja aviomies.
Hän tekee työtä. Hän laiskottelee. Hän ei aina saa aikaiseksi.
Hän kiukuttelee. Hän on raivostuttava. Hän tahtoo. Hän ei koskaan anna mitään.
Hän murjottaa. Hän haluaa rahoilleen vastinetta. Hän haluaa heittää turhat pois.
Hän leikkii. Hän inhoaa pakkoa. Hän on omaehtoinen. Hän haluaa valita itse.
Hän rakastaa. Hän lempii. Hän saa kylmiä väreitä. Hänen tekee mieli itkeä, mutta ei hän itke. Hän inhoaa punaista nenää.
Hän on feministi. Hän rakastaa naisia. Hän ylentää naiset. Hän alentaa itsensä.
Hän inhoaa katteettomia lupauksia. Hän tekee katteettomia lupauksia. Hän pitää sanansa. Hänen on vaikea sitoutua. Hän ei osaa päästää irti.
Hänellä täytyy olla rahaa. Hän vieroksuu köyhyyttä. Hän on saituri.
Sitä kun on olevinaan ihminen jolle on käyttöä vähän joka puolella, niin kun sattuu päivä jona ei tapahdu mitään, sitä tuntee olonsa vähintäänkin kärsimättömäksi.
Ovatko kaikki unohtaneet minut?
Äkkiäpä sitä unohtaa ne hetket kun kaikki on ollut kaatumassa päälle ja olisi pitänyt olla monessa paikassa yhtä aikaa eikä silti olisi ehtinyt kaikkea tekemätöntä saattamaan loppuun. Ja ne hetket kun kiire sattuu kaikkiin jäseniin, päähän, sydämeen, sieluun.
Mutta enemmän tekee kipeää kuitenkin se, jos kukaan ei tarvitse.
Vaikka silloinkin sitä ajattelee, että nytkin voisin olla tekemässä tuota toista asiaa sen sijaan että lojun toimettomana tässä. Tai voisin olla lojumassa jossain muualla. Miksei sitä ei voi olla tyytyväinen siihen mitä on ja missä.
Pahimpina kiireen hetkinä sitä kuitenkin ajattelee, että heti kun tulee päivä, jona ei tarvitse tehdä mitään, nautin joka sekunnista häpeämättä. Silti sitä ei nauti. Vaan tuntuu kipeältä olla vain, toimettomana.
Mietiskelin tuossa yhtenä päivänä näitä ihmissuhteita ja päädyin pohtimaan, onko mielekkäämpää aina tietää mitä elämältä tai joltakin ihmiseltä on odotettavissa vaiko ei.
Tavallaan pidän arvaamattomista ihmisistä. Eikä elämänkään tarvitse paljastaa kaikkia kasvojaan joka päivä. Mutta silti myönnän, että kaipaan ainakin läheisiltä ihmisiltä jonkinasteista ennustettavuutta. Arvaamattomuus on maustetta elämään, mutta on vaikeata sanoa, milloin onkin kyse vain oikuista - ihmisen tai kohtalon. Oikut eivät ole pelkästään miellyttäviä tai harmittomia.
Yhden ihmisen arvaamaton käytös vaikuttaa kaiketi toisen perusturvaan, etenkin jos nämä kaksi ihmistä ovat jossain määrin riippuvaisia toisistaan. Otetaan esimerkiksi äiti ja lapsi; jos lapsi ei voi aavistaa miten äiti reagoi häneen tai hänen tekemisiinsä, lapsi hämmentyy. Hämmennys on aina osoitus siitä, että perusturvallisuuden tunne on vaarassa. Aikuistenkin kesken voi riittävän usein toistuva, toisen tekojen tai sanojen aiheuttama hämmennys johtaa siihen, että suhde kärsii tai jopa katkeaa.
Vai kuinka kauan itse kukin jaksaa pitää yhteyttä ihmiseen, joka on kuin ovi, jonka avatessaan ei koskaan voi tietää mitä sieltä kaatuu päälle, vai kaatuuko edes. Lopulta sitä ovea ei enää tee mieli avata. Silläkään uhalla, että toiselle voi merkitä rajattoman paljon se, että joku edes yrittää avata hänen ovensa. Koska jos kukaan ei sitä tee, oven taakse kertyy niin paljon, että saranat menevät jumiin, lukko kuivuu eikä ovea ehkä saa enää lainkaan auki.
Päähenkilöni ei suostu kuolemaan.
Olen henkisesti hylännyt ja haudannut kirjoitusprojektini, joka oli tämän blogin aloittamisen alkuperäinen syy, mutta päähenkilöni yhä vain sitkeästi tunkee elämääni. Tällä viikolla hän on asunut mielessäni joka ikinen päivä. Olen nähnyt hänet kaikkialla: naapurin sedän auton kiiltävässä puskurissa, poikani katseessa hänen imuroidessaan huonettaan, ohikulkevan naisen hajuveden (ei hääppöisen) tuoksussa. Niin, eihän tuoksussa voi mitään nähdä.
Vai voiko?
Proosa on kerrontaa, jossa kuvataan asioita jotka eivät ole tapahtuneet, mutta jotka olisivat voineet tapahtua. Minun tyylilajini, joka lienee jotain fantasian ja maagisen realismin välimaastossa (määritelmät sikseen), sallii myös niiden asioiden kuvaamisen, joita ei ole tapahtunut, eikä ole edes voinut tapahtua. Kunhan itse vain olen vilpitön. Näin ollen tuoksukin voi näyttää jotakin, osoittaa tai viitata.
Päähenkilöni janoaa tätä, tapahtumia, joita ei olisi edes voinut tapahtua. Hänen elämänsä on arkista, mutta hänen sielunsa on täynnä odotusta. En kerta kaikkiaan henno jättää häntä heitteille, arvelisin.
Sanalla "vilkas" on useita merkityksiä. Vilkasta voi olla kaupankäynti, keskustelu, liikenne, tai mikä tahansa yleinen meno. Ihminen voi myös olla vilkas, tai paremminkin hänen käytöksensä vilkasta. Vilkaskäytöksinen ihminen lienee luonnehdittavissa myös adjektiiveilla eläväinen, liikkuvainen ja puhelias.
Nykyään puhutaan paljon vilkkaista lapsista. Kouluissa on paljon vilkkaita lapsia. Ainakin, jos lasten vanhemmilta kysytään. Ns. hyvän perheen isä tai äiti ei tahdo ajatellakaan olevansa esimerkiksi käytös- tai keskittymishäiriöisen lapsen vanhempi. Kieltämättä rajanveto on vaikeata. Joku lapsi voi olla hyvinkin kiltti ja tottelevainen, mutta hänen on hankala istua paikoillaan. Joku taas istuu paikoillaan vaikka tuomiopäivään asti, muttei voi siinä samalla olla tökkimättä kaikkia ympärillään olevia. Joku taas viettäisi päivänsä mieluiten huutaen ja juosten ympäriinsä, kun taas toinen tekee sitä vain ruokaillessaan. Joku taas mielestään kuulee opettajan parhaiten seistessään ikkunalaudalla. Oikein tulkittuna kaikki nämä esimerkkikäyttäytyjät ovat vain vilkkaita, eivätkä millään tavoin häiriöisiä. Kotioloissa he ovat todellisia kullannuppuja, jotka käyttävät runsaasti energiaa vanhempiensa viihdyttämiseen. Heitä ei yleensä ymmärretä koulussa, ja valitettavan usein he joutuvat vääränlaisen opettajan hoteisiin.
Ongelmaksi asia muodostuu siinä vaiheessa, kun samaan luokkahuoneeseen pannaan vilkkaita ja ei-vilkkaita lapsia. Ei-vilkkaat lapset ovat hiljaisempia ja passiivisempia kuin vilkkaat lapset. He viihtyvät ehkä itsekseen vilkkaita paremmin, ja kuluttavat aikaansa pienissä puuhissa, kuten lueskellen, piirrellen, haaveillen. He viettävät aikaansa siististi rinnakkain ja antavat toistensa keskittyä kuka mihinkin askareeseen. He ovat ei-vilkkaita lapsia, koska he eivät ole vilkkaan lapsen vastakohtia vaan eräänlaisia käänteisiä olomuotoja. Vilkkaudella ei käyttäytymisen tasolla liene absoluuttista vastakohtaa. Ei-vilkkaat lapset vaativat vanhemmiltaan paljon aikaa ja läsnäoloa, koska jäävät kenties koulussa vähemmälle huomiolle. Siksi vanhemmat pitävät ei-vilkkaita lapsiaan usein ongelmaisempina kuin vilkkaiden lasten vanhemmat omaa jälkikasvuaan. Opettajat sen sijaan hämmästyvät joka kerta yhtä paljon, kun vanhempainvartissa huolestunut isä tai äiti rupeaa puhumaan lapsensa koulunkäyntivaikeuksista, joita opettajan mielestä ei lainkaan ole.
Joka tapauksessa, kun samassa luokkahuoneessa on näin erilaisia ihmisiä, konflikteja on odotettavissa. Vilkkaiden ja ei-vilkkaiden lasten tavoitteet voivat olla kovin kaukana toisistaan, mutta matkat kohti päämääriä kulkevat samojen ovien kautta. Kysymys kuuluu, mikä on normi? Missä kohtaa normaali ristiriita, sanasota tai nujakka muuttuu ikäväksi konfliktiksi? Ja kuka kärsii, kuka voittaa? Voiko tässä asiassa ylipäänsä voittaa?
Hämmästyttävää miten tärkeä voi olla yksi kädenliike. Jos se on liian iso, se on uhka, ja jos taas liian pieni, se on väheksyntää.
Muutama aamu sitten satoi aika rankasti kun pysäytin bussia pysäkillä. Niinpä tyydyin huitomaan pysähtymismerkin katoksen alta. Tai siis mielestäni huidoin, mutta nuori kuljettajapa tokaisi heti kun olin noussut kyytiin, että olin näyttänyt aivan riittämättömän merkin. Mistä kuljettaja voisi lukea ajatukseni ja tietää, etten viittilöinyt vaikka jollekulle ohikulkijalle tai kenties takana tulevalle bussille. Yritin sanoa, että näkyvissä ei ollut muita busseja, mutta nuorukainen vain intti, että aivan liian pienen ja kenties jopa häntä halveksivan merkin olin näyttänyt. En viitsinyt jatkaa kinaa toteamalla, että olihan hän silti havainnut merkkini koska pysähtyi, vaan sen sijaan jatkoin kinaa toteamalla, että minulla on piru vieköön vain tämän kokoinen käsi. Kuljettaja tuijotti minua, mölisi jotakin vastaukseksi ja minä painelin käytävää pitkin istumaan paikalleni. Nähtävästi raajani vaatimaton koko osoitti, että olen sittenkin varsin vaaraton olento. Tai näin siinä vaiheessa vielä luulin.
Matka jatkui. Muutamaa pysäkkiä myöhemmin eräs naisihminen huitoi samaista bussia pysähtymään. Tilanteessa oli mukana toinenkin bussi, joka lähestyi samaista pysäkkiä, niin että teoriassa oli mahdollista ettei kuljettaja voinut huomata naista. Satuinpa kuitenkin tarkkailemaan ärripurrimme tekemisiä taustapeilin kautta ja tulin siihen tulokseen, että hän oli nähnyt naisen, mutta hurautti vain kylmästi pysäkistä ohi ja jätti naisen huitomaan. Ilme hänen kasvoillaan kuvasti mitä suurinta voitonriemua ja kostamisen himoa. Hänen suunsa oli kääntynyt vinoon hymyyn ja silmänsä suorastaan loistivat. Hän vilkaisi lopuksi taustapeiliin, kuin varmistaakseen oliko hänen oveluutensa pantu merkille, mutta käänsin pääni pois ennen kuin katseemme kohtasivat. Täsmälleen sama tilanne toistui vielä kerran matkan aikana, niinikään naismatkustajan kohdalla.
Se tässä pani ihmettelemään, että miksi nuori, selvästi alle kolmenkymmenen ikäinen, ja varsin komeakin, hyvinvoivan oloinen kaveri viitsii tehdä tällaista. En keksinyt muuta vastausta, kuin että todennäköisesti sankarimme etsi ja saikin kunnon tasoituksen kaikille elämänsä aikana kokemilleen nöyryytyksille.
Lieneekö tämä syksy joka saa aistit terästymään, kun pimeys taas siintää horisontissa valmiina valtaamaan maan, tiedä häntä, mutta tänä aamuna työmatkalla keskityin tarkkailemaan ihmisten hajuja.
En yleensä piittaa kosmetiikasta enkä tunne merkkituotteiden tuoksuja. Panin vain merkille, että jostain syystä tänä aamuna hyvin monet minun läheltäni kulkeneet miehet olivat hajustaneet itsensä merkillepantavalla tavalla. Yksi oli ilmeisesti päättänyt lumota (tai tainnuttaa) koko bussilastillisen naisia, sen verran runsaalla kädellä hän oli parfyymiaan annostellut.
Jännittävää minkälainen vaikutelma syntyy hienostuneesta tuoksusta kaiken muun maanantaiaamuun liittyvän ärsyketulvan keskellä. Jos nyt pysytellään tavanomaisista aistiärsykkeistä vain tuoksuissa, niin bussissa oli aistittavissa normaalit hien, lian, maanantaikrapulan, virtsan, sukkamehujen, hiuslakkojen ja kaiken maailman ihovoiteiden aromit. Ne lehahtelivat bussin ilmatilassa kuin kuolleet lehdet tai tyhjät paperipussit tai karkkipaperit. Tuon mainitsemani miehen parfyymi kohosi kaiken rojun keskeltä kuin roomalainen pylväs. Kun suljin silmäni, kuuntelin soljuvaa työmatkamusiikkiani ja annoin mietteideni lentää, päädyin visioon, jossa törmään pylvääseen ja satutan nenäni pahasti. Siinä sitten seisoin, verta valuvana uhmakkaan, armottoman ja kaiken ylle nousevan tuoksupylvään juurella enkä tiennyt pitäisikö minun pyytää anteeksi vai mitä. Ja keneltä?
Olipa kerran rouva joka rakasti valittamista. Hänen miehensä oli sovinnollinen ja tyyni ja kesti vaimonsa oikut. Mies piti rouvan käytöstä normaalina joskin kiusallisena, koska rouva tuntui olevan aina oikeassa niissä asioissa joista valitti. Ainakin niistä asioista tuntui kovasti aiheutuvan haittaa rouvalle. Ja jos rouvalla oli hankala olo, miehellä oli myös. Niinpä rouvan valitukset olivat hyödyllisiä, koska rouvan päämääränä oli omien sanojensa mukaan parantaa heidän kummankin elämänlaatua. Ja ketäpä mies uskoisi jollei omaa rouvaansa.
Olipa mies joskus lääkärin odotushuoneessa, sillä aikaa kuin vaimo oli ollut tutkittavana, lukenut naistenlehdestä artikkelin hormonihäiriöistä. Suuren säälin vallassa hän oli tunnistanut vaimonsa käytöksessä samoja piirteitä joista artikkelissa kerrottiin. Hän hiukan uskaltanut itsekseen ihmetellä sitä, miksi vaimo ramppasi alinomaan purkamassa pahaa oloaan lääkärillä, kun selityksen olisi löytänyt myös aikakauslehdestä. Olisi tullut halvemmaksi. Ehkä hän olisi voinut auttaa vaimoaan jopa lääkäriä paremmin, jos vaimo vain olisi antanut hänelle tilaisuuden. Mutta eihän hän naisten vaivojen asiantuntija ollut, vaan timpuri.
Miehenä hän oli varsinainen valittajan unelma. Hän osasi korjata kaiken. Ei hän itse huomannut kaikkia epäkohtia ympäristössään, mutta vaimolla oli tarkka näkö ja nopeat hoksottimet. Kieli oli jopa terävämpi kuin miehen tarkin työkalu. Sillä osui maaliin vaikka mutkan kautta. Eikä miehen elämässä ja olemisessa ollut mitään mihin vaimolla ei olisi ollut sanomista. Kaiken hän huomasi.
Yksi alue sentään miehellä oli vain itseään varten: hänen työkalupakkinsa oli lukittu ja hän säilytti sitä salaisessa paikassa. Työkalut olivat pakissa tarkassa järjestyksessä, täsmälleen kuten korkealaatuisia ja arvokkaita instrumentteja tuli säilyttää. Aina kun rouva löysi uuden ongelman, jonka ratkaisussa timpurin taitoja tarvittiin, mies hävisi kätkölleen ja palasi hetken päästä pakkeineen, käärien innokkaasti hihojaan. Hänen pettymyksensä oli suuri niinä kertoina kun vaimo havaitsi yhtäkkiä, että ongelmaa ei ollutkaan tai että se oli toisenlainen kuin oli alun perin luultu. Hänen ei auttanut muu kuin palauttaa pakki piilopaikkaansa ja palata tekemään jotain mikä piti hänet poissa vaimon tieltä.
Rouva ei ollut koskaan päässyt selville mikä aiheutti häntä riivaavan olon. Hän ei kerta kaikkiaan vain voinut olla tyytyväinen mihinkään. Niinä harvoina kertoina kun hän oli erehtynyt ilmaisemaan jonkun asian olevan niin valmiiksi tehty kuin suinkin mahdollista, hän oli seuraavassa hetkessä jo katunut. Hän oli sataprosenttisen varma siitä, että heti kun mies tuudittautuisi ajatukseen että oli tehnyt hyvin työn jonka rouva oli hänelle määrännyt, mies luulisi päässeensä niskan päälle. Tyytyväisyys merkitsi rouvalle eräänlaista vaatimustason laskua, joka olisi samaa kuin luovuttaminen. Rouva ei aikonut luovuttaa ikinä.
Todellisuudessa rouva oli varsin usein tyytyväinen ja iloinen siitä että oli saanut niin auttavaisen miehen. Hän tiedosti hyvin luonteensa piirteet ja tiesi, että hänet olisi lapsellisen helppoa nujertaa. Miehen tarvitsisi vain kyseenalaistaa hänen käsityksensä ja kieltäytyä tottelemasta. Rouva ei tiennyt mitä olisi siinä tilanteessa tehnyt. Mutta kertaakaan mies ei ollut edes sanonut hänelle vastaan. Silti vaimolla ei ollut rohkeutta kehua miestään, saati kiittää häntä. Nimittäin mitä suurimmalla todennäköisyydellä mies käyttäisi tällaista heikkoutta jollain tavalla hyväkseen. Miehen silmissä välähtäisi samalla tavalla kuin joskus lauantaisaunassa, kun mies katseli rouvaa tämän peseytyessä. Katse pelotti rouvaa, tuntui kuin se viiltäisi haavoja hänen saippuasta kiiltelevään, alastomaan ruumiiseensa. Mies näytti aivan joltain toiselta ihmiseltä silloin, joltain tuntemattomalta ja vaaralliselta. Rouva ei ollut koskaan keksinyt tehokasta ja luontevaa ilmaisua millä kieltää miestä katselemasta. Sen sijaan hänellä oli tapana ruveta puhumaan jostain päivän aikana havaitsemastaan uudesta ja kiperästä ongelmasta. Välke oli yleensä välittömästi kadonnut miehen silmistä ja mies oli palannut entiselleen.
(jatkunee....)
Otsikko on oma käännökseni toissailtaisen elokuvan nimestä.
Elokuva jäi mieleeni asumaan. Yhtä monimielisenä kuin tuo käännökseni.
"Kaikki johtaa rakkauteen" voi tarkoittaa sitä, että kaikesta on seurauksena rakkautta. Tämä lause on järjetön, mutta samalla niin järkeenkäypä. Varsinkin, jos miettii lauseen toista merkitystä, joka olisi, että kaikki saa alkunsa rakkaudesta.
Mietin pitkään jotain toista asiaa joka toimisi samalla tavalla kahteen suuntaan, olisi samanlainen paradoksi. Tai en minä oikeastaan edes tiedä ovatko nämä kaksi lausetta mitenkään paradoksaalisessa suhteessa toisiinsa. Eiväthän ne sulje pois toisiaan millään tavalla. Wikipedian mukaan "Paradoksi on näennäisesti tosi väite, joka tuntuu johtavan loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen." Nämä kaksi lausetta eivät ole itsessään paradokseja, mutta koska ne tarkastelevat samaa asiaa kahdesta näkökulmasta, ne ovat.... mitä?
Äh, määritelmien tekemiseen on keksitty omat ihmisensä. Päättäkööt he asioiden välisistä suhteista.
Mitä pidemmälle tätä elämääni elän, sitä vakuuttuneemmaksi tulen joka tapauksessa siitä, että kaikki johtaa rakkauteen, tavalla tai toisella. Rakkauden määrään, laatuun ja olemukseen. Rakkauden puutteella on kai enemmän seurauksia kuin liian paljolla rakkaudella. Nopeasti en kykene keksimään muuta seurausta rakkauden liian suuresta määrästä kuin ahdistuneen olon, josta on useimmissa tapauksissa mahdollista selviytyä puhumalla.
Toissaillan elokuva It's all about love - viimeinen päivä kertoi rakkaudesta silloin kun mitään muuta ei ole jäljellä. Tässäkin tapauksessa kaikki johti rakkauteen. Tarinan opetus voisi olla, että rakkaudesta ei elä, mutta ilman rakkautta ei voi elää. Aika kökkö ajatus, mutta ikuisena romantikkona tahtoisin silti uskoa että näin on.
Kun poistin salasanan ja kommentointimahdollisuuden en tullut ajatelleeksi kuinka paljon tämä kirjoitteluni menettää mielekkyyttään. Tärkeytensä se on menettänyt jo ajat sitten, kun kirjoitusprojektini pysähtyi erinäisten syiden takia ennen kuin olin päässyt taas alkuunkaan.
Sain uudenvuodentoivotuksen tekstiviestillä. Lähettäjä pahoitteli ettei ole seuraillut blogiani pitkään aikaan. Hän ei ole menettänyt mitään, eihän mitään tekstejäkään ole tänne ilmestynyt aikapäiviin.
Eräs blogikirjoittelun tärkeä osa on ne keskustelut jotka kirjoitusten perusteella syntyvät. Kaikista teksteistä lukijat eivät tietenkään löydä sanottavaa, kaikki tekstit eivät kosketa eivätkä osu, tai tunnu muuten vain herättävän ajatuksia. Silti jo se, että joku lukee jonkun toisen kirjoittaman tekstin, on vuorovaikutusta. Se ei vain näy missään, eikä kirjoittajaa ehkä lämmitä kovastikaan pelkkä tietoisuus siitä että tietyt ihmiset lukevat hänen kirjoituksiaan. Ja yhtä lailla lukija voi ostaa vaikkapa sanomalehden jos tahtoo vain lukea eikä ilmaista kirjoittajalle tekstin synnyttämiä ajatuksiaan. Ja vaikka ajatuksiaan ei lukijana tahtoisi kirjoittajalle ilmaista, jo se, että on olemassa mahdollisuus tehdä niin, tuntuu hyvältä. Vuorovaikutukselta.
Opintojen lisäksi yksi syy tämän blogini perustamiseen oli juuri se, että etsin vastakaikua ajatuksilleni, jotka yksinään mietittyinä tuntuivat raskailta, monimutkaisilta ja merkityksettömiltä. Monet saamani kommentit ovat auttaneet selvittämään noita mielessäni päämäärättöminä singahdelleita kysymyksiä ja probleemoja.
Nyt, kun tilanteen ajamana olen menettänyt suuren osan kirjoittamisen ilostani, tuntuu lähes mahdottomalta ajatuskin siitä, että jatkaisin tuota alkuperäistä projektiani. Ehkä kuitenkin, kun kevätaurinko taas herättää mielen talviunilta, palaan tekstiini. Intoani laannuttaa entisestään se, etten enää saa tukea teiltä, rakkaat lukijat, jos teitä siellä enää yhtäkään on. Toisaalta taas, päiväkirja on merkityksellinen vaikkei sillä olisikaan yhtään lukijaa. Se on omistajansa ajatusten, mietteiden ja tunteiden haltija ja suojelija. Blogia eivät suojaa kannet vaan tämä virtuaalinen olomuoto, joka tekee blogista yhtäaikaisesti paljaan ja kätketyn - se katoaa julkisuuden massaan, anonoyyminä ja kaltaistensa kaltaisena.
Yö on jo pitkällä enkä ole saanut unta. Ajattelin teitä rakkaat lukijani, ja monia muitakin ihmisiä, jotka blogi- ja kirjoittavan ihmisen elämääni liittyvät. Ajattelin myös heitä, jotka eivät liity elämääni enää. On vaikeata unohtaa eläviä ihmisiä.
Hänen aamunsa alkavat vihalla, kun hän katsoo peiliin ja näkee sen ihmisen miksi on tullut. Minkä tähden peili näyttää tuollaista naamaa, kun hän varsin hyvin tietää, että todellisuus on jotain aivan muuta? Jos hän koskettelee kasvojaan, hän tuntee sormissaan sileät posket eikä kurttuista pärstää, ja jos hän katsoo ympärilleen, hänen tuntee silmiensä sädehtivän ilosta eikä tuijottavan kateuden samentamina. Kun hän kietoo hiuksensa sykerölle, ne tuntuvat paksulta silkiltä eikä vanhalta ravistuneelta hamppuköydeltä.
Joka aamu hänen tekee mieli riuhtaista vessanpytyn kansi irti ja heittää peiliä sillä.
Elämä on ollut epäoikeudenmukainen hänelle. Hän olisi ansainnut parempaa. Hänellä olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin. Tähän hän haluaa uskoa. Jos hän uskoo riittävän lujasti, se varmaan toteutuu, tai ainakin on kuin se olisi totta. Hän voisi käyttäytyä niin kuin se olisi totta, eikä kukaan varmaan huomaisi, ainakaan heti. Jonkin aikaa ihmiset uskoisivat että kaikki on hänen elämässään kääntynyt parhain päin ja edennyt sillä tavalla kuin hän jo lapsena suunnitteli.
Pienestä asti hänelle on tehty selväksi, että hänen tehtävänään on onnistua. Häntä on muokattu, koulutettu ja kasvatettu tuota suurta tehtävää varten; hänen on ollut määrä tuottaa vanhemmilleen paitsi kunniaa myös runsaasti rahaa. Hyvän lapsen ensisijainen tavoite on turvata vanhempiensa tulevaisuus, äiti sanoi aina kun tuli tilaisuus. Hän oli vanhempiensa posliininukke, jota kuljetettiin tuttavien luona kuin näyttelyesinettä, ja hän osasi myös loputtomiin erilaisia temppuja, joita hänen vanhempansa alati houkuttelivat häntä julkisesti tekemään. Joskus ihmisten nauru satutti häntä, kun hän kasvoi niin suureksi että oppi huomaamaan sävyjä aikuisten käytöksessä. Mutta äiti käski hänen vain jatkaa, koska se koituisi kaikkien onneksi jossain vaiheessa.
Äiti ja isä lähettivät hänet toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Siitä hänelle aukesi taivas. Hän oli kuin niitylle vapaaksi päästetty varsa, hyppi, loikki ja seikkaili. Ja äiti ja isä eivät tienneet mitään. Erityisesti häntä kutkutti joskus viikonloppuisin kotona käydessään, kun hän tiesi tuoksuvansa edellisyön sopimattomalta käytökseltä, josta äidillä ja isällä ei ollut aavistustakaan. Hän nautti siitä kuinka äidin ja isän sieraimet värähtelivät heidän havaitessaan oudon hajun. Oli kerta kaikkiaan nautinnollista istua siveän näköisenä ja lemuta synniltä, ja tuntea nahoissaan äidin ja isän kiihkeä uteliaisuus ja kyvyttömyys kuitenkaan ottaa asiasta selkoa. Pian hän oppi mistä oli lopulta kyse: äiti ja isä pelkäsivät häntä. Se oli aivan uusi tunne hänelle, ja hyvin kiehtova.
Haju johti toiseen. Ja kolmanteen, neljänteen, viidenteen..... kunnes eräänä päivänä vapaus loppui.
Ja tässä hän on nyt, katsoo peiliin ja pitää kabareeta. Tuo naama on naamio ja naamio on todellisuus. Hän saa naamion näyttämään todellisuudelta kun oikein kovasti uskoo. Hän esittää itseään, ja hän itse on rooli sekin. Todellisuuksia on monessa kerroksessa hänen naamiossaan. Ei hän enää oikein erota niitä toisistaan, toisinaan ne takertuvat kiinni toisiinsa ja hänen ihoonsa, ja repeytyvät ja menevät sekaisin. Hän riisuu niitä kuoren kerrallaan pois sitä mukaa kuin tarvitaan. Yleisö viihtyy, yleisö pelkää. Yleisö nauttii hänen esityksestään niin kauan kuin on varmaa, ettei itse joudu samaan tilanteeseen.
On tilanteita, jolloin rauhantahtoisinkin ihminen voi yllättää itsensä ajattelemasta väkivaltaisia ajatuksia. Riittävän epäoikeudenmukainen kohtelu herättää monen ihmisen primitiiviset, pimeät vaistot. Niillä ei ole mitään tekemistä tunteiden kanssa, ne ovat olemassa hengissä selviytymistä varten.
Mutta on keksitty moraali. Moraali estää ihmistä toimimasta vaistojensa ja viettiensä mukaan. Moraalia käytetään paljon väärin, ja se vasta väkivaltaista onkin.
Kuinka paljon ihmisen tulisi sitten kuitenkin mukisematta sietää huonoa kohtelua? Kuinka paljon pitää kyetä ottamaan vastaan ennen kuin voi oikeutetusti puolustautua, vaikka sitten hyökkäämällä? Mikä on määrä, missä menee raja?
On olemassa ihmisiä, jotka luottavat siihen, etteivät toiset kehtaa, tai uskalla, tai älyä puolustaa itseään. Nämä ihmiset toimivat eräänlaisen sumean käytöskoodin varassa. Käytöskoodi perustuu olettamukseen, että ihmisessä on sisäänrakennettu suodatin, joka estää häntä ryhtymästä kamppailemaan tai väittelemään idioottien kanssa. Nämä ihmiset hyökkäilevät muiden kimppuun milloin minkäkin kuvitellun tai tekosyyn nojalla, roikkuvat lahkeissa, tunkevat itseään muiden elämään. Soittelevat, lähettävät tekstiviestejä ja sähköposteja, lavertelevat ja juoruavat, tekevät kaikkensa jotta kiusanteon kohde osoittaisi tunteensa heitä kohtaan. Ja samalla uskovat olevansa turvassa, koska eihän kukaan täysjärkinen aikuinen voi ottaa itseensä jonkun idiootin puheista tai teoista. Oman maineensahan siinä pilaisi, ottamalla vakavasti ihmisen jota ei missään tapauksessa pidä ottaa vakavasti, etenkin jos tämä ei-vakavasti otettava ihminen on sukulainen tai jollain tavalla riippuvainen (jostain, jostakusta). Tällä tavoin terrorisointi voi jatkua vaikka vuosikymmeniä, kuten on monissa tapauksissa käynytkin.
Minkähän takia nämä ihmiset sitten niin kovasti janoavat tunteita kiusantekonsa kohteelta?
Jos järjellä ajattelee, niin jonkun inhokin tunteiden ei pitäisi olla kovin tärkeitä tai kiinnostavia. Päinvastoin, yleensä kai inhokit jätetään oman onnensa nojaan, eikä heihin kiinnitetä mitään huomiota. Heistä halutaan eroon. Mutta sitten tulevat nämä huomionkipeät ja jostain paitsi jääneet, jotka ovat valmiita uhraamaan runsaasti aikaa ja vaivaa aiheuttaakseen esimerkiksi haittaa jollekulle ja saadakseen tältä palautetta tekemästään haitasta. Ehkä kyse on pakkomielteestä. Huomionkipeällä ihmisellä on pakonomainen tarve olla vuorovaikutuksessa juuri niiden ihmisten kanssa jotka ovat vähiten kiinnostuneita tästä, tai jotka vähiten tuntevat yhteisyyttä tämän kanssa. He eivät siedä hylätyksi tulemisen tunnetta. Aika lähellä tätä tilannetta on varmaan esimerkiksi jonkun nuoren idoliaan kohtaan tuntema ihailu ja vastakaiun kaipuu. Jos ja kun nuori sitten kohtaa idolinsa, kenties kasvotusten, eikä tämä olekaan kovin kiinnostunut ihailijansa tunteista, nuoren sydän murskaantuu. Siinä kohtaa voi nuorelle tulla väkivaltaisia ajatuksia. Samoin voi käydä myös idolille, jos nuori sitten ryhtyy jahtaamaan tätä siinä toivossa että idoli muuttaisi käsitystään hänestä.
Valitettavasti vain on niin, että ketään ei voi pakottaa pitämään toisesta. Aina voi vangita kauniin perhosen purkkiin ja kateellisena ja samanaikaisesti voitonriemuisena katsella tämän lentelyä, mutta on turha odottaa, että perhonen rupeaisi pitämään vangitsijastaan.
Olen toistaiseksi poistanut kommentointimahdollisuuden häiriköintivaaran takia.
Jos teillä arvoisat lukijani on minulle kuitenkin viestiä, lähettäkää sähköpostia. Osoite on tuossa vasemmalla ylänurkassa.
Olipa kerran tyttö, jolla oli surullinen tarina. Hän oli sepittänyt sitä koko elämänsä ajan. Tarina oli saanut alkunsa aikana jona tyttö oli ollut hyvin onneton.
Eräänä kauniina mutta sateisena päivänä hän oli istunut kahvilassa ja surrut elämäänsä, miettinyt surullista tarinaansa. Joku mies, olemukseltaan isällinen ja huolehtiva, oli lähestynyt häntä ja kysynyt mikä hänen oli. Tyttö oli kertonut tarinansa ja saanut mieheltä osakseen runsaasti myötätuntoa. Olipa muutama ihminen suorastaan tullut lähemmäksi kuuntelemaan hänen tarinaansa. Kuulijoiden ilmeet olivat olleet täynnä kauhua ja tuskaa tytön puolesta, heidän eleensä olivat olleet hellät, kun he olivat kuuntelemiseen keskittyneinä tavoitelleet tytön käsiä silittääkseen niitä, lohduttaakseen häntä. Tyttö oli nauttinut joka hetkestä, ja oli innostunut sepittämään tarinaansa muutaman lisäjuonteen ihan vain uusien kuulijoiden tuottamasta ilosta.
Tyttö oli kertonut tarinansa ja lähtenyt sitten kahvilasta. Hän oli jättänyt jälkeensä hyvin järkyttyneen joukon. Tyttö oli palannut tekemään sitä mitä tavallisestikin teki, muttei saanut mielestään kahvilan tapahtumia. Ihmisten myötätunto oli tuntunut niin hyvältä, niin lääkitsevältä. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin katsonut häntä niin rehellisesti, eikä kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti. Koskaan aiemmin hän ei ollut saanut olla keskipisteenä niin pitkään. Eihän hän itse tarkkaan ottaen ollut ihan rehellinen, suurtakaan osaa tarinan tapahtumista ei ollut koskaan tapahtunut, vaan hän oli vain kuvitellut kaiken, mutta sitähän ei kukaan tiennyt. Kukaan muu kuin tyttö itse ei tiennyt tarinan koko kaarta, sen täyttä sisältöä. Eikä koko tarina ollut toki vielä valmistunut, ei tietenkään, vaan tarina eli ja muuttui joka hetki, jonka tyttö elämäänsä ja surullista tarinaansa eli.
Eräänä päivänä tyttö sai postin mukana varsin suuren laskun. Hänellä ei ollut missään tapauksessa rahaa maksaa laskua. Hän muisti kahvilan asiakkaiden ilmeet, ja sai mielestään hyvän ajatuksen - ei kovin rehellistä ajatusta, mutta ilmeisen tuottoisan. Hän tarvitsi rahaa, eikä ketään varmaan vahingoittaisi kovin paljon jos hän käyttäisi tarinaansa ansaitakseen muutaman roposen.
Niinpä tyttö lähti kaupungille ja asettui erääseen vilkasliikenteiseen kadunkulmaan. Hän laski hattunsa jalkoihinsa ja ryhtyi kertomaan tarinaansa suureen ääneen. Hän väritti yksityiskohtia ja lisäsi yhä uusia juonteita, kunnes tarinasta paisui melkoinen legenda. Pian muutamat ohikulkijat kiinnostuivat tytön puheista. Nuo muutamat houkuttelivat yhä uusia, eikä aikaakaan kun tytön ympärillä seisoi valtava joukko ihmisiä kuuntelemassa. Ihmiset kuuntelivat aikansa ja heittivät sitten kolikoita tytön hattuun. Rahaa kertyi sievoinen summa. Tyttö pani tämän kiitollisena merkille ja ajatteli, että hänen tarinansa täytyy olla paitsi koskettava myös hyvin uskottava. Eivät ihmiset muuten sen kuulemisesta niin paljon maksaisi. Niinpä hän kehitteli tarinaa yhä uudestaan kertoessaan sitä, ja sai sillä keinolla itselleen jatkuvasti lisää innostunutta yleisöä. Jotkut kävivät säännöllisesti aina ohi kulkiessaan heittämässä kolikoita, vaikkeivät olisi ehtineet kuuntelemaankaan. Surullisen tarinan käänteet olivat kerta kaikkiaan niin surullisia, että niistä saattoivat ulkopuolisetkin jo oudosti nauttia. Heidän teki mieli maksaa jos siitä tiedosta, että tyttö oli olemassa ja koki surullisia asioita.
Mutta eräänä päivänä kaikki muuttui. Ihmiset alkoivat kaikota. Tyttö hioi ja hioi tarinaansa, mutta se ei enää kiinnostanut ihmisiä. Tyttö kertoi tarinaa kovemmalla ja kovemmalla äänellä, mutta kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan päinvastoin, ihmiset kiihdyttivät vauhtiaan hänen kohdallaan. Tätä jatkui päiväkausia, viikkotolkulla. Lopulta, nälkäisenä ja väsyneenä, tyttö pysäytti väkisin yhden ohikulkijan ja kysyi tältä mitä oli tapahtunut. Miksei surullinen tarina enää kiinnostanut ihmisiä. Ohikulkija vääntelehti vaivautuneena tytön luisevien käsien otteessa. Viimein hän puuskahti: "Tarinasi on ruvennut toistamaan itseään." "Toistamaan itseään?", tyttö hämmästeli. "Niin", ohikulkija sanoi. "Etkö ole huomannut, että olet ruvennut kertomaan samaa tarinaa uudelleen. Ihmiset eivät jaksa kuunnella samaa tarinaa monta kertaa peräkkäin". Ohikulkija riistäytyi vapaaksi ja jatkoi matkaansa, huudahtaen olkansa yli: "Tai ainakaan eivät suostu maksamaan siitä!"
Kurkkuani on kuristanut viime aikoina. Äsken, löylyssä istuessani, tajusin mistä se johtuu.
Blogini on jonkin aikaa ollut salasanalla suojattu. Olen joutunut eräiden ihmisten kiusaamisen, kiristyksen ja häirinnän kohteeksi kirjoitusteni takia. Kiusaaminen on jatkunut tosiasiallisesti ja tosielämässä jo pitkään, aiheena on ollut milloin mikäkin syy, ja olen jokseenkin väsynyt siihen. En enää aio sietää sitä.
Olen pysytellyt erossa näistä ihmisistä aivan tietoisesti ja kaikin tavoin, en ole ottanut yhteyttä enkä millään tavalla pyrkinyt provosoimaan heitä. Silti he ovat jatkuvasti lähettäneet minulle erilaisia viestejään, yrittäneet haastaa minua milloin mihinkin omituiseen "oikeudenkäyntiinsä". Ovikelloani on öisin soiteltu, ja olen saanut mitä kummallisimpia tekstiviestejä.
Siksi suojauduin joksikin aikaa salasanan taakse. Bloginihan on, kuten te säännölliset lukijani tiedätte, kokoelma kirjoituksia, joita tarvitsen kirjoittamisen opinnoissani, siksi ajattelin että minun on varjeltava se vahingoittamisyrityksiltä. Oli ja on yhä varsin todennäköistä, että nuo kiusaajani ryhtyvät terrorisoimaan kirjoituksiani tavalla taikka toisella.
Puoli tuntia sitten yhtäkkiä oivalsin, että sitähän juuri nuo tyypit tahtovat: he tahtovat vaientaa minut, päättää puolestani mitä, missä, miksi ja milloin kirjoitan. He tahtovat, että vapisen pelosta joka kerta kun asetun tietokoneen ääreen ja ryhdyn purkamaan ajatuksiani ruudulle. He tahtovat, että ajattelen heitä joka kerta kun kirjoitan jotakin, että pelkään heidän reaktioitaan, heidän "vastaiskujaan".
En enää aio pelätä. Tämä blogi on dokumentti eräästä kirjoitusprosessista. Prosessiin kuuluvat myös häiriötekijät - valitettavasti. Jatkamalla sitkeästi blogini kirjoittamista häiriötekijöistä huolimatta kirjoitan samalla oman kirjoittajaminäni historiaan erään kirjoittajanurani vaikeimmista ajoista. Säilyköön se jälkipolville näiden sivujen välityksellä.
Jumalauta!
Heillä ei ole mitään oikeutta päättää näistä asioista puolestani.
Kirjoitan juuri niistä aiheista kuin haluan, missä, miksi ja milloin haluan. Hakekoot kiusaajani huomiota jostain muualta. Minä en heidän uhkailujaan enää kuuntele. Aion hengittää taas vapaasti. Piste.
Lisäys: poistin tuon blogilistan, jotta häirikköni eivät pääsisi ainakaan tätä kautta terrorisoimaan kanssabloggailijoita.